Suomenlahti kärsii sinilevistä melkein joka kesä. Pahin rehevöittäjä on Pietari, mutta oma rannikkomme on ongelmallinen hitaan virtauksen vuoksi.



Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2004


Voimakkaat sinileväkukinnot ovat vaivanneet Suomenlahtea vuodesta toiseen. Se on merkki rehevöitymisestä, joka on kotimeremme suurin ympäristöongelma.


• Rehevöityminen johtuu eri valtioista tulevista ravinnepäästöistä.


• Päästöjen vähentäminen parantaa tilannetta hyvin verkalleen, koska Suomenlahden vesi vaihtuu hitaasti.


• Vaikka Venäjä ja erityisesti Pietari on alueen suurin kuormittaja, virtauksien vuoksi Suomen rannikon tilanteeseen vaikuttavat myös Suomen omat päästöt.


Nämä perusasiat kerroimme tässä lehdessä jo kuusi vuotta sitten (ks. Suomenlahti kirkastuu vain yhteisvoimin, Tiede 2000 6/98, s. 54-59).


Nyt olemme saaneet sekä virtauksista että veden vaihtumisnopeudesta entistä tarkempia tuloksia. Ne vahvistavat edellä mainittuja käsityksiä.



Suomenlahden fosfori- ja typpikuormitus väheni selvästi 1990-luvun alkupuoliskolla, mutta sittemmin lasku on jatkunut loivempana.


Suomessa Helsingin seudun typpikuorma on pienentynyt tuntuvasti, koska jätevesi jälkisuodatetaan ja typen poistoa siitä on tehostettu. Myös fosforia tulee asutuksesta ja teollisuudesta entistä vähemmän. Tästä huolimatta Suomen ravinnekuormitus kasvoi 2000-luvun alussa hieman, koska sademäärien kasvu lisäsi hajakuormitusta ja luonnonhuuhtoumaa.


Määrällisesti eniten väheni Venäjän kuormitus ja suhteellisesti eniten Viron. Enemmän kuin vesiensuojelusta lasku johtui Neuvostoliiton hajoamisesta ja Venäjän 1990-luvun talouslamasta.


Myönteisiä vaikutuksia on jo nähty. 1990-luvun aikana Suomenlahden ulapan keväiset mikroskooppisten levien massat vähenivät. Veden kirkastumisesta kielii myös se, että ulkosaaristossa rakkolevän kasvusyvyys lisääntyi.



Suomenlahden ravinnetilannetta kuitenkin mutkistaa pohjasta vapautuva fosfori. Kolmenkymmenen vuoden seurannan perusteella se voimistaa erityisesti avomeren sinilevien kukintoja, etenkin loppukesästä Suomenlahden läntisellä ulapalla.


Rannikoilla fosforia on vähemmän. Esimerkiksi Kymijoki laimentaa edustansa fosforipitoisuuksia. Nevankin suulla on vähemmän fosforia kuin itäisen Suomenlahden keskiosassa, missä syvien vesikerrosten suuret fosforimäärät sekoittuvat pintakerrokseen.



Ravinnekuormituksen vaikutus riippuu siitä, mihin ja miten nopeasti ravinteet leviävät ja mille alueille ne päätyvät.


Suomenlahdella ei esiinny pysyviä "virtausputkia", koska näin pienessä ja matalassa meressä tuulet, merenpintaa kallistavat ilmanpaine-erot ja makea jokivesi muuntelevat juoksusuuntia kovasti. Tiettyjä trendejä kuitenkin havaitaan, kun meriveden liikkeitä tarkastellaan kuukausien tai vuosien jaksoissa.


Suomenlahden ja koko Itämeren virtausten ennustaminen perustuu malleihin, joissa lasketaan suolaisuuden, lämpötilan ja virtausten vaihteluita eri syvyyksissä. Laskuissa tarvitaan tietoja muun muassa säänvaihteluista, jokivirtaamista ja Tanskan salmien vedenkorkeudesta.



Mallitulosten mukaan Suomenlahteen tulee tavallisimmin vettä Viron rannikkoa pitkin ja vesi poistuu yleensä voimakkaana virtauksena 20-30 kilometrin etäisyydellä Suomen rannikosta. Tämä tilanne vallitsee 50-70 prosenttia ajasta.


Koska ulosvirtaus tapahtuu ulapalla, rannikkomme tuntumassa havaittujen suurten ravinnepitoisuuksien täytyy ainakin osittain tulla omista paikallisista lähteistämme.


Jokien ja pistekuormittajien ravinteet rehevöittävät kuitenkin vain rannikkovesiä. Suurta osaa saaristostamme vaivaa Suomenlahden yleinen ravinteikkuus. Tämä näkyy siinä, että merenpohja kärsii rehevöitymisen aiheuttamasta hapenpuutteesta niilläkin vesialueilla, joilla ei ole paikallista ravinnekuormitusta.



Selvittääksemme tarkemmin, miten nopeasti Suomenlahden vesi vaihtuu, tutkimme virtausmallilaskelmilla veden ikää. Vanhinta vesi on Suomenlahden kaakkoiskulmassa ja Suomen rannikolla ja nuorinta puolestaan Viron rannikolla. Tämä jakauma on helppo selittää edellä kuvatulla veden keskimääräisellä kiertoreitillä, missä Viro saa jatkuvasti tuoretta vettä ja meidän rannikkomme jää pääkierron laidalle.


Entä kauanko aikaa kuluu Suomenlahden nykyisten vesimassojen uusiutumiseen? Laskelmiemme mukaan noin viisi vuotta. Hitaimmin vesi vaihtuu Suomen rannikolla ja lahden kaakkoisosassa eli alueilla, joilla on eniten pientä pyörteilyä.


Näidenkin tulosten perusteella meidän rannikkomme on siis alttiimpi kuormituksen vaikutuksille kuin esimerkiksi etelänaapurimme rannikko.



Ympäristöministeriön rahoituksella on vastikään kahdessa hankkeessa selvitetty Suomenlahden kuormituksen vähentämistä.


Selvitysten mukaan pahin yksittäinen fosforipäästöjen lähde on Pietarin jätevesi, sekä puhdistettu että osittain puhdistamaton. Typpeä tulee liikaa myös muista asutuskeskuksista ja hajakuormituksena sekä ilman kautta. Sekä fosfori- että typpipäästöjä pitäisi vähentää:


• Koko Suomenlahden tilan parantamiseksi on yhä leikattava erityisesti Pietarin päästöjä ja ilman kautta leviävää typpikuormaa.


• Rannikoidemme herkkyyden takia Suomen on vähennettävä omia ravinnepäästöjään, kuten Itämeren suojeluohjelmassa esitetäänkin.


Ravinnekuormaa vähentämällä saadaan myös merenpohjan happitilanne paranemaan, sillä leväkasvun vähetessä pohjalle laskeutuu entistä vähemmän happea kuluttavaa orgaanista ainesta. Tällöin pohjasta myös nousee vähemmän rehevöittävää fosforia, sillä sen irtoaminen johtuu juuri happikadosta. Näin tämä niin sanotun sisäisen kuormituksen kierre saadaan kuriin.


Kai Myrberg ja Oleg Andrejev työskentelevät tutkijoina Merentutkimuslaitoksessa, Heikki Pitkänen Suomen Ympäristökeskuksessa ja Harri Kuosa Helsingin yliopiston Tvärminnen eläintieteellisellä asemalla.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5216
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti