Sopisiko meillekin suora demokratia?
Suomessa kansa saa äänestää, kuka voittaa Idols-laulukilpailun tai putoaa Big Brother -talosta. Sveitsissä se päättää laeista ja muista merkittävistä linjanvedoista.
Eikö suora demokratia sopisi myös meille? Eivät kai sveitsiläiset ole sen fiksumpia kuin suomalaiset, yksi maailman koulutetuimmista kansoista?


Eikö suora demokratia sopisi myös meille? Eivät kai sveitsiläiset ole sen fiksumpia kuin suomalaiset, yksi maailman koulutetuimmista kansoista?


Julkaistu Tiede -lehdessä 13/2009

Votez oui!, Äänestäkää kyllä!, lukee suurin kirjaimin kadunvarren julisteessa. Votez non!, Äänestäkää ei!, vetoaa viereinen juliste. Tämä on arkipäiväinen näky sveitsiläisessä katukuvassa: maassa on jälleen kerran tulossa kansanäänestys, jossa kansalaiset pääsevät suoraan päättämään maansa asioista.

Olen Lausannessa, Sveitsin ranskankielisessä lounaisosassa. Matkustin tänne kysyäkseni paikallisilta tutkijoilta, miten ihmeessä heidän demokratiansa, joka on ainutlaatuinen maailmassa, voi toimia. Tähän tarjoutui erityisen hyvä tilaisuus, kun mielipidetutkimuksen maailmanjärjestön Waporin vuosittainen konferenssi pidettiin syyskuussa Lausannessa.


Kansa pitää eliitin kurissa

Sveitsissä kansalaiset voivat tehdä poliittisia aloitteita ja äänestää suoraan lakien hyväksymisestä tai hylkäämisestä. Kansanäänestyksiä on muutama vuodessa. Niitä järjestetään niin valtakunnallisella, alueellisella kuin paikallisella tasolla. Viimeaikaisissa äänestyksissä aiheet ovat vaihdelleet kannabiksen laillistamisesta ulkomaalaisten väkiluvun rajoittamiseen ja EU-maiden työntekijöiden vapaasta liikkumisesta perustuslain uudistamiseen.

- Kyllä suora demokratia toimii, vakuuttaa Lausannen yliopiston politiikantutkija Dominique Joye konferenssin avajaisissa. - Koska kansanäänestyksiä on niin usein, äänestysprosentit jäävät yksittäisissä äänestyksissä 25-60 prosenttiin, mutta kokonaisuutena merkittävä osa kansalaisista osallistuu suoraan päätöksentekoon.
- Suora demokratia sitouttaa ihmiset yhteiskunnan toimintaan, ja sen avulla voidaan tehokkaasti valvoa eliittiä, kuvailee Geneven yliopiston politiikantutkimuksen professori Pascal Sciarini.

Toisaalta hän toteaa, että suora demokratia tekee poliittisesta kulttuurista ja päätöksenteosta varsin konservatiivista. Lähes aina kun poliittinen johto yrittää tehdä suuria muutoksia yhteiskunnan käytäntöihin, kansalaiset panevat hanttiin. Esimerkiksi jokin aika sitten hallitus alkoi valmistella maan hakeutumista  EU:n jäseneksi, mutta hanke tyssäsi kansanäänestykseen. Yleinen mielipide on siis yhteiskuntajärjestystä vakauttava ja ylläpitävä voima. Tosin joidenkin mielestä se on yhtä kuin kehityksen jarru.

- Ihme, että olemme edes YK:ssa, Sciarini naurahtaa.


Omamme Venäjän perua

Suomessa poliittinen meno on toinen. Pääministeri Matti Vanhanen on tullut tunnetuksi motostaan, jonka mukaan keskeneräisistä asioista ei pidä keskustella julkisesti. Samansuuntaiset  näkemykset ovat kaiken kaikkiaan varsin yleisiä päättäjien keskuudessa. Meillä sanotaan, että "johtajien pitää johtaa eikä piiloutua kansan selän taakse" tai että "suomalaisia johdetaan edestä".

Toisaalta Suomessa on vahvat perinteet kolmikantaisessa päätöksenteossa, jossa valtio ja työnantajien ja työntekijöiden edustajat päättävät yhdessä isoista asioista, kuten palkoista ja työvoimapoliittisista linjauksista. Lisäksi kansalaisjärjestöt ovat usein kiinteästi mukana lakien valmistelussa.

Elitistinen, ylhäältä alaspäin suuntautuva päätöksentekomalli vetää kuitenkin pidemmän korren. Monessa tutkimuksessa on todettu, että suomalainen poliittinen kulttuuri on vähemmän keskustelevaa kuin esimerkiksi ruotsalainen, sveitsiläisestä puhumattakaan.

Johtajakeskeinen päätöksentekokulttuurimme juontaa juurensa historiaamme Venäjän alaisuudessa. Sen perintöä ovat eliitin autoritaarisuus ja kansalaisten alamaisasenne. Asiaa edisti myös toisen maailmansodan jälkeinen jälleenrakennuskausi. Sen keskustelua ja erimielisyyttä karttanut konsensushenki elää yhä yhteiskunnassamme, vaikka kriisiajoista on kymmeniä vuosia.


Eikö kansa osaa tai ehdi?

Poliittisessa aktiivisuudessa nousee esiin klassinen muna vai kana -kysymys: ovatko kansalaiset luonnostaan tyhmiä ja apaattisia eivätkä siksi kykene tekemään päätöksiä, vai onko apaattisuus pikemmin seurausta siitä, että kansalaisille ei ole tarjolla poliittisen vaikuttamisen kanavia?

Osallistuvan demokratian puolustajat uskovat mieluummin jälkimmäiseen selitykseen. Eliitin ja eturyhmien varaan laskevat kallistuvat ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Ei ole olemassa empiirisiä tutkimuksia, jotka osoittaisivat, että kansalaisten mielipiteen huomioon ottaminen johtaisi huonoihin saati haitallisiin päätöksiin. Nykyaikana myöskään asioiden selvittäminen kansalaisille ei ole ongelma, koska yleinen koulutustaso on korkea ja lukutaito käytännössä sata prosenttia.

Sveitsissä kansanäänestyksen alla äänestäjille lähetetään kotiin tietopaketti, jossa esitetään tiiviisti perusteita sekä kyllä- että ei-kannan puolesta. Suoran demokratian kannattajien mukaan kansalaiset kyllä pystyvät ymmärtämään elämäänsä koskettavista asioista olennaiset puolet, kunhan asiat kerrotaan reilusti ja selkeästi.
Suoran demokratian kriitikot taas toteavat, että vaikka tavallinen kansalainen ei aivan kykenemätön olisikaan, hänellä ei ole aikaa eikä kiinnostusta perehtyä kunnolla yhteiskunnallisiin asioihin. Siksi on parempi, että päätöksiä tekevät tehtävään valitut ja vihkiytyneet kansalaisten puolesta.

Suoran demokratian puolustajat vastaavat tähän, että Sveitsissäkin kansanäänestyksiä käytetään edustuksellisen demokratian rinnalla, ei sen korvaajana. Sveitsissäkin on asiantuntijoiden ja vaaleilla valittujen poliitikkojen eliitti, joka valmistelee lait ja muut päätökset ja myös vahvistaa ne, elleivät kansalaiset vaadi niitä äänestykseen.


Otetaan neuvoa-antavat

Suomessa valtakunnallisia kansanäänestyksiä on järjestetty vain kaksi: vuonna 1932 kieltolain lopettamisesta ja 1994 EU-jäsenyydestä. Seuraava voi tulla vastaan lähitulevaisuudessa. Kansalaisten enemmistö näet haluaisi kansanäänestyksen, jos Suomi aikoisi hakea Nato-jäsenyyttä. Suurimmat puolueet ovat periaatteessa myöntyneet kansanäänestykseen, mutta juuri nyt asia ei ole ajankohtainen.

Alueellisella ja paikallisella tasolla on järjestetty kymmeniä kansanäänestyksiä esimerkiksi kuntaliitoksista, mutta poliittinen eliittimme suhtautuu niihin hyvin nihkeästi. Toisaalta suomalaiset ottavat herkästi kantaa esimerkiksi maankäytön suunnitelmiin ja tekevät valituksia kaavaluonnoksista, jos katsovat niissä olevan huomautettavaa. Tämä osoittaa, että suora kansalaisvaikuttaminen ei ole suomalaisille aivan vierasta. Voisiko Sveitsin malli toimia Suomessa?

Tampereen yliopiston tiedotusopin emeritusprofessori Pertti Suhonen on tutkinut yleistä mielipidettä ja demokratiaa yli 40 vuotta. Vaikka kansanäänestys tuntuu puhtaaseen edustuksellisuuteen tottuneessa Suomessa varsin radikaalilta keinolta, Suhonen ei tyrmää ajatusta, vaan näkee kansanäänestyksissä mahdollisuuden kehittää demokratiaa.

