Nerokas fyysikko Werner Heisenberg esitti epätarkkuusperiaatteen, joka kuvaa matemaattisesti mikromaailman häilyvyyttä. Hiukkanen voi esimerkiksi olla yhtä aikaa täällä ja tuolla tai vaikka Kuussa. Se ei istu arkijärkeen, mutta silti epätarkkuus vaikuttaa elämään ja tekniikkaan. Ilman sitä ei Aurinkokaan loistaisi.

Teksti: Petri Forsell

Nerokas fyysikko Werner Heisenberg esitti epätarkkuusperiaatteen, joka kuvaa matemaattisesti mikromaailman häilyvyyttä. Hiukkanen voi esimerkiksi olla yhtä aikaa täällä ja tuolla tai vaikka Kuussa. Se ei istu arkijärkeen, mutta silti epätarkkuus vaikuttaa elämään ja tekniikkaan. Ilman sitä ei Aurinkokaan loistaisi.

Julkaistu Tiede -lehdessä 9/2010Kun näppää kitaran kieltä, menee hetki, ennen kuin sävel asettuu oikealle korkeudelle. Mitä matalampi ääni – eli mitä pidempi aalto – sitä kauemmin asettuminen kestää. Nopeasti peräkkäin soitetut matalat äänet puuroutuvat, kun taas korkeat äänet erottuvat paremmin toisistaan. Siksi rockbändeissä lurittelevat sooloja kitaristit eivätkä basistit.Aallonpituuden ja ajan välinen yhteys pätee myös muihin kuin ääniaaltoihin. Laboratoriossa voidaan luoda niin terävä ja lyhytkestoinen aalto, että kokonuottiin verrattuna se on kuin yksi sekunti sataan miljoonaan vuoteen verrattuna. Ja vieläkin paremmaksi voidaan panna: aallon pikkuruinen kesto voitaisiin jakaa vielä biljoonia kertoja – mutta ei loputtomasti. Lopulta on vastassa raja, jonka jälkeen puolituksen tulos on sattumanvarainen. Tuo raja on Heisenbergin epätarkkuusperiaate. Periaate ilmaistaan usein niin, että alkeishiukkasen paikkaa ja nopeutta (tai liikemäärää) ei voi mitata yhtä aikaa mielivaltaisen tarkasti. Muita mittaamattomia pareja ovat esimerkiksi aika ja energia (tai taajuus). Tarkkuus ei kasva mittalaitteita parantamallakaan. Sillä on määränsä, joka aiheutuu siitä, mitä hiukkaset ja aallot sekä kentät ovat – tai eivät ole. Hiukkaset ovat sekä hiukkasia että aaltoja, mutta kuten Werner Heisenberg itse totesi, molemmat olomuodot ovat vertauskuvallisia apukeinoja vajavaiselle ymmärryksellemme.

Hiukkanen häilyy ei missäänMaailmamme pienimmät rakenneosat ovat häkellyttäviä, täysin kuvittelukykymme ulkopuolella. Emme voi luoda mielessämme kuvaa esineestä, joka on yhtä aikaa jalkapallo ja valonsäde tai vasara ja c-sävel. On vain hyväksyttävä, että alkeishiukkaset ovat jotakin sellaista, millä on sekä hiukkasen että aallon ominaisuudet. Tämä kaksinaisuus on Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen ytimessä.Jos inhimillinen ymmärrys on tässä asiassa vajaa, luonto ei pärjää sen paremmin. Hiukkasen nopeutta ja paikkaa ei voi mitata täydellisesti, koska hiukkanen ei itsekään tunne ominaisuuksiaan: se on todennäköisemmin yhdessä paikassa kuin toisessa, mutta täysin varmasti ei missään.Tämäkin Tiede-lehti muodostuu joukosta todennäköisyysaaltoja. Jos pystyisi laskemaan jokaisen aallon todennäköisyyden ja yhdistämään ne graafisesti, kuvaus vastaisi suurin piirtein lehteä. Sen reunat olisivat kuitenkin häilyvät, ja siellä täällä jokin aalto erkanisi kokonaisuudesta, koska jokin hiukkasista on todennäköisemmin kahvikupissa, naapurin keittiössä tai Kuussa.Arkielämässä epätarkkuusperiaatteella ei ole paljon sijaa – ainakaan ensi katsomalla. Lehden osia ei tarvitse haalia ympäristöstään. Jos heittää palloa, sen sijainnin epätarkkuus on alle 10-30 millimetriä eli ei edes milllimetrin miljardisosan miljardisosan miljardisosaakaan. Ei voi syyttää Heisenbergia, jos ei saa koppia.Silti maailmamme olisi ikävällä tavalla toisenlainen, ellei alkeishiukkasten maailmassa ilmenisi epätarkkuutta.

Ei elämää ilman tunneloitumistaKoska hiukkasella ei ole täsmällistä paikkaa, se voi tietyllä todennäköisyydellä sijaita myös kohdassa, josta sitä ei odottaisi löytävänsä. Tällä tunneloitumiseksi sanotulla ilmiöllä on suuri merkitys maapallon elämälle. Ilman paikan epätarkkuutta Auringon vetyatomien ytimet eivät nimittäin pääsisi niin lähelle toisiaan, että pystyvät yhdistymään heliumiksi ja samalla tuottamaan meille välttämätöntä lämpöä.Heisenberg esitti periaatteensa 1927. Kaksi vuotta myöhemmin saksalainen fyysikko Fritz Houtermans osoitti laskelmillaan, että tunnelointi selittää täsmälleen Auringon ja tähtien loisteen salaisuuden. Hän pani keksintönsä käyttöön jo samana iltana kehaisemalla Charlotte Riefenstahl -nimiselle naiselle olevansa ainoa ihminen, joka tietää, miksi tähdet loistavat. Charlotten ja Fritzin häitä juhlittiin kaksi vuotta myöhemmin.Tunneloitumista tapahtuu lähempänäkin. Kutakuinkin kaikki sähkökatkaisimet toimivat sen varassa. Niiden kytkimet on joko suojattu silikoniöljykerroksella hapettumista vastaan tai ne ovat hapettuneet. Metallipintojen välissä on siis joko öljy- tai oksidimolekyylejä, ja ilman tunneloitumista elektronit eivät pääsisi etenemään pinnasta toiseen.Vieläkin likeisempi tunneloitumispaikka on meissä itsessämme. Ellei protoni (eli vetyatomin ydin) tunneloituisi soluissamme, vitamiinit eivät pääsisi vaikuttamaan juuri niihin biologisiin prosesseihin, jotka ovat välttämättömiä terveydelle ja hyvinvoinnille.

Tarkin kello käy epätarkkuudellaEpätarkkuusperiaate voi hämätä ajattelemaan, että fysiikassa asiat saavat olla vähän rempallaan: eihän sen nyt niin jämptiä tarvitse olla. Tosiasiassa kyseessä on pikemmin tarkkuusperiaate, sillä tarkkuuden raja-arvo on hämmästyttävän pieni. Esimerkiksi kvanttisähködynamiikka, joka ponnistaa epätarkkuusperiaatteen pohjalta, on kaikkein täsmällisimmin testattu teoria. Se on niin tarkka, että jos vaikka Kiina tunnettaisiin vain teoriassa, teoria ennustaisi Kiinan muurin pituuden millimetrin kymmenesosan tarkkuudella.Tarkkuutta hyödynnetään ajan mittaamisessa. Maailman tarkimmat kellot ovat epätarkkuuskelloja – joskin niitä nimitetään yleensä kvanttikelloiksi. Kvanttikellon toiminta perustuu siihen, ettei energiaa ja aikaa voi mitata yhtä aikaa täysin tarkasti.Kvanttikellossa alumiini- ja magnesiumatomeille annetaan pieni annos lisäpuhtia laserilla, jolloin atomi virittyy korkeampaan energiatilaan. Virittynyt atomi on kuin pintaan painettu imukuppi: ennemmin tai myöhemmin se poksahtaa takaisin. Mitä pidempään virittynyt tila säilyy, sitä suurempi on energian epätarkkuus. Vastaavasti ajan epätarkkuus pienenee.Kvanttikelloissa virittynyttä tilaa pitää yllä mutkikas atomien ja lasereiden verkosto. Tällä tavoin on rakennettu kelloja, jotka noin neljässä miljardissa vuodessa erehtyvät sekunnin.

