Ultraäänet ja sähkökentän muutokset ovat joillekin kaloille yhtä tärkeitä kuin liikennevalojen vaihtuminen kaupunki-ihmiselle.

TEKSTI:Antti Koli

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ultraäänet ja sähkökentän muutokset ovat joillekin kaloille yhtä t
ärkeitä kuin liikennevalojen vaihtuminen kaupunki-ihmiselle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2003

Ihmisellä ei ole yhtään aistia, joka kaloilta puuttuisi. Kalat saavat kuitenkin toisenlaisen kuvan maailmasta kuin me, koska niiden aistit ovat sopeutuneet veteen. Lisäksi kaloilla on ihmiselle vieraita aistimia muun muassa sähkökenttien ja vedenpaineen muutosten tarkkailuun.


 


Tutkijoiden mittauslaitteiden tarkennuttua kalojen oudoimpiakin aisteja ymmärretään jo melko hyvin.

Erikoisuutena kylkiviiva-aisti

Aistimet ovat yleensä melko suorana viivana pyrstöstä pään tyveen. Päässä aisti jatkuu monihaaraisena ja kaartaa leukaperien alle.

veden taustakohinan ja tuntemaan esimerkiksi saaliin tai saalistajan liikkeet kuohuissakin.

Ihon karvasolut ovat herkkiä virtausten eroille, joten kala käyttää kylkiviivaa hakeutuessaan virtaukseltaan parhaaseen paikkaan. Silmin virtausta on mahdoton havaita varsinkin syvässä vesimassassa, jossa ei ole kiintopistettä, johon liikkumistaan voisi verrata.

Kala tuntee myös omien liikkeittensä aiheuttamat aallot, kun ne heijastuvat lähellä olevista esteistä. Kylkiviiva-aisti toimii siis myös eräänlaisena tutkana.

Kylkiviiva on innostanut insinöörejäkin. Vastikään yhdysvaltalainen ryhmä kehitti vedenalaisille roboteille ja sukellusveneille virtausmittareita, jotka perustuvat keinotekoisen, vajaan millimetrin korkuisen karvan taipumiseen. Valmistukseen käytetään mikrotekniikkaa.

Sähköllä hyökätään ja torjutaan

  suunnan ja etäisyyden näkemättä tai kuulematta mitään.

Sähkökentän käyttöön perustuvaa saalistusta on tutkittu ankeriailla, sammilla ja monneilla, ja aisti on havaittu hyvin herkäksi. Esimerkiksi aasialainen monnilaji Parasilurus asotus havaitsee sähköaistillaan maanjäristyksen useita tunteja ennen rysähdystä.

Sähkö käy myös aseeksi. Muutamalla lajilla, esimerkiksi sähköankeriaalla, on lihaksistosta kehittyneitä elimiä, jotka tuottavat voimakkaan jännitteen saaliin lamaannuttamiseen ja saalistajien karkottamiseen. Jännite voi olla hetkellisesti 500 volttia.

Kitakalan silmissä lehtivihreää

Kalan luomettomien mulkosilmien näkökenttä on niin laaja, että vain aivan pyrstön takana ja kuonon edessä olevat alueet ovat katseelta katveessa.

Kalat näkevät värejäkin. Veden väriavaruus tosin vaihtelee, sillä vesi ja sen epäpuhtaudet estävät valon kaikkia aallonpituuksia tunkeutumasta kovin syvälle. Ahven ei aisti sinistä väriä lainkaan, mistä voi päätellä sen sopeutuneen vesiin, joissa sinistä valoa ei ole.

Kalojen silmiin on kehittynyt mekanismeja vähäistä valoa varten. Kuhan verkkokalvo on kissaeläinten tapaan valoa heijastava. Peilin takia kuhan silmät loistavat valokuvissa.

Syvänmeren kaloilla on valoa tuottavia elimiä. Useimmat syvänmeren lajit eivät havaitse 500:aa nanometriä pidempiaaltoista säteilyä, mutta eräät kitakalalajit luovat muille näkymättömän valaistuksen säteilemällä jopa 700 nanometrin punaista valoa. Esimerkiksi kitakala Malacosteus nigerin silmässä on klorofylliä - siis lehtivihreää - joka on herkkää punaiselle.




Tunteeko kala kivun?