- Kansanäänestyksiä demokratian yhtenä välineenä olisi mahdollista ja hyväkin lisätä. Kansahan joutuu omassa elämässään kantamaan suurten päätösten seuraukset, kun kansanedustajille seuraukset ovat lähinnä poliittisia, Suhonen toteaa. - Kannatan neuvoa-antavia kansanäänestyksiä. Lopullinen päätösvalta voisi jäädä eduskunnalle.

Suhonen huomauttaa, ettei eduskunnan enemmistö rohkenisi poiketa kansalaisten selvän enemmistön mielipiteestä kuin poikkeuksellisissa tilanteissa, ja sekin voisi kostautua seuraavissa vaaleissa.

- Jos kansanäänestys ei osoita selvää enemmistökantaa, yleistä mielipidettä, vaan äänet jakautuvat melko tasaisesti, on luontevaa antaa edustajille vapaus äänestää oman tai taustaryhmänsä mielipiteen mukaisesti. Tietysti voisi säätää jonkin määräenemmistön, jonka ylittyessä kansanäänestyksen tulos olisi sitova, Suhonen pohtii.


Äkkimuutos ei onnistu

Sveitsissä suoralla demokratialla on vuosisataiset perinteet. 700 vuotta sitten vuoristojen ympäröimä maa irrottautui Itävallan Habsburgien dynastiasta. Sen jälkeen se on Napoleonin valloitussotia lukuun ottamatta saanut kehittyä omissa oloissaan ja muokata ainutlaatuista demokratiaansa. 

Sveitsissä ei ole vuosisatoihin ollut hallitsijaa, joka olisi voinut väittää maata omakseen. Siellä ei ole edes varsinaista valtionpäämiestä, ja valtaa on viety niin alas kuin mahdollista.

"Käsittääkseni tuskin mikään muu maa on rakentanut näin monitasoista turvajärjestelmää vallan väärinkäyttöä vastaan kuin sveitsiläiset ovat tehneet. - - Mutta me olemme olleet onnekkaita, historia on antanut meille aikaa ja tilaa luoda ja kehittää tällaista poliittista ylellisyyttä", kuvaili Sveitsin demokratian kehittymistä maansa Suomen-suurlähettiläs Josef Bucher Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä viime vuonna.

Tämä antaa taustaa siihen, miksi Sveitsin mallia ei ainakaan kovin nopeasti voi soveltaa muualla, esimerkiksi Suomessa. Jokainen maa on erilainen, historia ja maantiede ovat jättäneet aina leimansa. Demokratia on jotain, mihin kasvetaan pitkän ajan kuluessa. Sitä ei peritä geeneissä, eikä se liioin ole tuontitavaraa.

Toisaalta voimme kysyä, ovatko sveitsiläiset kovinkaan erilaisia ihmisiä kuin suomalaiset. Demokratiamallimme on peräisin ajalta, jolloin suurin osa kansasta oli lukutaidottomia metsäläisiä. Viime vuosikymmeninä kansan koulutustaso on kuitenkin noussut kohisten, joten eivätkö suomalaiset voisi ottaa päätöksiä  enemmän omiin käsiinsä?


Juho Rahkonen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja Taloustutkimus Oy:n tutkimuspäällikkö, jonka erikoisalana ovat poliittiset mielipidetutkimukset


Demokratiasta monta mallia


Demokratia tulee kreikan sanoista deˉmos, ´kansa´, ja kratos, ´valta´. Tuntuisi luontevalta ajatella, että Sveitsin systeemi se vasta oikeaa demokratiaa onkin, koska siellä valta on suoraan kansalla. Demokratiasta on kuitenkin olemassa monenlaisia versioita.

Mielipidetutkijat Rosalee Clawson ja Zoe Oxley esittelevät ja vertailevat tuoreessa opuksessaan Public Opinion. Democratic Ideals, Democratic Practise kolmea demokratian mallia.

- Elitistinen demokratia on kauimpana kansasta. Sen mukaan parhaaseen tulokseen päästään, kun vaaleilla valitut edustajat päättävät asioista eivätkä kansalaiset sekaannu päätöksentekoon muuten kuin äänestäjän roolissa.

- Pluralistinen demokratia on sukua elitistiselle demokratialle. Sen mukaan demokratiaa toteuttavat parhaiten erilaiset eturyhmät, jotka välittävät kansan tahdon päätöksentekoon.

