Vaarallisin osa elämää eletään ennen syntymää, tietää Hannu Sariola. Kuollessa pitäisi tuntua, ettei ole ollut ihan tylsää.

Miksi me olemme monisoluisia, kun voisimme olla yksisoluisia ja tuolla lätäkössä syömässä mitä vastaan tulee?  Luennoitsija vastaa kysymykseensä itse. Monisoluisuudesta on etua. Me monisoluiset pystymme siirtymään lätäköstä parempaan lätäkköön. Me voimme myös harrastaa seksiä.

Yksisoluisuus ei kuitenkaan ole meistä kaukana. Olemme vähemmistönä omassa kropassamme, sillä kyydissämme on enemmän yksisoluisia bakteereita kuin ruumiin omia soluja. Syöpä taas on yksisoluisuuden reinkarnaatio monisoluisessa elimistössä.

Näihin tunnelmiin päättyy kehitysbiologian kurssin avaus­ Helsingin yliopistossa, Biomedicumin suuressa ykkössalissa. Salin täysi nuoria ihmisiä kiittää puhujaa aplodeilla.

Ei yliopiston luennoilla ennen taputettu. Onko se ny­kyään tavallista? Kysymys saa luennoitsijan punastumaan. Toden totta, 58-vuotias rento ja itsevarma professori vaihtaa hetkeksi väriä.

– Kyllä mun luennoilla taputetaan, en tiedä muista.

Professori Hannu Sariola tunnustaa, että hän haluaa tehdä opiskelijoihin vaikutuksen. Mallia hän ottaa omasta  professoristaan Lauri Saxénista. Saxénin yksi ainoa luen­to ratkaisi sen, että nuori Sariola päätti ryhtyä tutkijaksi.

– Yritän sytyttää mielenkiinnon elämään ja tutkimukseen. Ei ole mitään niin mielenkiintoista kuin miten yhdestä solusta tulee ihminen. Sano mikä on, niin rupean heti tekemään sitä.

Kirjassaan Elämä – lyhyt oppimäärä hän sanoo sen toisin: ”Elämän kiinnostavimmat asiat tapahtuvat jo ennen syntymää. Loppu on sitten enimmäkseen silkkaa arkea.”

Elämän alku on paitsi kiinnostava myös vaarallinen. Elämä-kirjassa Sariola kertoo faktoja, jotka äitiysneuvoloissa yleensä jätetään mainitsematta. Hedelmöityneistä alkioista vain 40 prosenttia pystyy tarttumaan kohdun seinään. Suurin osa keskenmenoista tapahtuu ennen kuin nainen edes huomaa olevansa raskaana. Todetuistakin raskauksista keskenmenoon päättyy 15–20 prosenttia, useimmat alkuvaiheessa. Yleisin syy ovat kromosomiviat.

Sariola työskentelee Helsingin yliopistossa kehitysbiologian professorina ja Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä Husissa lastenpatologian ylilääkärinä. Hän on jatkuvasti tekemisissä sekä elämän ihmeen että kuoleman kanssa.

 Joka vuosi patologin tutkittavaksi päätyy sikiöitä, joilta puuttuu munuaiset. Kehitysbiologi tutkii eläinmalleilla kehityshäiriöiden syitä. Hiirikokeilla on osoitettu, että munuai­sia ei kehity, jos ret-geeni on kytketty pois päältä.

Sariola kulkee professorinsa jalanjäljissä myös tutkimuksessa. Saxénin ratkaiseva luento 40 vuotta sitten käsitteli munuaiskudoksen erilaistumista. Sariolan päätavoitteena on kasvattaa ihmisille uusia munuaisia. Munuaiskudoksen kasvattaminen kantasoluista onnistuu jo laboratoriossa. Nyt ryhmä kokeilee, osaako kudos kasvattaa itselleen verisuoniston kananmunassa. Jos munuaisen alku näin osoittaa elinkelpoisuutensa, se siirretään seuraavaksi hiiren suoliliepeeseen. – Ja toivotaan, että siitä kasvaa munuainen.

Iloa ja surua suorasta suusta

– On ollut hirveän kiva olla tutkija tänä aikana, kun kaikki keskeiset kysymykset munuaisen kehityksestä on ratkaistu. Jos vielä onnistumme tuottamaan potilaille uusia munuaisia, niin olen uraani tyytyväinen.

Sariola lisää, ettei huima edistys ole oikeastaan munuaistutkijoiden ansiota. Onnistumisia selittää se, että molekyylibiologia ja geenitekniikka ovat alkaneet tuottaa uutta tietoa valtavan tehokkaasti ja nopeasti. Uuden tiedon ansiosta moni mahdoton tehtävä on yhtäkkiä osoittautunut helpoksi. On paljastunut, että munuaisen kehitys on saman pienen ja selkeän kehityskulun miljoonakertainen toisinto. Tarvitsee tuntea vain yhden pikkuruisen munuaisputken erilaistuminen. Nyt kun sen säätely hallitaan, loppu on pelkkää toistoa.