Neurobiologian professori James Rose Wyomingin yliopistosta julkaisi viime vuo-den lopulla kalojen kivusta katsauksen, joka on vastine vapaa-ajan kalastukseen kohdistettuun kritiikkiin. Rose puolustaa kalastusta ja toivoo luonnonsuojelijoiden siirtävän huomionsa kivun pohtimisesta kalojen tuhoutuvien elinympäristöjen suojeluun.

Rosen mukaan kalat eivät voi tuntea kipua, koska niillä ei ole aivokuorta. Kivun kokeminen on psykologista: aistimus syntyy vahingoittuneessa kohdassa, mutta vasta aivojen kuorikerroksessa se muuttuu tuskan tunteeksi. Kipu edellyttää tietoisuutta, mutta kala vain reagoi vahingoittaviin ärsykkeisiin vaistomai-sesti. Vastaavin perustein hän esittää, ettei kala myöskään voi pelätä.

Rosen artikeli herätti tietenkin vasta-väitteitä. Evolutiivisesti on loogista, että eliöt kokevat kipua välttyäkseen vahin-goittumasta. Kaloilla pitäisi siis olla jonkinlainen nisäkkäistä poikkeava meka-nismi kivun hyväksikäyttöön, mutta todisteita tällaisesta mekanismista ei ole esitetty.

  Tuntoaisti toimii ja vaikuttaa kalan käyttäytymiseen, tiedostaapa tämä mitään tai ei. Oma mielipiteeni on, että kalojen tietoisuuden puuttuminen ei oi-keuta niiden perusteetonta vahingoit-tamista; tämä ei kuitenkaan estä minua kalastamasta.

Antti Koli 


Silliparvi kavahtaa ultraääniä

  kaarevien käytävien alaosassa on lisäksi tasapainoaistin tasapainokiviä, jotka kalan asennon muuttuessa tönivät aistinkarvoja.

Normaalisti kalojen kuuloalue on 0,2-12 kilohertsiä eli tuhatta värähdystä sekunnissa. Ihmisen kuulo ulottuu matalammalle ja korkeammalle - 0,02:sta 20 kilohertsiin - mutta kaloilla on 0,2 kilohertsiä matalampien värähtelyjen vastaanottoon vielä kylkiviiva.

Sillikaloilla on vielä toinen kuuloalue hyvin korkeiden eli ultraäänien taajuudella, 25-180 kilohertsissä, mikä vastaa niitä saalistavien delfiinien ääntelyä. Sillit reagoivatkin ultraääniin aina pakenemalla, ja siksi näitä ääniä käytetään silliparvien karkottamiseen voimalaitosten vedenottamoista.

Sillikalojen kuuloa avittavat uimarakon kaasun ja nesteen täyttämät haarat, jotka ulottuvat korviin. Myös turskien on todettu reagoivan joihinkin ultraääniin, mutta kaikilla kalalajeilla ei ole tätä kykyä.

Tuoksu paljastaa kutujoen

Haju- ja makuaistit eivät kaloilla ole kovin herkkiä. Haistaminen onkin vedessä paljon tehottomampaa kuin ilmassa, koska tuoksumolekyylit leviävät nesteessä kovin hitaasti. Silti tietyissä tilanteissa kalan henkiin jääminen riippuu näistä kemiallisista aisteista.

Makukeräsiä on etenkin suun seuduilla, mutta myös siellä täällä ihon pinnalla. Kala maistaa saaliin laadun ja mahdollisen myrkyllisyyden.

Kalan sierain on kaksireikäinen: toisesta aukosta vesi virtaa sisään, toisesta ulos. Hajuja käytetään etenkin lajinsisäisessä neuvonpidossa. Esimerkiksi joessa elävät merinahkiaisen poikaset erittävät ulosteisiinsa feromonia, josta kutujokea etsivät aikuiset tunnistavat soveliaan paikan. Näin myös uuteen jokeen istutetut poikaset houkuttelevat sinne kutukaloja.

Feromoneja käytetään myös varoituksina. Tutkimusten mukaan esimerkiksi vahingoittuneen kiisken ihosta erittyy feromonia, jonka havaitessaan lajikumppanit lopettavat syömisen ja pakenevat. Ihosta tehtyä uutetta voidaankin käyttää kiiskien karkottamiseen laivojen painoveden ottamoista tai muiden kalojen kutualueilta. Taas perustutkimus ja soveltava tutkimus kulkevat käsi kädessä.

Antti Koli on karjaalainen filosofian maisteri, vapaa toimittaja ja valokuvaaja.


Sisältö jatkuu mainoksen alla