- Partisipatorinen demokratia painottaa nimensä mukaisesti kansalaisten aktiivista osallistumista yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Osallistumista on monenlaista, puolueiden jäsenyydestä ja kansalaisten kuulemisesta suoraan demokratiaan.

Näiden kolmen mallin rinnalle voidaan nykyisin lisätä vielä neljäs malli. Sen mukaan modernissa demokraattisessa yhteiskunnassa on suuri asioita seuraava ja hyvin toimeen tuleva enemmistö, keskiluokka, joka kykenisi ottamaan paljon nykyistä enemmän valtaa ja vastuuta yhteiskunnallisista asioista.

- Kriittisen massan demokratia - kuten olen mallin nimennyt - on elitistisen ja partisipatorisen demokratian sovellus. Se ei ole niin idealistinen kuin partisipatorinen malli, sillä se ottaa huomioon sen ikävän tosiasian, että vapaassa yhteiskunnassa kaikki eivät kuitenkaan halua osallistua asioiden hoitoon, vaan päätökset jäävät kriittiselle massalle, esimerkiksi 25-60 prosentille, joka äänestää Sveitsin kansanäänestyksissä. Se on jo aivan riittävä määrä tuomaan esiin kansan syvien rivien näkemykset.


Suora demokratia  tuottaa jopa onnea


Sveitsin hallintojärjestelmä on ainutlaatuinen maailmassa. Maalla ei ole valtionpäämiestä, ja kansa voi haastaa hallintokoneiston päätökset. Perustuslain muutokset ja muut tärkeät valtakunnalliset asiat tulevat automaattisesti kansanäänestykseen, muista laeista se järjestetään aina kun jokin puolue, kansalaisjärjestö tai yksityinen kansalainen kerää 50 000 allekirjoitusta parlamentin valmistelemaa lakia vastaan.
Sveitsiläisten omalaatuinen demokratia heijastuu yhteiskuntaan monin tavoin. Se näkyy jopa kansalaisten hyvinvoinnissa, kuten Suomen ja Sveitsin vertailu osoittaa.


Erottava tekijä     SUOMI  /  SVEITSI  
                                                                            
Perustuslaki   

Suomi: Valtaa käyttävät vaaleilla valitut kansanedustajat ja hallitus kansan puolesta. 

Sveitsi: Vaaleilla valittu parlamentti ja hallitus hoitavat päätöksentekoa, mutta viimeinen sana on kansalla.

Kieli 

Suomi: Kansalaiset ja päättäjät ovat erilliset, toisensa pois sulkevat kategoriat. 

Sveitsi: Kansalaiset ovat suvereeneja päättäjiä.

Osallistuminen 

Suomi: Ylhäältä alaspäin: eliitti kontrolloi kansalaisten osallistumista, julkinen keskustelu ilman päätäntävaltaa. 

Sveitsi: Alhaalta ylöspäin: kansalaiset kontrolloivat niin omaa osallistumistaan kuin eliitin toimintaa.

Onnellisuus 

Suomi: Poliittisella osallistumisella ei ole yhteyttä kansalaisten kokemaan onnellisuuteen. 

Sveitsi: Poliittisella osallistumisella on selvä ja myönteinen yhteys onnellisuuteen.

Tietämys

Suomi:
 Kansalaisten tieto politiikasta ja yhteiskunnasta on suhteellisen vähäistä. 

Sveitsi: Kansalaisilla on keskimäärin hyvät tiedot politiikasta ja yhteiskunnasta.


Lähde: Rolf Büchin artikkeli Reflections on the Social Production of Incompetent Citizens, teoksessa Direct Democracy in Europe. Developments and Prospects. VS Werlag für Sozialwissenschaften (2007)

Amerikkalaistutkimuksen mukaan tekonöyrä kerskuminen on omakehun inhotuin muoto.

Omakehu haisee, sanotaan. Pahimmalta haisee kuitenkin sellainen omakehu, joka on verhottu vaatimattomuuden kaapuun.

Esimerkiksi näin: ”Voitin juuri viihdepalkinnon mutta eipä siinä, täällä seistään Taco Bellin autokaistalla niinkuin kaikki muutkin.” Näin twiittasi amerikkalainen radiojuontaja Cody Alan vuonna 2013.