Pieni pujahtaa, iso laahaaAlusta saakka kvanttimekaanikkoja on kiinnostanut, miten suurissa mitoissa kvantti-ilmiöitä voi esiintyä. Yhden alkeishiukkasen saa helposti kahteen paikkaan tai tunneloitumaan seinän läpi. Atomi tai pieni molekyyli voi myös kulkea kahdesta aukosta yhtä aikaa. Mitään periaatteellista estettä ei ole, ettei suurikin kappale voisi otollisissa oloissa säilyttää epätarkkaa kvanttitilaa.Ihminen voisi mennä kahdesta ovesta yhtä aikaa, kunhan hänen aallonpituutensa saataisiin tarpeeksi hitaaksi. Tähän kyllä tarvitaan aikaa: meidän kokoisemme kappaleen hidastamiseen ei riitä edes maailmankaikkeuden ikä. Yhtä kauan meiltä kestäisi tunneloitua seinän läpi. Mahtava taikatemppu, jos yleisö vain malttaa odottaa.Pienillä kappaleilla epätarkkuusperiaate saadaan esiin tutkijan työpäivän aikaskaalassa. Laboratorioissa voidaan esimerkiksi pieni metallinpala pakottaa paikalleen äärimmäisen tarkasti, jolloin liikemäärästä tulee epätarkka ja metalli alkaa värähdellä.Nanotekniikan tutkimuskohteet vaikuttavat joskus miltei eläviltä epätarkkuusperiaatteen vuoksi. Alumiinilastut kylmenevät, kun niitä mitataan, ja nanoputket heiluvat, koska eivät tiedä paikkaansa painovoimakentässä.

Tekniikka kohtaa rajansaTekniikan kehittyessä kvantti-ilmiöt tunkeutuvat arkipäiväämme. Tietokoneiden laskentateho on kasvanut tasaista vauhtia, mutta tien pää häämöttää jo. Nykytekniikalla prosessorit saavuttavat jo noin kymmenen vuoden kuluttua rajan, jossa erityyppiset puolijohdekerrokset ovat vain noin viiden elektronin etäisyydellä toisistaan.Viisi sopuisaa ihmistä voi olla viiden ihmisen kokoisessa tilassa, mutta elektroni tarvitsee enemmän omaa tilaa. Jos sen ahtaa liian pieneen koloon, se lisää nopeuttaan kuin kiukkuinen ampiainen tulitikkurasiassa. Viiden elektronin mitta alittaa Heisenbergin määrittelemän vähimmäistilan. Nopeuden kasvaessa elektronin paikka muuttuu tuntemattomaksi, ja prosessori menee oikosulkuun.Onneksi epätarkkuusperiaate saattaa myös selvittää aiheuttamansa sotkun. Tulevaisuudessa siirryttäneen piisirupohjaisista tietokoneista kvanttitietokoneisiin, joiden teho perustuu niin sanottuun superpositioon. Se tarkoittaa, että kvanttibitti ei ole joko nolla tai ykkönen vaan se voi olla samalla kertaa molempia. Kvanttikoneen rinnakkaislaskenta olisi huipputehokasta, mutta ongelmana on saada tulos koneesta ulos – silloin bittien monikasvoisuus katoaa.Tekniset ongelmat on tehty ratkaistaviksi, ja viidenkymmenen vuoden päästä tietokoneiden arvellaan saavuttavan ihmisaivojen tehon. Mutta taas epätarkkuus saattaa puuttua peliin. Ainakin matemaatikko Roger Penrose uskoo, että nopeinkaan tietokone ei kehitä tietoisuutta, koska epätarkkuusperiaate estää sen. Penrosen mukaan aito tietoisuus syntyisi sattumanvaraisista kvantti-ilmiöistä, jotka ovat tietokoneohjelmien algoritmeille myrkkyä. Terminaattoreita vastaan kvanttimekaniikka on siis parempi kuin pyssyt ja pommit.

Taivaskin kumartaa HeisenbergiaVaikka epätarkkuusperiaatteen mittakaava on pieni, ilmiöllä on mahtava vaikutus myös universumin massiivisimmissa kappaleissa.Mustat aukot tekevät tapahtumahorisonttinsa kätköissä fysiikan laeille ties mitä temppuja, mutta epätarkkuusperiaatteelle nekään eivät mahda mitään. Periaate nimittäin saa mustan aukon menettämään massaansa niin sanottuna Hawkingin säteilynä. Aukko hupenee hiukkanen kerrallaan, ja lopulta se ikään kuin kiehuu olemattomiin. Suuren mustan aukon tyhjeneminen tosin kestäisi niin kauan, että käytännössä sellainen tuskin häviää.Kosmologian ja epätarkkuusperiaatteen yhteiselo ei muutenkaan ole auvoista. Maailmankaikkeuden ja epätarkkuuden sovittamisessa yhteen on paljon ongelmia.Oliko maailmankaikkeudella tietty alkuhetki vai syntyikö se pienimpänä epätarkkuuden sallimana aikayksikkönä, niin sanotun Planckin ajan rajoissa? Epätarkkuusperiaatteen valossa maailmankaikkeutemme saattaa myös elää yhtä monista peräkkäisistä sykleistään. Aikanaan se puristuu taas kokoon ja alkaa sitten uudestaan laajeta. Tai kenties koko universumimme on vain tyhjiöenergian kvanttiheilahdus?

Dinosaurus olohuoneessa?Epätarkkuusperiaate on synnyttänyt kvanttikosmologian tutkimushaaran. Koska näyttää siltä, että koko universumi on joskus ollut alkeishiukkasta pienempi, se on kaiken järjen mukaan ollut myös hiukkasille ominaisessa määrittelemättömässä kvanttitilassa. Tämä selittäisi esimerkiksi sen, miksi aika kulkee vain yhteen suuntaan.Mutta miksi tuo kvanttitila on hävinnyt, niin että tähdet ja planeetat nyt ovat vain yhdessä paikassa kerrallaan? Kvanttitilan tiedetään romahtavan vain, kun siihen vaikutetaan ulkopuolelta – mutta eihän mikään voi vaikuttaa ulkopuolelta koko maailmankaikkeuteen?Entä jos universumin kvanttitila ei olekaan romahtanut, vaan kaikki vaihtoehdot ovat yhä voimassa? Me vain näemme yhden ainoan, oman todellisuutemme. Tässä tapauksessa olohuoneissamme kulkisi näkymättömiä dinosauruksia lomittuneista todellisuuksista, kuten amerikkalaisprofessori Michio Kaku asian ilmaisee.Niin tai näin, ensin on kuitenkin löydettävä vastaus siihen, miten epätarkkuusperiaate liittyy painovoimaan. Painovoimakentän tulisi noudattaa Heisenbergin periaatetta, eli käytännössä avaruuden kaarevuus väreilisi koko ajan hieman. Herkimmilläkään mittalaitteilla ei ole löydetty kiistattomia merkkejä tällaisesta.Ja ehkä hyvä näin. Runsas vuosisata sitten oli vaikea hyväksyä, että aine muodostuu atomeista ja kentät kvanteista. Olisiko meidän helppo myöntää, että itse aika ja avaruus – olemassaolomme perusteet – eivät ole jatkuvia vaan muodostuvat pienistä häilyvistä yksiköistä.

Petri Forsell on vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Poliisi pysäyttää ylinopeutta ajaneen auton. Kuljettaja on itse Werner Heisenberg.– Tiedättekö, kuinka lujaa ajoitte? poliisi kysyy. Mihin Heisenberg:– En tiedä, mutta tiedän täsmälleen, missä olin!

Fyysikko menee joka ilta baariin ja tilaa kaksi juomaa. Toisen hän juo, toisen asettaa viereensä baaritiskille. Lopulta baarimikko kysyy, mikä on toisen juoman tarkoitus.– Epätarkkuusperiaatteen mukaan atomit voivat järjestyä niin, että tähän ilmaantuu kuin tyhjästä kaunis nainen, fyysikko selittää.– Mutta täällähän on talo täynnä kauniita naisia. Joku heistä voisi tulla seuraasi.– Just joo, kuinkahan todennäköistä sekin olisi, fyysikko tuhahtaa.

