Suomen kielen vanhimmasta perintösanastosta ei löydy mitään sellaista, mikä viittaisi yhteiskunnan valtahierarkiaan tai julkiseen hallintoon. Niinpä on odotuksenmukaista, että mallia on otettu ja sanoja lainattu tarpeen mukaan muista kielistä. Esimerkiksi hallita, kuningas, ruhtinas ja valta on opittu germaanisilta naapureilta. Valta-sanasta on 1800-luvun puolimaissa johdettu valtio.

Euroopan valtakuntia ovat aiemmin johtaneet yleensä kuninkaat tai keisarit. Keisari juontuu Rooman maailmanvallan päämiehen Gaius Julius Caesarin lisänimestä, joka siirtyi hänen seuraajilleen ja sitä tietä hallitsijan yleisnimeksi.

Muitakin arvonimiä on käytetty. Etenkin uskonnollisessa kielessä on ylimmän vallan haltijaa nimitetty Herraksi. Sana on lainattu suomeen keskiajalla joko ruotsista tai alasaksasta sekä hengellisessä että maallisessa merkityksessä.

Maailman ensimmäinen valtionpäämies, josta käytettiin nimitystä presidentti, oli George Washington. Hän astui virkaansa Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa vuonna 1789. Nimitys ei sinänsä ollut uusi, vaan kysymys oli vanhan sanan uudesta käyttötavasta. Sen pohjana oleva latinan praesidens tarkoittaa kirjaimellisesti edessä istuvaa, esimerkiksi kokouksen puheenjohtajaa. 1800-luvulla, kun sanojen lainaamiseen suhtauduttiin Suomessa vastahakoisesti, sitä yritettiin kääntää esi-istujaksi, pääistujaksi tai esimieheksi. 

Uudenlaista valtiomuotoa, josta muissa kielissä käytettiin nimitystä republik, nimitettiin 1800-luvun Suomessa vapaavallaksi, vapaavaltakunnaksi tai tasavaltakunnaksi. Vuonna 1836 tarjosi Elias Lönnrot lyhyempää vaihtoehtoa tasavalta. Se sopi suomalaisten suuhun, sillä muita samanmallisia yhdyssanoja oli käytössä jo ennestään, esimerkiksi tasajako ja tasapaino.

Taustatukea tarjosivat murteet, joissa tasavalta viittasi myös yhtäläisiin mahdollisuuksiin ja oikeuksiin, tosin hieman toisesta näkökulmasta. Tätä havainnollistaa kaakkoissuomalainen sananlasku: ”Tasavalta tappelussa: lyöpi kuka kerkiää.”

Kirjoittaja on suomen kielen professori Turun yliopistossa.

 Julkaistu Tiede-lehdessö 1/2012