Ehkä juuri siksi todellisuus on valoisampi.


Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2009

Populaarikulttuurin tarinoissa paha saa yleensä palkkansa ja oikeat parit toisensa. Olipa tarinassa koettu millaisia katastrofeja tahansa, lopussa järjestys ja tasapaino palautuvat. Yksi populaarigenre poikkeaa kuitenkin tässä suhteessa muista: fiktioiden tulevaisuuskuvitelmissa maailma jää useimmiten huonoon jamaan, vaikka sankari ongelmistaan mitenkuten selviäisikin.

Tulevaisuuden synkkyys juontaa yleensä tieteen harhapoluista tai poliittisesta järjestelmästä, joskus harvemmin luonnonkatastrofista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Poliittiseen järjestelmään liittyvät synkistelyt olivat muodissa etenkin totalitarismin nousukaudella ennen toista maailmansotaa. Virstanpylväitä olivat Fritz Langin elokuva Metropolis (1927) sekä George Orwellin romaani 1984 (1948) ja sen filmiversiot. Jo näistä klassikoista voi päätellä, että tulevaisuusfantasiat kertovat paljon myös nykyhetkestä. Orwellin romaanin nimikin on muunnos sen ilmestymisvuodesta, ja teostahan pidetään kuvauksena lähinnä stalinismista.

Ylivoimaisesti suosituin synkistelyn aihe tulevaisuusvisioissa on pieleen mennyt tiede ja teknologia, ja tällöin puhutaan varsinaisesta science fictionista. Esikuvan näille tarinoille loi jo Mary Shelleyn 1800-luvun alussa ilmestynyt Frankenstein-romaani, ja sen jälkeen meitä onkin peloteltu scifi-romaaneissa ja -elokuvissa kunnianhimon sokaisemilla tieteen edustajilla, jotka eivät osaa ennakoida keksintöjensä tuhoisia seurauksia.


Kilpavarustelun aikakaudella aina 1980-luvulle asti pelättiin etenkin ydinsotaa; hyviä esimerkkejä ovat Tri Outolempi ja Mad Max -elokuvat. Sittemmin alkoivat yhä enemmän hirvittää tekoäly ja geeniteknologia, joista kertovat muun muassa Blade Runner, Kuudes päivä, Cattaga ja A.I.

Vaikka ihmiskunta on näihin asti osoittanut kykenevänsä selvittämään totalitarismit, ydinsodan uhat ja muut scifin kauhuvisiot, tulevaisuus on elokuvissa vain synkentynyt. Miksi?


Tiede etenee kiihtyvin harppauksin, mutta tieteentekijät pitävät harvoin ääntä keksintöjensä mahdollisista haittavaikutuksista. Yhtä vähän poliitikotkaan saarnaavat vaalipuheissaan politiikkansa ikävistä seurauksista. Molemmat ammattikunnat lupailevat yleensä vain entistä ruusuisempaa tulevaisuutta.

Me ihmiset pelkäämme kuitenkin aina jotakin - sikainfluenssaa, terrorismia, ilmastonmuutosta - ja pelko kohdistuu usein tulevaisuuteen. Synkät scifi-fantasiat tarjoavat terapeuttisen purkautumisväylän huomisen peloille ja muistuttavat samalla päättäjiä ruusuisten lupausten vaietusta puolesta.

Hyvät fiktiot tarttuvat yleensä nykyhetken epäkohtiin, hyvät tiedefiktiot puolestaan tulevaisuuden epäkohtiin. Ne muistuttavat meitä siitä, että epäkohdat voidaan poistaa toimimalla jo nykyhetkessä ja luoda näin synkistelyille onnellinen loppu.

Maailma vuonna 1984 oli erilainen kuin Orwellin romaanissa. Kenties juuri tuon romaanin ansiosta?


Veijo Hietala on Turun yliopiston elokuva- ja televisiotieteen dosentti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla