Sveitsiläiset sanovat sanansa niin valtakunnallisista kuin paikallisista asioista.  Kansanäänestyksiä järjestetään muutamia vuodessa. Kuva: iStock
Sveitsiläiset sanovat sanansa niin valtakunnallisista kuin paikallisista asioista. Kansanäänestyksiä järjestetään muutamia vuodessa. Kuva: iStock

Sveitsissä kansalaiset päättävät laeista ja muista merkittävistä linjanvedoista.
Eikö suora demokratia sopisi myös meille? Eivät kai sveitsiläiset ole sen fiksumpia kuin suomalaiset, yksi maailman koulutetuimmista kansoista?

Votez oui!, Äänestäkää kyllä!, lukee suurin kirjaimin kadunvarren julisteessa. Votez non!, Äänestäkää ei!, vetoaa viereinen juliste. Tämä on arkipäiväinen näky sveitsiläisessä katukuvassa: maassa on jälleen kerran tulossa kansanäänestys, jossa kansalaiset pääsevät suoraan päättämään maansa asioista.

Olen Lausannessa, Sveitsin ranskankielisessä lounaisosassa. Matkustin tänne kysyäkseni paikallisilta tutkijoilta, miten ihmeessä heidän demokratiansa, joka on ainutlaatuinen maailmassa, voi toimia. Tähän tarjoutui erityisen hyvä tilaisuus, kun mielipidetutkimuksen maailmanjärjestön Waporin vuosittainen konferenssi pidettiin syyskuussa Lausannessa.

Kansa pitää eliitin kurissa

Sveitsissä kansalaiset voivat tehdä poliittisia aloitteita ja äänestää suoraan lakien hyväksymisestä tai hylkäämisestä. Kansanäänestyksiä on muutama vuodessa. Niitä järjestetään niin valtakunnallisella, alueellisella kuin paikallisella tasolla. Viimeaikaisissa äänestyksissä aiheet ovat vaihdelleet kannabiksen laillistamisesta ulkomaalaisten väkiluvun rajoittamiseen ja EU-maiden työntekijöiden vapaasta liikkumisesta perustuslain uudistamiseen.

– Kyllä suora demokratia toimii, vakuuttaa Lausannen yliopiston politiikantutkija Dominique Joye konferenssin avajaisissa.

– Koska kansanäänestyksiä on niin usein, äänestysprosentit jäävät yksittäisissä äänestyksissä 25-60 prosenttiin, mutta kokonaisuutena merkittävä osa kansalaisista osallistuu suoraan päätöksentekoon.

– Suora demokratia sitouttaa ihmiset yhteiskunnan toimintaan, ja sen avulla voidaan tehokkaasti valvoa eliittiä, kuvailee Geneven yliopiston politiikantutkimuksen professori Pascal Sciarini.

Toisaalta hän toteaa, että suora demokratia tekee poliittisesta kulttuurista ja päätöksenteosta varsin konservatiivista. Lähes aina kun poliittinen johto yrittää tehdä suuria muutoksia yhteiskunnan käytäntöihin, kansalaiset panevat hanttiin. Esimerkiksi jokin aika sitten hallitus alkoi valmistella maan hakeutumista  EU:n jäseneksi, mutta hanke tyssäsi kansanäänestykseen. Yleinen mielipide on siis yhteiskuntajärjestystä vakauttava ja ylläpitävä voima. Tosin joidenkin mielestä se on yhtä kuin kehityksen jarru.

– Ihme, että olemme edes YK:ssa, Sciarini naurahtaa.

Omamme Venäjän perua

Suomessa poliittinen meno on toinen. Pääministeri Matti Vanhanen on tullut tunnetuksi motostaan, jonka mukaan keskeneräisistä asioista ei pidä keskustella julkisesti. Samansuuntaiset  näkemykset ovat kaiken kaikkiaan varsin yleisiä päättäjien keskuudessa. Meillä sanotaan, että "johtajien pitää johtaa eikä piiloutua kansan selän taakse" tai että ”suomalaisia johdetaan edestä”.

Toisaalta Suomessa on vahvat perinteet kolmikantaisessa päätöksenteossa, jossa valtio ja työnantajien ja työntekijöiden edustajat päättävät yhdessä isoista asioista, kuten palkoista ja työvoimapoliittisista linjauksista. Lisäksi kansalaisjärjestöt ovat usein kiinteästi mukana lakien valmistelussa.

Elitistinen, ylhäältä alaspäin suuntautuva päätöksentekomalli vetää kuitenkin pidemmän korren. Monessa tutkimuksessa on todettu, että suomalainen poliittinen kulttuuri on vähemmän keskustelevaa kuin esimerkiksi ruotsalainen, sveitsiläisestä puhumattakaan.

Johtajakeskeinen päätöksentekokulttuurimme juontaa juurensa historiaamme Venäjän alaisuudessa. Sen perintöä ovat eliitin autoritaarisuus ja kansalaisten alamaisasenne. Asiaa edisti myös toisen maailmansodan jälkeinen jälleenrakennuskausi. Sen keskustelua ja erimielisyyttä karttanut konsensushenki elää yhä yhteiskunnassamme, vaikka kriisiajoista on kymmeniä vuosia.

Eikö kansa osaa tai ehdi?

Poliittisessa aktiivisuudessa nousee esiin klassinen muna vai kana -kysymys: ovatko kansalaiset luonnostaan tyhmiä ja apaattisia eivätkä siksi kykene tekemään päätöksiä, vai onko apaattisuus pikemmin seurausta siitä, että kansalaisille ei ole tarjolla poliittisen vaikuttamisen kanavia?

Osallistuvan demokratian puolustajat uskovat mieluummin jälkimmäiseen selitykseen. Eliitin ja eturyhmien varaan laskevat kallistuvat ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Ei ole olemassa empiirisiä tutkimuksia, jotka osoittaisivat, että kansalaisten mielipiteen huomioon ottaminen johtaisi huonoihin saati haitallisiin päätöksiin. Nykyaikana myöskään asioiden selvittäminen kansalaisille ei ole ongelma, koska yleinen koulutustaso on korkea ja lukutaito käytännössä sata prosenttia.

Sveitsissä kansanäänestyksen alla äänestäjille lähetetään kotiin tietopaketti, jossa esitetään tiiviisti perusteita sekä kyllä- että ei-kannan puolesta. Suoran demokratian kannattajien mukaan kansalaiset kyllä pystyvät ymmärtämään elämäänsä koskettavista asioista olennaiset puolet, kunhan asiat kerrotaan reilusti ja selkeästi.

Suoran demokratian kriitikot taas toteavat, että vaikka tavallinen kansalainen ei aivan kykenemätön olisikaan, hänellä ei ole aikaa eikä kiinnostusta perehtyä kunnolla yhteiskunnallisiin asioihin. Siksi on parempi, että päätöksiä tekevät tehtävään valitut ja vihkiytyneet kansalaisten puolesta.

Suoran demokratian puolustajat vastaavat tähän, että Sveitsissäkin kansanäänestyksiä käytetään edustuksellisen demokratian rinnalla, ei sen korvaajana. Sveitsissäkin on asiantuntijoiden ja vaaleilla valittujen poliitikkojen eliitti, joka valmistelee lait ja muut päätökset ja myös vahvistaa ne, elleivät kansalaiset vaadi niitä äänestykseen.

Otetaan neuvoa-antavat

Suomessa valtakunnallisia kansanäänestyksiä on järjestetty vain kaksi: vuonna 1932 kieltolain lopettamisesta ja 1994 EU-jäsenyydestä. Seuraava voi tulla vastaan lähitulevaisuudessa. Kansalaisten enemmistö näet haluaisi kansanäänestyksen, jos Suomi aikoisi hakea Nato-jäsenyyttä. Suurimmat puolueet ovat periaatteessa myöntyneet kansanäänestykseen, mutta juuri nyt asia ei ole ajankohtainen.

Alueellisella ja paikallisella tasolla on järjestetty kymmeniä kansanäänestyksiä esimerkiksi kuntaliitoksista, mutta poliittinen eliittimme suhtautuu niihin hyvin nihkeästi. Toisaalta suomalaiset ottavat herkästi kantaa esimerkiksi maankäytön suunnitelmiin ja tekevät valituksia kaavaluonnoksista, jos katsovat niissä olevan huomautettavaa. Tämä osoittaa, että suora kansalaisvaikuttaminen ei ole suomalaisille aivan vierasta. Voisiko Sveitsin malli toimia Suomessa?