Se on tyyppiesimerkki niin sanotusta ”humblebragging”-tyylistä, jota näkee paljon etenkin sosiaalisessa mediassa. Sille ei ole luontevaa suomennosta, mutta kirjaimellisesti se tarkoittaa vaatimatonta kerskumista. Ihminen tahtoo ylistää omia saavutuksiaan, mutta yrittää samalla vähätellä itseään, jotta ei kuulostaisi kerskailijalta.

Uusi amerikkalaistutkimus viittaa siihen, että juuri tällainen omakehu on kaikista rasittavinta. Ihmiset näkevät sen läpi.

Journal of Personality and Social Psychology -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa Pohjois-Carolinan yliopiston tutkijat värväsivät satoja opiskelijoita tilanteisiin, joissa he saivat esimerkiksi rahaa antamalla osoittaa tukeaan ihmisille, jotka pyysivät apua.

Yhdessä kokeessa nuori nainen lähestyi opiskelijoita ja pyysi allekirjoituksia vetoomukseen, joka liittyi uuden ruokarekan perustamiseen. Vetoomusta esitellessään nainen kysyi opiskelijoilta tuttavallisesti, mitä he aikovat tehdä kesällä, ja vastasi sitten itse kahdella tapaa.

Joko näin: ”Kuulostaapa hienolta! Minä sain unelmieni harjoittelupaikan ja myös rahat Pariisin-matkaan!”

Tai näin: ”Onpa hienoa! Minä sain unelmieni harjoittelupaikan ja myös rahat Pariisin-matkaan, mutta äh, on niin vaikea päättää kumman valitsisi!”

Ensimmäinen tapa kehua ei näyttänyt ärsyttävän ihmisiä kovin paljon. 86 prosenttia opiskelijoista allekirjoitti naisen vetoomuksen, kun hän vain totesi saaneensa harjoittelupaikan ja matkan.

Jälkimmäinen tapa ja selittely vaikeasta päätöksestä ei miellyttänyt opiskelijoita. Sen jälkeen vain 65 prosenttia suostui tukemaan naista.

Toisessa kokeessa 150 opiskelijaa laitettiin vastaaviin tilanteisiin. He saivat antaa pyytäjille 0–5 dollaria mielensä mukaan.

Tässäkin kokeessa opiskelijat antoivat keskimäärin 35 senttiä vähemmän henkilöille, jotka harrastivat vaatimattomuuteen verhottua omakehua.

Organisaatiokäyttäytymisen apulaisprofessori Ovul Sezer perkaa tuloksia New Scientist -lehdessä.

Hän uskoo, että tällaisen nöyrän kehumisen tarkoitus on yrittää kalastella samalla sekä kunnioitusta että sympatiaa. Se on yritys mainostaa saavutuksiaan näyttämättä kuitenkaan ylimieliseltä.

Se ei toimi, koska se ei näytä vilpittömältä, Sezer sanoo.

”Vaikka ihmiset eivät pidä kerskailusta, se on kuitenkin rehellistä. Vaatimaton kerskailu sen sijaan on viekkauteen perustuva strategia, ja ihmiset näkevät suoraan sen läpi.”

Parempi on siis vain rehellisesti todeta saaneensa jotain hyvää tai onnistuneensa jossain yrittämättä väännellä viestiään vinoksi vaatimattomuudeksi.

Ihmiset ovat tutkimuksen mukaan myös hyviä tunnistamaan tällaisen nöyrän kerskailun. Tutkijat tekivät myös kyselytutkimuksen 646 henkilöllä, ja 70 prosenttia vastaajista pystyi kertomaan esimerkin hiljattain kuulemastaan ”humblebragista”.

Tutkijat pilkkovat tällaisen huonon omakehun vielä kahteen kategoriaan. Ensimmäisen tapa perustuu valittamiseen:

”Onpa rasittavaa näyttää näin nuorelta: äsken 19-vuotias yritti iskeä minua!”

Ja toinen vaatimattomuuteen:

”Miksi minut aina laitetaan tekemään kaikkein tärkeimpiä tehtäviä?”

Jopa valittaminen vetosi ihmisiin paremmin kuin nöyristely.

Kysely

Kumpi on pahempaa: suora vai peitelty omakehu?

Kirikaze
Seuraa 
Viestejä24
Liittynyt16.1.2018

Viikon gallup: Kumpi on pahempaa: suora vai peitelty omakehu?

