Kuva: Wikimedia Commons
Kuva: Wikimedia Commons

Lunta on tänä talvena riittänyt.

Upottavien hankien keskellä ymmärtää hyvin, että sukset on keksitty jo kivikaudella. Eihän muinainen metsästäjä ole voinut jäädä kotaan riutumaan koko talveksi. Myös suomalaisten hiihtoperinne näyttää juontuvan kantauralista, sillä suksi-sanalla on vastineita itämerensuomesta samojediin. Vanhimmalla suksilöydölläkin on ikää yli 5 000 vuotta.

Suksia nimitetään leikillisesti sivakoiksi. Tämä saamelainen laina on monissa murteissa tarkoittanut epäparisten suksien lyhyempää suksea eli kalhua.  Se oli oikeassa jalassa, ja sillä potkittiin vauhtia. Vasemmassa jalassa oli pitkä liukumasuksi, lyly. Se on saanut nimensä valmistusmateriaalista. Vanha perintösana lyly on tarkoittanut luonnonkäyrän havupuun selkäpuolelle muodostunutta kovaa puuainesta, joka oli omiaan suksen tai reenjalaksen tekoon.

Hiihtämiseen tarvitaan myös käsivoimia. Sanahistorian perusteella alkuperäinen apuväline on ollut seipään tapainen monitoimityökalu sauva. Etenkin lounaismurteissa sen on myöhemmin syrjäyttänyt ruotsista lainattu keppi. Hämäläismurteissa on alettu suosia skandinaavisperäistä porkkaa. Se on alkuaan merkinnyt kiekkopäistä sauvaa, jolla on polskutettu vettä ja säikytelty kaloja pyydykseen.

Jotta suksi ei hiihtäessä karkaa, se on kiinnitettävä jalkaan. Perinteinen nimitys suksen jalansijalle on saamelaisperäiseksi arveltu päläs. Tämä on nykysuomalaisille tuttu vain Kalevalan vertauskuvallisesta sanonnasta päästä pälkähästä.  Sitä käytti Joukahainen, jonka Väinämöinen oli laulanut leukaa myöten suohon. Asiayhteyden perusteella sana on tulkittu tukalan paikan nimitykseksi.

Jalka on kiinnitetty pälkääseen nahka- tai vitsaslenkillä, jonka vanha nimitys on alkuperältään hämärä mäystin.

Nykyään koko kiinnityssysteemiin viitataan sitoa-verbistä johdetulla side-sanalla. Johdos on sinänsä vanha, mutta suksiterminä nuori ja kirjakielinen. 1900-luvun alkupuolella puhuttiin selvyyden vuoksi hiihtositeistä tai suksisiteistä, kun rotanloukku- ja Voitto-siteet olivat uusinta uutta.

Kirjoittaja on suomen kielen professori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2011