Suomenlahti kärsii sinilevistä melkein joka kesä. Pahin rehevöittäjä on Pietari, mutta oma rannikkomme on ongelmallinen hitaan virtauksen vuoksi.



Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2004

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Voimakkaat sinileväkukinnot ovat vaivanneet Suomenlahtea vuodesta toiseen. Se on merkki rehevöitymisestä, joka on kotimeremme suurin ympäristöongelma.


• Rehevöityminen johtuu eri valtioista tulevista ravinnepäästöistä.


• Päästöjen vähentäminen parantaa tilannetta hyvin verkalleen, koska Suomenlahden vesi vaihtuu hitaasti.


• Vaikka Venäjä ja erityisesti Pietari on alueen suurin kuormittaja, virtauksien vuoksi Suomen rannikon tilanteeseen vaikuttavat myös Suomen omat päästöt.


Nämä perusasiat kerroimme tässä lehdessä jo kuusi vuotta sitten (ks. Suomenlahti kirkastuu vain yhteisvoimin, Tiede 2000 6/98, s. 54-59).


Nyt olemme saaneet sekä virtauksista että veden vaihtumisnopeudesta entistä tarkempia tuloksia. Ne vahvistavat edellä mainittuja käsityksiä.



Suomenlahden fosfori- ja typpikuormitus väheni selvästi 1990-luvun alkupuoliskolla, mutta sittemmin lasku on jatkunut loivempana.


Suomessa Helsingin seudun typpikuorma on pienentynyt tuntuvasti, koska jätevesi jälkisuodatetaan ja typen poistoa siitä on tehostettu. Myös fosforia tulee asutuksesta ja teollisuudesta entistä vähemmän. Tästä huolimatta Suomen ravinnekuormitus kasvoi 2000-luvun alussa hieman, koska sademäärien kasvu lisäsi hajakuormitusta ja luonnonhuuhtoumaa.


Määrällisesti eniten väheni Venäjän kuormitus ja suhteellisesti eniten Viron. Enemmän kuin vesiensuojelusta lasku johtui Neuvostoliiton hajoamisesta ja Venäjän 1990-luvun talouslamasta.


Myönteisiä vaikutuksia on jo nähty. 1990-luvun aikana Suomenlahden ulapan keväiset mikroskooppisten levien massat vähenivät. Veden kirkastumisesta kielii myös se, että ulkosaaristossa rakkolevän kasvusyvyys lisääntyi.



Suomenlahden ravinnetilannetta kuitenkin mutkistaa pohjasta vapautuva fosfori. Kolmenkymmenen vuoden seurannan perusteella se voimistaa erityisesti avomeren sinilevien kukintoja, etenkin loppukesästä Suomenlahden läntisellä ulapalla.


Rannikoilla fosforia on vähemmän. Esimerkiksi Kymijoki laimentaa edustansa fosforipitoisuuksia. Nevankin suulla on vähemmän fosforia kuin itäisen Suomenlahden keskiosassa, missä syvien vesikerrosten suuret fosforimäärät sekoittuvat pintakerrokseen.



Ravinnekuormituksen vaikutus riippuu siitä, mihin ja miten nopeasti ravinteet leviävät ja mille alueille ne päätyvät.


Suomenlahdella ei esiinny pysyviä "virtausputkia", koska näin pienessä ja matalassa meressä tuulet, merenpintaa kallistavat ilmanpaine-erot ja makea jokivesi muuntelevat juoksusuuntia kovasti. Tiettyjä trendejä kuitenkin havaitaan, kun meriveden liikkeitä tarkastellaan kuukausien tai vuosien jaksoissa.


Suomenlahden ja koko Itämeren virtausten ennustaminen perustuu malleihin, joissa lasketaan suolaisuuden, lämpötilan ja virtausten vaihteluita eri syvyyksissä. Laskuissa tarvitaan tietoja muun muassa säänvaihteluista, jokivirtaamista ja Tanskan salmien vedenkorkeudesta.



Mallitulosten mukaan Suomenlahteen tulee tavallisimmin vettä Viron rannikkoa pitkin ja vesi poistuu yleensä voimakkaana virtauksena 20-30 kilometrin etäisyydellä Suomen rannikosta. Tämä tilanne vallitsee 50-70 prosenttia ajasta.


Koska ulosvirtaus tapahtuu ulapalla, rannikkomme tuntumassa havaittujen suurten ravinnepitoisuuksien täytyy ainakin osittain tulla omista paikallisista lähteistämme.


Jokien ja pistekuormittajien ravinteet rehevöittävät kuitenkin vain rannikkovesiä. Suurta osaa saaristostamme vaivaa Suomenlahden yleinen ravinteikkuus. Tämä näkyy siinä, että merenpohja kärsii rehevöitymisen aiheuttamasta hapenpuutteesta niilläkin vesialueilla, joilla ei ole paikallista ravinnekuormitusta.



Selvittääksemme tarkemmin, miten nopeasti Suomenlahden vesi vaihtuu, tutkimme virtausmallilaskelmilla veden ikää. Vanhinta vesi on Suomenlahden kaakkoiskulmassa ja Suomen rannikolla ja nuorinta puolestaan Viron rannikolla. Tämä jakauma on helppo selittää edellä kuvatulla veden keskimääräisellä kiertoreitillä, missä Viro saa jatkuvasti tuoretta vettä ja meidän rannikkomme jää pääkierron laidalle.


Entä kauanko aikaa kuluu Suomenlahden nykyisten vesimassojen uusiutumiseen? Laskelmiemme mukaan noin viisi vuotta. Hitaimmin vesi vaihtuu Suomen rannikolla ja lahden kaakkoisosassa eli alueilla, joilla on eniten pientä pyörteilyä.


Näidenkin tulosten perusteella meidän rannikkomme on siis alttiimpi kuormituksen vaikutuksille kuin esimerkiksi etelänaapurimme rannikko.



Ympäristöministeriön rahoituksella on vastikään kahdessa hankkeessa selvitetty Suomenlahden kuormituksen vähentämistä.


Selvitysten mukaan pahin yksittäinen fosforipäästöjen lähde on Pietarin jätevesi, sekä puhdistettu että osittain puhdistamaton. Typpeä tulee liikaa myös muista asutuskeskuksista ja hajakuormituksena sekä ilman kautta. Sekä fosfori- että typpipäästöjä pitäisi vähentää:


• Koko Suomenlahden tilan parantamiseksi on yhä leikattava erityisesti Pietarin päästöjä ja ilman kautta leviävää typpikuormaa.


• Rannikoidemme herkkyyden takia Suomen on vähennettävä omia ravinnepäästöjään, kuten Itämeren suojeluohjelmassa esitetäänkin.


Ravinnekuormaa vähentämällä saadaan myös merenpohjan happitilanne paranemaan, sillä leväkasvun vähetessä pohjalle laskeutuu entistä vähemmän happea kuluttavaa orgaanista ainesta. Tällöin pohjasta myös nousee vähemmän rehevöittävää fosforia, sillä sen irtoaminen johtuu juuri happikadosta. Näin tämä niin sanotun sisäisen kuormituksen kierre saadaan kuriin.


Kai Myrberg ja Oleg Andrejev työskentelevät tutkijoina Merentutkimuslaitoksessa, Heikki Pitkänen Suomen Ympäristökeskuksessa ja Harri Kuosa Helsingin yliopiston Tvärminnen eläintieteellisellä asemalla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla