Vaarallisin osa elämää eletään ennen syntymää, tietää Hannu Sariola. Kuollessa pitäisi tuntua, ettei ole ollut ihan tylsää.

Miksi me olemme monisoluisia, kun voisimme olla yksisoluisia ja tuolla lätäkössä syömässä mitä vastaan tulee?  Luennoitsija vastaa kysymykseensä itse. Monisoluisuudesta on etua. Me monisoluiset pystymme siirtymään lätäköstä parempaan lätäkköön. Me voimme myös harrastaa seksiä.

Yksisoluisuus ei kuitenkaan ole meistä kaukana. Olemme vähemmistönä omassa kropassamme, sillä kyydissämme on enemmän yksisoluisia bakteereita kuin ruumiin omia soluja. Syöpä taas on yksisoluisuuden reinkarnaatio monisoluisessa elimistössä.

Näihin tunnelmiin päättyy kehitysbiologian kurssin avaus­ Helsingin yliopistossa, Biomedicumin suuressa ykkössalissa. Salin täysi nuoria ihmisiä kiittää puhujaa aplodeilla.

Ei yliopiston luennoilla ennen taputettu. Onko se ny­kyään tavallista? Kysymys saa luennoitsijan punastumaan. Toden totta, 58-vuotias rento ja itsevarma professori vaihtaa hetkeksi väriä.

– Kyllä mun luennoilla taputetaan, en tiedä muista.

Professori Hannu Sariola tunnustaa, että hän haluaa tehdä opiskelijoihin vaikutuksen. Mallia hän ottaa omasta  professoristaan Lauri Saxénista. Saxénin yksi ainoa luen­to ratkaisi sen, että nuori Sariola päätti ryhtyä tutkijaksi.

– Yritän sytyttää mielenkiinnon elämään ja tutkimukseen. Ei ole mitään niin mielenkiintoista kuin miten yhdestä solusta tulee ihminen. Sano mikä on, niin rupean heti tekemään sitä.

Kirjassaan Elämä – lyhyt oppimäärä hän sanoo sen toisin: ”Elämän kiinnostavimmat asiat tapahtuvat jo ennen syntymää. Loppu on sitten enimmäkseen silkkaa arkea.”

Elämän alku on paitsi kiinnostava myös vaarallinen. Elämä-kirjassa Sariola kertoo faktoja, jotka äitiysneuvoloissa yleensä jätetään mainitsematta. Hedelmöityneistä alkioista vain 40 prosenttia pystyy tarttumaan kohdun seinään. Suurin osa keskenmenoista tapahtuu ennen kuin nainen edes huomaa olevansa raskaana. Todetuistakin raskauksista keskenmenoon päättyy 15–20 prosenttia, useimmat alkuvaiheessa. Yleisin syy ovat kromosomiviat.

Sariola työskentelee Helsingin yliopistossa kehitysbiologian professorina ja Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä Husissa lastenpatologian ylilääkärinä. Hän on jatkuvasti tekemisissä sekä elämän ihmeen että kuoleman kanssa.

 Joka vuosi patologin tutkittavaksi päätyy sikiöitä, joilta puuttuu munuaiset. Kehitysbiologi tutkii eläinmalleilla kehityshäiriöiden syitä. Hiirikokeilla on osoitettu, että munuai­sia ei kehity, jos ret-geeni on kytketty pois päältä.

Sariola kulkee professorinsa jalanjäljissä myös tutkimuksessa. Saxénin ratkaiseva luento 40 vuotta sitten käsitteli munuaiskudoksen erilaistumista. Sariolan päätavoitteena on kasvattaa ihmisille uusia munuaisia. Munuaiskudoksen kasvattaminen kantasoluista onnistuu jo laboratoriossa. Nyt ryhmä kokeilee, osaako kudos kasvattaa itselleen verisuoniston kananmunassa. Jos munuaisen alku näin osoittaa elinkelpoisuutensa, se siirretään seuraavaksi hiiren suoliliepeeseen. – Ja toivotaan, että siitä kasvaa munuainen.

Iloa ja surua suorasta suusta

– On ollut hirveän kiva olla tutkija tänä aikana, kun kaikki keskeiset kysymykset munuaisen kehityksestä on ratkaistu. Jos vielä onnistumme tuottamaan potilaille uusia munuaisia, niin olen uraani tyytyväinen.

Sariola lisää, ettei huima edistys ole oikeastaan munuaistutkijoiden ansiota. Onnistumisia selittää se, että molekyylibiologia ja geenitekniikka ovat alkaneet tuottaa uutta tietoa valtavan tehokkaasti ja nopeasti. Uuden tiedon ansiosta moni mahdoton tehtävä on yhtäkkiä osoittautunut helpoksi. On paljastunut, että munuaisen kehitys on saman pienen ja selkeän kehityskulun miljoonakertainen toisinto. Tarvitsee tuntea vain yhden pikkuruisen munuaisputken erilaistuminen. Nyt kun sen säätely hallitaan, loppu on pelkkää toistoa.