Sariola uskoo, että monia perinnöllisiä tauteja pystytään pian hoitamaan kantasolujen avulla. Alkion kantasolusta korjataan geeni, korjatusta solusta kasvatetaan virheettömästi toimiva kudos, ja tämä siirretään ihmiseen.

Hannu Sariola vastaa jokaiseen kysymykseen epäröimättä ja tuntuu sanovan sen, mitä mielessä oikeasti liikkuu. Kun tapasin hänet edellisen kerran 13 vuotta sitten, hän tokaisi heti kättelyssä, ettei minulla taida olla hedelmällisyysongelmia. Olin silloin näkyvästi raskaana.

– Enhän loukannut, menihän kaikki sitten hyvin? hän kysyy, kun kuulee ensimuiston itsestään.  – Joku sanoo, että olen liiankin suorasuinen. Siitä on ollut iloa ja surua.

Tuon tapaamisen aikoihin Sariolan ryhmä oli tunnistanut kasvutekijän, joka ohjasi siittiöiden erilaistumista. Sen säätelystä haaveiltiin miesten ehkäisykeinoa. Siitä ei tullut mitään, mutta löytö oli alkusysäys menestykselliselle tutkimuslinjalle, jonka ansiosta on mahdollista pelastaa poikalasten lisääntymiskyky syöpähoitojen jälkeen.

Siittiöiden kantasolut eivät aina kestä hoitoja. Miespotilaiden lastensaanti turvataan pakastamalla heidän siittiöitään, mutta pojilla ei vielä ole niitä säilöttäviksi. Heiltä voidaan pakastaa pieni pala kiveksestä. Palasta kasvatetaan siittiöiden kantasoluja, jotka pistetään hoitojen jälkeen takaisin kivekseen. Näin siittiötuotanto saadaan käyntiin. Hiirillä tämä on jo onnistunut. Ihmiskokeet ovat vielä edessä.

Pyöräilijä varpusparvessa

Keskenmenon tavoin monelle tulee järkyttävänä yllätyksenä, että lapsikin voi sairastua syöpään. Toisinaan tämän unohtavat jopa lääkärit. Siksi diagnoosit viivästyvät.

– Minä isken kyllä vasaralla päähän, että lapsellakin voi olla syöpä, minun koulutuksestani ei lähdetä tietämättä sitä. Onneksi lasten syövissä ennuste on hyvä. Leukemiasta paranee 80 prosenttia.

Sairaus on joka tapauksessa kova koettelemus. Se on sitä koko perheelle. Parantuneen syöpälapsen isä kävi hiljattain kertomassa, kuinka kokemukset sairaalahoidosta olivat myönteisiä mutta samaan aikaan muut lapset alkoivat oireilla: tuli anoreksiaa ja aggressioita. Joskus tulee myös avioero.

– Ei ole paljon iloa, jos lapsi tulee terveenä kotiin ja kodista on pelkät rauniot jäljellä. Perheet tarvitsevat tukea.

Tämän tuen hankkimisesta on virinnyt Sariolalle urheiluhanke. Hän polkee ensi kesänä Pariisiin Rynkeby Finland -joukkueessa, joka kerää rahaa syöpälapsia ja heidän perheitään auttavalle Sylva-yhdistykselle. Matkaa kertyy 1 200 kilometriä noin 200 kilometrin päiväetapeissa. Siitä ei selviä ilman harjoittelua. Eilen ohjelmassa oli spinningiä. Viikonloppuna vuorossa on kolmen tunnin  kestorasitus. Arkisin Sariola polkee töihin.

Joukkueena ajamisessa on hänestä oma hurmansa.

 – Ollaan kuin varpusparvi. Ei enää yksilö vaan parvi.

Ryhmässä on muutenkin helpompi sinnitellä.

– Yksin tulee koko ajan mieleen, että nyt mä annan periksi, mutta ei saa antaa periksi. Tieteessäkin taistelukestävyys on tärkeää.

Aikaisemmin Sariola harrasti vuorikiipeilyä. Sitten hän kaatui polkupyörällä ja hauiksen toinen jänne meni poikki. Käden voima ei enää riitä kiipeilyyn.