Miksi omakehu olisi lainkaan ärsyttävää? Ehkä, jos kehuu itseään jatkuvasti tai jotenkin liioitellen, mutta kyllä minua kehun itseäni toisinaan ja annan arvoa itselleni tai jollekkin tekemälleni asialle, mielestäni se on osa hyvää itsetuntoa. Jatkuva itsekehu taas kielii huonosta itsetunnosta, tarpeesta korostaa itseään ja paremmuuttaan. Itsekehu muuttuu myös aivan muuksi jos se on ylemmyydentuntoista tai ylimielistä tai jos ei vastapainoksi tunnista myös niitä huonoja puolia ja huonoja...
Lue kommentti
Keijona
Seuraa 
Viestejä7153
Liittynyt13.3.2015

Viikon gallup: Kumpi on pahempaa: suora vai peitelty omakehu?

<strong> kirjoitti: Miksi omakehu olisi lainkaan ärsyttävää? Ehkä, jos kehuu itseään jatkuvasti tai jotenkin liioitellen, mutta kyllä minua kehun itseäni toisinaan ja annan arvoa itselleni tai jollekkin tekemälleni asialle, mielestäni se on osa hyvää itsetuntoa. Jatkuva itsekehu taas kielii huonosta itsetunnosta, tarpeesta korostaa itseään ja paremmuuttaan. Itsekehu muuttuu myös aivan muuksi jos se on ylemmyydentuntoista tai ylimielistä tai jos ei vastapainoksi tunnista myös niitä huonoja...
Lue kommentti

Rikkaalla riittävästi, köyhä haluaa lisää.

Lähisukukielissä kapina on pelkkää kopinaa.

Viime vuonna vietettiin Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaa, mutta alkavan vuoden satavuotismuistot ovat synkempiä. Tammikuussa vuonna 1918 puhkesi sisällissota, jota kesti toukokuun puoliväliin asti.

Vuoden 1918 tapahtumista käytetyt nimitykset ovat malliesimerkki siitä, kuinka näkökulmat, yhteiskunnalliset taustat ja ideologiat ohjaavat sananvalintaa.

Vuoden 1918 sota voi olla kansalaissota, kapina, luokkasota, punakapina, torpparikapina, vapaussota tai veljessota. Eri tahot ovat nähneet ja nimenneet sodan omalla tavallaan.

Vanhimmassa perintösanastossa ei ole selvästi sotaan viittaavia sanoja. Sellaiset aseiden nimet kuin jousi, nuoli ja piikkiä tai keihästä tarkoittava ota ovat ilmeisesti metsästyssanastoa. Sama pätee verbiin ampua. Sota voisi rakenteensa puolesta olla ikivanha sana, mutta kun sillä ei ole vastineita etäsukukielissä, sitä ei voi todistaa uralilaiseksi.

Kapina on selvästi nuorempi sana. Askelten synnyttämän kopisevan äänen merkityksessä sillä on vastineita lähisukukielissä, mutta mellakan ja kansannousun merkitykset tunnetaan vain suomesta. Sana selittyy ääntä jäljittelevän kapista-verbin johdokseksi.

Kantasuomalaisten sanastollinen arsenaali on alkanut karttua Itämeren alueella. Germaanisilta naapureilta on lainattu keihäs, miekka, huotra, tuppi ja ilmeisesti myös kilpi. Kalpa-sanalle on etsitty lähtökohtia sekä balttilaisista että germaanisista naapurikielistä. Tappara tulee venäjästä.

Suuri osa suomen sotasanastosta on saatu ruotsista tai ruotsin kautta aikana, jolloin Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa. Tästä esimerkkejä ovat armeija, kanuuna, kivääri, luoti, mörssäri, peitsi, pyssy, ruuti ja sapeli.

Sotilasarvojen nimityksiä tuli etenkin 1600-luvulla, kun käytiin 30-vuotista sotaa ja sotimista koskevaa lainsäädäntöä käännettiin suomeksi.

Tämän ajan lainoja ovat eversti, kapteeni, kenraali, kersantti, korpraali, luutnantti, majuri, vänrikki ja vääpeli. Zachris Topelius kuvasi sodan tapahtumia romaanissaan Välskärin kertomuksia, jossa välskäri tarkoitti entisajan lääkintämiestä.

Vanhimmat suomalaiset sotilasarvot edustavat hierarkian ääripäitä. Ne ovat sotamies ja marski, jotka esiintyvät jo Mikael Agricolan teoksissa. Sotamies ja sotaväki mainitaan useissa yhteyksissä, marski löytyy Uuden testamentin esipuheesta, jossa kerrotaan Torkkeli Knuutinpojan sotaretkestä Karjalaan.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Tutun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2018