Sariola uskoo, että monia perinnöllisiä tauteja pystytään pian hoitamaan kantasolujen avulla. Alkion kantasolusta korjataan geeni, korjatusta solusta kasvatetaan virheettömästi toimiva kudos, ja tämä siirretään ihmiseen.

Hannu Sariola vastaa jokaiseen kysymykseen epäröimättä ja tuntuu sanovan sen, mitä mielessä oikeasti liikkuu. Kun tapasin hänet edellisen kerran 13 vuotta sitten, hän tokaisi heti kättelyssä, ettei minulla taida olla hedelmällisyysongelmia. Olin silloin näkyvästi raskaana.

– Enhän loukannut, menihän kaikki sitten hyvin? hän kysyy, kun kuulee ensimuiston itsestään.  – Joku sanoo, että olen liiankin suorasuinen. Siitä on ollut iloa ja surua.

Tuon tapaamisen aikoihin Sariolan ryhmä oli tunnistanut kasvutekijän, joka ohjasi siittiöiden erilaistumista. Sen säätelystä haaveiltiin miesten ehkäisykeinoa. Siitä ei tullut mitään, mutta löytö oli alkusysäys menestykselliselle tutkimuslinjalle, jonka ansiosta on mahdollista pelastaa poikalasten lisääntymiskyky syöpähoitojen jälkeen.

Siittiöiden kantasolut eivät aina kestä hoitoja. Miespotilaiden lastensaanti turvataan pakastamalla heidän siittiöitään, mutta pojilla ei vielä ole niitä säilöttäviksi. Heiltä voidaan pakastaa pieni pala kiveksestä. Palasta kasvatetaan siittiöiden kantasoluja, jotka pistetään hoitojen jälkeen takaisin kivekseen. Näin siittiötuotanto saadaan käyntiin. Hiirillä tämä on jo onnistunut. Ihmiskokeet ovat vielä edessä.

Pyöräilijä varpusparvessa

Keskenmenon tavoin monelle tulee järkyttävänä yllätyksenä, että lapsikin voi sairastua syöpään. Toisinaan tämän unohtavat jopa lääkärit. Siksi diagnoosit viivästyvät.

– Minä isken kyllä vasaralla päähän, että lapsellakin voi olla syöpä, minun koulutuksestani ei lähdetä tietämättä sitä. Onneksi lasten syövissä ennuste on hyvä. Leukemiasta paranee 80 prosenttia.

Sairaus on joka tapauksessa kova koettelemus. Se on sitä koko perheelle. Parantuneen syöpälapsen isä kävi hiljattain kertomassa, kuinka kokemukset sairaalahoidosta olivat myönteisiä mutta samaan aikaan muut lapset alkoivat oireilla: tuli anoreksiaa ja aggressioita. Joskus tulee myös avioero.

– Ei ole paljon iloa, jos lapsi tulee terveenä kotiin ja kodista on pelkät rauniot jäljellä. Perheet tarvitsevat tukea.

Tämän tuen hankkimisesta on virinnyt Sariolalle urheiluhanke. Hän polkee ensi kesänä Pariisiin Rynkeby Finland -joukkueessa, joka kerää rahaa syöpälapsia ja heidän perheitään auttavalle Sylva-yhdistykselle. Matkaa kertyy 1 200 kilometriä noin 200 kilometrin päiväetapeissa. Siitä ei selviä ilman harjoittelua. Eilen ohjelmassa oli spinningiä. Viikonloppuna vuorossa on kolmen tunnin  kestorasitus. Arkisin Sariola polkee töihin.

Joukkueena ajamisessa on hänestä oma hurmansa.

 – Ollaan kuin varpusparvi. Ei enää yksilö vaan parvi.

Ryhmässä on muutenkin helpompi sinnitellä.

– Yksin tulee koko ajan mieleen, että nyt mä annan periksi, mutta ei saa antaa periksi. Tieteessäkin taistelukestävyys on tärkeää.

Aikaisemmin Sariola harrasti vuorikiipeilyä. Sitten hän kaatui polkupyörällä ja hauiksen toinen jänne meni poikki. Käden voima ei enää riitä kiipeilyyn.