Tampereen yliopiston tiedotusopin emeritusprofessori Pertti Suhonen on tutkinut yleistä mielipidettä ja demokratiaa yli 40 vuotta. Vaikka kansanäänestys tuntuu puhtaaseen edustuksellisuuteen tottuneessa Suomessa varsin radikaalilta keinolta, Suhonen ei tyrmää ajatusta, vaan näkee kansanäänestyksissä mahdollisuuden kehittää demokratiaa.

– Kansanäänestyksiä demokratian yhtenä välineenä olisi mahdollista ja hyväkin lisätä. Kansahan joutuu omassa elämässään kantamaan suurten päätösten seuraukset, kun kansanedustajille seuraukset ovat lähinnä poliittisia, Suhonen toteaa.

– Kannatan neuvoa-antavia kansanäänestyksiä. Lopullinen päätösvalta voisi jäädä eduskunnalle.

Suhonen huomauttaa, ettei eduskunnan enemmistö rohkenisi poiketa kansalaisten selvän enemmistön mielipiteestä kuin poikkeuksellisissa tilanteissa, ja sekin voisi kostautua seuraavissa vaaleissa.

– Jos kansanäänestys ei osoita selvää enemmistökantaa, yleistä mielipidettä, vaan äänet jakautuvat melko tasaisesti, on luontevaa antaa edustajille vapaus äänestää oman tai taustaryhmänsä mielipiteen mukaisesti. Tietysti voisi säätää jonkin määräenemmistön, jonka ylittyessä kansanäänestyksen tulos olisi sitova, Suhonen pohtii.

Äkkimuutos ei onnistu

Sveitsissä suoralla demokratialla on vuosisataiset perinteet. 700 vuotta sitten vuoristojen ympäröimä maa irrottautui Itävallan Habsburgien dynastiasta. Sen jälkeen se on Napoleonin valloitussotia lukuun ottamatta saanut kehittyä omissa oloissaan ja muokata ainutlaatuista demokratiaansa. 

Sveitsissä ei ole vuosisatoihin ollut hallitsijaa, joka olisi voinut väittää maata omakseen. Siellä ei ole edes varsinaista valtionpäämiestä, ja valtaa on viety niin alas kuin mahdollista.

”Käsittääkseni tuskin mikään muu maa on rakentanut näin monitasoista turvajärjestelmää vallan väärinkäyttöä vastaan kuin sveitsiläiset ovat tehneet. – – Mutta me olemme olleet onnekkaita, historia on antanut meille aikaa ja tilaa luoda ja kehittää tällaista poliittista ylellisyyttä”, kuvaili Sveitsin demokratian kehittymistä maansa Suomen-suurlähettiläs Josef Bucher Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä viime vuonna.

Tämä antaa taustaa siihen, miksi Sveitsin mallia ei ainakaan kovin nopeasti voi soveltaa muualla, esimerkiksi Suomessa. Jokainen maa on erilainen, historia ja maantiede ovat jättäneet aina leimansa. Demokratia on jotain, mihin kasvetaan pitkän ajan kuluessa. Sitä ei peritä geeneissä, eikä se liioin ole tuontitavaraa.

Toisaalta voimme kysyä, ovatko sveitsiläiset kovinkaan erilaisia ihmisiä kuin suomalaiset. Demokratiamallimme on peräisin ajalta, jolloin suurin osa kansasta oli lukutaidottomia metsäläisiä. Viime vuosikymmeninä kansan koulutustaso on kuitenkin noussut kohisten, joten eivätkö suomalaiset voisi ottaa päätöksiä  enemmän omiin käsiinsä?

Juho Rahkonen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja Taloustutkimus Oy:n tutkimuspäällikkö, jonka erikoisalana ovat poliittiset mielipidetutkimukset.

Julkaistu Tiede -lehdessä 13/2009

Demokratiasta monta mallia

Demokratia tulee kreikan sanoista dēmos, ´kansa´, ja kratos, ´valta´. Tuntuisi luontevalta ajatella, että Sveitsin systeemi se vasta oikeaa demokratiaa onkin, koska siellä valta on suoraan kansalla. Demokratiasta on kuitenkin olemassa monenlaisia versioita.