Lumelääkkeen keksijöitä

Muutakin professori on ehtinyt. Hän teki pitkään lääkäreiden Duodecim-lehteä, ensin toimitussihteerinä ja vuosituhannen vaihteessa päätoimittajana. Hän istuu edelleen Duodecimin sanastolautakunnassa, joka kokoaa Lääketieteen termit -kirjaa ja laatii siihen suomalaisia vastineita vieraskielisille sanoille. Esimerkiksi lumelääke on lautakunnassa keksitty sana. Se on ottanut paikkansa myös yleiskielessä.

Duodecimin joulunumeroissa Sariola on selostanut hupaisia pikku tutkimuksia. Viime joulun alla hän raportoi, kuinka neitsyet saavat lapsia. Se on mahdollista nykyisillä menetelmillä. Alkionkehitys voidaan käynnistää partenogeneettisesti, siis ilman siittiötä. Jostain syystä istukka ei kuitenkaan ala toimia ilman isän kromosomia. Tähän ongelmaan Sariola on löytänyt ratkaisun.

– Älä kuitenkaan kirjoita kaikkea auki siihen. Se on niin hyvä idea, että joku varastaa sen. Vanha lapsentekosysteemi on ihan kiva, mutta uudet paljon tehokkaampia.

Sanankäytöllä ja kirjoitustaidolla on paljon merkitystä tieteessä. Pelkkä tutkimustulos ei riitä, vaan se pitää osata kertoa. Hypoteesi, ratkaisut ja tuloksen merkitys täytyy avata lukijalle, paketoida selkeästi ja hyvällä kielellä.

Tätä Sariola opettaa omille väitöskirjantekijöilleen. Väittelijä joutuu aina kirjoittamaan ensimmäisen version, josta tekstiä aletaan muotoilla. Silloin kokelas näkee alusta saakka, kuinka tieteellinen artikkeli tuotetaan. Jotkut professorit tekevät tämän työn kokemattomien puolesta. Silloin he eivät pääse oppimaan.

Myöhästymisestä alku uralle

Ylioppilaskesänään Sariola oli itse opissa Savon Sanomien kesätoimittajana. Tärkeimmät otsikkonsa hän muistaa vieläkin. Sukelluskoulun kurssia Sariola esitteli otsikolla ”Puupäät eivät sukella”. Sääuutiset kertoivat, että ”Salama viskeli tiskipöytää” ja ”Ukkonen kumosi lehmiä”.

Työn tuiskeessa yliopiston hakupapereita tuli luetuksi huolimattomasti. Päätavoitteena oli päästä opiskelemaan genetiikkaa, mutta junassa matkalla pääsykokeisiin Sariola tajusi lähteneensä liikkeelle päivää liian myöhään. Kokeet oli jo pidetty. Helsinkiin päästyään hän käveli lääketieteellisen tiedekunnan ovelle Siltavuorenpenkereelle. Tuohon aikaan listat oppilaitoksiin päässeistä teipattiin kesäisin oviin.  Siellä ovessa luki Sariolan nimi. Lääkikseen hän oli jo päässyt sisään.

Nyt työhuoneen pöydällä pötköttää vihreä tohtorinhattu. Se on jäänyt siihen väitöstilaisuuden jäljiltä. Väitöstilaisuuden valvojana eli kustoksena Sariola käyttää hattua, mutta karonkkaan hän ei enää sitä ota, se on unohtunut juhliin liian­ monta kertaa. Siitä ajatus johtuu ylioppilaslakkiin.

– Surullista minkä näköinen ylioppilaslakki on, aivan kuin vanhan miehen lakki, niin kellastunut.

Onko vielä jokin muu tärkeää, unohdinko kysyä jotakin?

– On tärkeää, että olis onnellinen. Kun kuolema tulee ja korjaa sadon, tuntuis ettei ole ihan tylsää ollut täällä. Olen tehnyt jotain väärin ja niitä pitää pyytää anteeksi, mutta ei tunnu, että pitäis rebuutata ja aloittaa korjaava elämä.

Annikka Mutanen on Tiede-lehden toimituspäällikkö.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2013

Hannu Sariola

Ikä: 58.
Syntynyt: Jyväskylässä. aloitti kansakoulun Keuruulla, ylioppilaaksi Kuopiossa 1972.
Opiskellut
: Helsingin yliopistossa lääketiedettä. b Väitellyt: munuaisten verisuonten kasvusta 1984.
Työ
: kehitysbiologian professori Helsingin yliopistossa, lastenpatologian ylilääkäri HUS-labissa, varadekaani lääketieteellisessä tiedekunnassa.
Tutkimusala: munuaisten erilaistuminen.
Perhe
: vaimo synnytyslääkäri Anna Sariola, neljä aikuista lasta ja viisi lastenlasta, joista kolme syntyi kuukauden sisällä viime vuonna.
Harrastukset
: valokuvaus, pyöräily, retkeily, piilosanat.

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5205
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti
Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.