Lumelääkkeen keksijöitä

Muutakin professori on ehtinyt. Hän teki pitkään lääkäreiden Duodecim-lehteä, ensin toimitussihteerinä ja vuosituhannen vaihteessa päätoimittajana. Hän istuu edelleen Duodecimin sanastolautakunnassa, joka kokoaa Lääketieteen termit -kirjaa ja laatii siihen suomalaisia vastineita vieraskielisille sanoille. Esimerkiksi lumelääke on lautakunnassa keksitty sana. Se on ottanut paikkansa myös yleiskielessä.

Duodecimin joulunumeroissa Sariola on selostanut hupaisia pikku tutkimuksia. Viime joulun alla hän raportoi, kuinka neitsyet saavat lapsia. Se on mahdollista nykyisillä menetelmillä. Alkionkehitys voidaan käynnistää partenogeneettisesti, siis ilman siittiötä. Jostain syystä istukka ei kuitenkaan ala toimia ilman isän kromosomia. Tähän ongelmaan Sariola on löytänyt ratkaisun.

– Älä kuitenkaan kirjoita kaikkea auki siihen. Se on niin hyvä idea, että joku varastaa sen. Vanha lapsentekosysteemi on ihan kiva, mutta uudet paljon tehokkaampia.

Sanankäytöllä ja kirjoitustaidolla on paljon merkitystä tieteessä. Pelkkä tutkimustulos ei riitä, vaan se pitää osata kertoa. Hypoteesi, ratkaisut ja tuloksen merkitys täytyy avata lukijalle, paketoida selkeästi ja hyvällä kielellä.

Tätä Sariola opettaa omille väitöskirjantekijöilleen. Väittelijä joutuu aina kirjoittamaan ensimmäisen version, josta tekstiä aletaan muotoilla. Silloin kokelas näkee alusta saakka, kuinka tieteellinen artikkeli tuotetaan. Jotkut professorit tekevät tämän työn kokemattomien puolesta. Silloin he eivät pääse oppimaan.

Myöhästymisestä alku uralle

Ylioppilaskesänään Sariola oli itse opissa Savon Sanomien kesätoimittajana. Tärkeimmät otsikkonsa hän muistaa vieläkin. Sukelluskoulun kurssia Sariola esitteli otsikolla ”Puupäät eivät sukella”. Sääuutiset kertoivat, että ”Salama viskeli tiskipöytää” ja ”Ukkonen kumosi lehmiä”.

Työn tuiskeessa yliopiston hakupapereita tuli luetuksi huolimattomasti. Päätavoitteena oli päästä opiskelemaan genetiikkaa, mutta junassa matkalla pääsykokeisiin Sariola tajusi lähteneensä liikkeelle päivää liian myöhään. Kokeet oli jo pidetty. Helsinkiin päästyään hän käveli lääketieteellisen tiedekunnan ovelle Siltavuorenpenkereelle. Tuohon aikaan listat oppilaitoksiin päässeistä teipattiin kesäisin oviin.  Siellä ovessa luki Sariolan nimi. Lääkikseen hän oli jo päässyt sisään.

Nyt työhuoneen pöydällä pötköttää vihreä tohtorinhattu. Se on jäänyt siihen väitöstilaisuuden jäljiltä. Väitöstilaisuuden valvojana eli kustoksena Sariola käyttää hattua, mutta karonkkaan hän ei enää sitä ota, se on unohtunut juhliin liian­ monta kertaa. Siitä ajatus johtuu ylioppilaslakkiin.

– Surullista minkä näköinen ylioppilaslakki on, aivan kuin vanhan miehen lakki, niin kellastunut.

Onko vielä jokin muu tärkeää, unohdinko kysyä jotakin?

– On tärkeää, että olis onnellinen. Kun kuolema tulee ja korjaa sadon, tuntuis ettei ole ihan tylsää ollut täällä. Olen tehnyt jotain väärin ja niitä pitää pyytää anteeksi, mutta ei tunnu, että pitäis rebuutata ja aloittaa korjaava elämä.

Annikka Mutanen on Tiede-lehden toimituspäällikkö.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2013

Hannu Sariola

Ikä: 58.
Syntynyt: Jyväskylässä. aloitti kansakoulun Keuruulla, ylioppilaaksi Kuopiossa 1972.
Opiskellut
: Helsingin yliopistossa lääketiedettä. b Väitellyt: munuaisten verisuonten kasvusta 1984.
Työ
: kehitysbiologian professori Helsingin yliopistossa, lastenpatologian ylilääkäri HUS-labissa, varadekaani lääketieteellisessä tiedekunnassa.
Tutkimusala: munuaisten erilaistuminen.
Perhe
: vaimo synnytyslääkäri Anna Sariola, neljä aikuista lasta ja viisi lastenlasta, joista kolme syntyi kuukauden sisällä viime vuonna.
Harrastukset
: valokuvaus, pyöräily, retkeily, piilosanat.

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018