Mielipidetutkijat Rosalee Clawson ja Zoe Oxley esittelevät ja vertailevat tuoreessa kirjassaan Public Opinion. Democratic Ideals, Democratic Practise kolmea demokratian mallia.

Elitistinen demokratia on kauimpana kansasta. Sen mukaan parhaaseen tulokseen päästään, kun vaaleilla valitut edustajat päättävät asioista eivätkä kansalaiset sekaannu päätöksentekoon muuten kuin äänestäjän roolissa.

Pluralistinen demokratia on sukua elitistiselle demokratialle. Sen mukaan demokratiaa toteuttavat parhaiten erilaiset eturyhmät, jotka välittävät kansan tahdon päätöksentekoon.

Partisipatorinen demokratia painottaa nimensä mukaisesti kansalaisten aktiivista osallistumista yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Osallistumista on monenlaista, puolueiden jäsenyydestä ja kansalaisten kuulemisesta suoraan demokratiaan.

Näiden kolmen mallin rinnalle voidaan nykyisin lisätä vielä neljäs malli. Sen mukaan modernissa demokraattisessa yhteiskunnassa on suuri asioita seuraava ja hyvin toimeen tuleva enemmistö, keskiluokka, joka kykenisi ottamaan paljon nykyistä enemmän valtaa ja vastuuta yhteiskunnallisista asioista.

Kriittisen massan demokratia – kuten olen mallin nimennyt – on elitistisen ja partisipatorisen demokratian sovellus.

Se ei ole niin idealistinen kuin partisipatorinen malli, sillä se ottaa huomioon sen ikävän tosiasian, että vapaassa yhteiskunnassa kaikki eivät kuitenkaan halua osallistua asioiden hoitoon, vaan päätökset jäävät kriittiselle massalle, esimerkiksi 25–60 prosentille, joka äänestää Sveitsin kansanäänestyksissä. Se on jo aivan riittävä määrä tuomaan esiin kansan syvien rivien näkemykset.

 

Suora demokratia
tuottaa jopa onnea

Sveitsin hallintojärjestelmä on ainutlaatuinen maailmassa. Maalla ei ole valtionpäämiestä, ja kansa voi haastaa hallintokoneiston päätökset. Perustuslain muutokset ja muut tärkeät valtakunnalliset asiat tulevat automaattisesti kansanäänestykseen, muista laeista se järjestetään aina kun jokin puolue, kansalaisjärjestö tai yksityinen kansalainen kerää 50 000 allekirjoitusta parlamentin valmistelemaa lakia vastaan.

Sveitsiläisten omalaatuinen demokratia heijastuu yhteiskuntaan monin tavoin. Se näkyy jopa kansalaisten hyvinvoinnissa, kuten Suomen ja Sveitsin vertailu osoittaa.

Erottavat tekijät 

Perustuslaki

Suomi: Valtaa käyttävät vaaleilla valitut kansanedustajat ja hallitus kansan puolesta. 

Sveitsi: Vaaleilla valittu parlamentti ja hallitus hoitavat päätöksentekoa, mutta viimeinen sana on kansalla.

Kieli 

Suomi: Kansalaiset ja päättäjät ovat erilliset, toisensa pois sulkevat kategoriat. 

Sveitsi: Kansalaiset ovat suvereeneja päättäjiä.

Osallistuminen 

Suomi: Ylhäältä alaspäin: eliitti kontrolloi kansalaisten osallistumista, julkinen keskustelu ilman päätäntävaltaa. 

Sveitsi: Alhaalta ylöspäin: kansalaiset kontrolloivat niin omaa osallistumistaan kuin eliitin toimintaa.

Onnellisuus 

Suomi: Poliittisella osallistumisella ei ole yhteyttä kansalaisten kokemaan onnellisuuteen. 

Sveitsi: Poliittisella osallistumisella on selvä ja myönteinen yhteys onnellisuuteen.

Tietämys

Suomi: Kansalaisten tieto politiikasta ja yhteiskunnasta on suhteellisen vähäistä. 

Sveitsi: Kansalaisilla on keskimäärin hyvät tiedot politiikasta ja yhteiskunnasta.

Lähde: Rolf Büchin artikkeli Reflections on the Social Production of Incompetent Citizens, teoksessa Direct Democracy in Europe. Developments and Prospects. VS Werlag für Sozialwissenschaften (2007)

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.