Heisenbergin rakkauselämä kärsi, koska jos oli aikaa, ei ollut energiaa ja päinvastoin.

Heisenbergin koira on onneton, koska se ei muista, mihin on haudannut mehukkaan luun.Heisenberg lohduttaa lemmikkiään:– Emme ehkä tiedä luusi sijaintia, mutta sen nopeuden tiedämme tarkasti!

Fysiikan huiput taistelivat

Kun Werner Heisenberg keväällä 1927 muotoili epätarkkuusperiaatteen, hän aloitti tiedesodan, joka ei vieläkään ole täysin ohi. Rintamalinjoja vetivät Albert Einstein ja Niels Bohr.

Epätarkkuusperiaatteesta käydyn väittelyn keskiössä oli atomi. Toisella puolella olivat fyysikot, joiden mielestä atomi oli  todellinen, rajallinen kappale. Atomilla oli määritettäviä ominaisuuksia, kuten paikka ja nopeus. Vastapuolen tutkijat pitivät atomia todennäköisyysaaltona, jolla ei ole ominaisuuksia, ellei sitä mittauksilla pakoteta sellaisia omaksumaan.Koska käytössä ei ollut laitteita, joilla kvanttiteorian merkillisyyksiä olisi voinut testata, fyysikot turvautuivat ajatuskokeisiin. Tämä tarkoitti, että toinen tiedesodan kenraaleista, Albert Einstein, kehitti ajatusketjun epätarkkuusperiaatetta vastaan ja vastapuolen Niels Bohr pyrki osoittamaan, missä kohtaa Einsteinin päättelyssä oli virhe.

Einstein iskeeBohr onnistui hyvin, kunnes lokakuussa 1930 magnetismia käsittelevän kokouksen avajaisiltana Einstein esitti seuraavan mallin: Kuvitellaan laite, joka voi säteillä yhden fotonin kerrallaan. Laite on laatikossa, jossa on myös kello. Koko laitteisto on ripustettu herkkään vaakaan. Kun fotoni poistuu laatikosta, pysäytetään kello ja katsotaan vaa’asta, paljonko laatikko keveni. Silloin saadaan tietää, paljonko energian määrä muuttui ja missä ajassa. Tämä selviää, koska fotonin massa vastaa tiettyä määrää energiaa.Läsnäolijoiden mukaan Bohr järkyttyi silmin nähden. Hän ei osannut vastata Einsteinille heti mitään. Koko illan hän kyseli kollegoilta neuvoa, mutta he tarjosivat enintään rohkaisua.Vielä aamuyöstä Bohr etsi vastausta hotellihuoneessaan. Lopulta hän otti paperiarkin ja alkoi hahmotella Einsteinin kuvaamaa valolaatikkoa kuin se olisi todellinen laite. Silloin Bohr oivalsi.

Bohr torjuuAamiaispöydässä tyytyväisyyttä säteilevä Bohr esitteli vastauksensa.Kun fotoni sinkoutuu ulos laatikosta, se aiheuttaa vastaavan potkun, rekyylin, taaksepäin. Tämä siirtää laitteistoa painovoimakentässä, ja – nyt oli Einsteinin vuoro järkyttyä – tekee ajan mittaamisesta merkityksetöntä. Eri kohdissa painovoimakenttää kellot nimittäin ovat keskenään eri ajassa Einsteinin oman suhteellisuusteorian mukaan.Tämä oli Einsteinin viimeinen julkinen hyökkäys epätarkkuusperiaatetta vastaan. Hän ei kuitenkaan hyväksynyt sitä koskaan, kuten ei muitakaan kvanttiteorian niin sanottuja ei-deterministisiä puolia. Monet fyysikot pitivät Einsteinia pahasti ajastaan jääneenä, mutta hänen kritiikkinsä auttoi kvanttimekaniikan kehitystä.

Kumpi voitti?Voi myös kysyä, kuinka varma Bohr oli tulkintansa oikeudesta, sillä hän käsitteli aihetta vuosikymmenien aikana usein.Kuolemaansa edeltävänä päivänä 17. marraskuuta 1962 hän teki viimeisen tieteellisen muistiinpanonsa: piirsi liitutaulun reunaan muutamalla vedolla Einsteinin valolaatikon.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25796
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1189
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.