Madagaskarin isoin peto saalistaa uhanalaisia puoliapinoita, joita yritetään istuttaa tarhasta luontoon. Suomalaisbiologi osallistui petojen jäljitykseen.


TEKSTI:Suvi Viranta-Kovanen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Madagaskarin isoin peto saalistaa uhanalaisia puoliapinoita,
joita yritetään istuttaa tarhasta luontoon. Suomalaisbiologi
osallistui petojen jäljitykseen.

Julkaistu Tiede-lehdessä


 


Madagaskarin ainutlaatuisia puoliapinoita eli makeja uhkaa sukupuutto. Niiden pelastamiseksi on ennen kaikkea suojeltava jäljellä olevat sademetsät, joissa ne enimmäkseen elävät.

Joidenkin suojelualueiden makit ovat kuitenkin jo niin vähissä, että pelkkä ympäristön rauhoitus ei enää elvytä kantaa. Näille alueille suunnitellaankin makien uudelleenistutuksia.

Istutusten koealueeksi valittiin Betamponan suojelumetsä. Se on alankomaan sademetsää ja sijaitsee Madagaskarin itäosassa, noin 250 kilometriä pääkaupungista Antananarivosta koilliseen.

Koeistutuksiin päätettiin ottaa tarhassa kasvatettuja valkokaulusvareja (Varecia variegata variegata). Betamponan luonnonvaraiset valkokaulusvarit on aikanaan metsästetty melkein loppuun, ja nykyisen, pienen populaation pelätään kärsivän sisäsiitoksesta. Istutusprojektia johtaa kansainvälinen luonnonsuojeluyhdistys Madagascar Fauna Group.




Madagaskarin outo luonto

1 600 kilometrin pituinen Madagaskarin saari sijaitsee Intian valtameressä 400 kilometrin päässä Afrikan mantereesta. Se irtaantui kaikista manneryhteyksista jo dinosaurusten aikakaudella 120 miljoo-naa vuotta sitten.

Pitkän eristyneisyytensä ansiosta saari on kuin evoluutiobiologian koelaboratorio. Lähes kaikki siellä esiintyvät eläimet ovat kotoperäisiä ja läheistä sukua toisilleen. Esimerkiksi kaikki sen nisäkäspedot luultavasti kehittyivät samasta kanta-muodosta. Samoin saattaa olla puoliapinoitten laita.

Eläimistö ja kasvisto ovat harvinaisen monimuotoisia. Saari on kuuluisa esimerkiksi upeista orkideoistaan. Sen hyönteisistä on tieteellisesti kuvattu vasta pieni osa, ja muun muassa uusia sammakkolajeja löydetään lähes viikoittain.

Saari onkin nimetty yhdeksi luonnon monimuotoisuuden eli biodiversiteetin ydinalueeksi. Useat kansainväliset luon-nonsuojelujärjestöt toimivat saaren luonnon säilyttämiseksi. Suomalaisiakin on mukana toiminnassa.


Betampona ihanteellinen istutuskohde

Betamponan sademetsän laitamalla sijaitsee englantilais- ja amerikkalaisvoimin pyöritetty tutkimusleiri. Metsä ja tutkimus työllistävät tehokkaasti myös leirin ympärillä sijaitsevan paikallisten asukkaiden kylän.

Useimmat kyläläiset ovat omistautuneet Betamponan ja sen eläimistön suojeluun ja toimivat esimerkiksi vapaaehtoisina riistanvartijoina. Monet heistä ovat koulutettuja tutkimusapulaisia ja hankkivat tärkeää tietoa alueen makeista.

Paikallisten asukkaiden myötämielisyyden ansiosta Betampona onkin ihanteellinen uudelleenistutuskohde: makit ovat suojassa metsästykseltä ja metsänhakkuilta.

Varit lennätettiin Yhdysvalloista

Ensimmäisen istutuskokeen viisi valkokaulusvaria tuotiin Yhdysvalloista, pohjoiscarolinalaisesta Duken yliopistosta, jossa tätä lajia on pitkään kasvatettu ja tutkittu.

Harvinaiset varit viihtyvät Duken yliopiston kädelliskeskuksen tiloissa hyvin ja ovat jopa lisääntyneet. Ne elävät suurissa häkeissä ja pääsevät ulkoilemaan oikeaan metsään, joka tosin on rajattu korkein teräsaidoin.

Lokakuussa 1977 Dukesta valitut kaksi naarasta ja kolme urosta lensivät esi-isiensä maahan. Ensimmäisen kuukauden ne viettivät häkissä Betamponan tutkimusleirissä. Sieltä ne siirrettiin sademetsään toiseen häkkiin, ja niitä alettiin ruokkia pääasiassa paikallisilla hedelmillä. Lopulta ne päästettiin vapauteen.

Kolme vuotta sujui mallikkaasti

Vareilla oli kaulassaan radiopannat, joiden avulla tutkijat tarkistivat päivittäin niiden sijainnin ja hyvinvoinnin. Alku näytti lupaavalta. Sademetsässä oli ruokaa riittämiin, ja varit oppivat löytämään sen nopeasti.

Yksi poikkeus tosin ilmeni. Noin vuosi vapautuksen jälkeen tutkijat löysivät yhden urosvareista kuolleena maasta: se oli taittanut niskansa. Ilmeisesti se ei sittenkään ollut oppinut luonnonruokaan vaan kärsi aliravitsemuksesta, kunnes heikkeni niin pahasti, että putosi puusta.

Onneksi muut neljä pärjäsivät luonnossa erinomaisesti. Kaksi seuraavaa vuotta sujuivat ilman lisäongelmia.

Menestyksestä innostuneina projektilaiset päättivät tuoda Dukesta neljä uutta varia, ja myös niiden vapauttaminen sujui hyvin.

Sitten onni kääntyi. Fossa alkoi metsästää Amerikassa kasvaneita vareja.




Istutuksessa monta mutkaa

Yleensä uhanalaisia eläimiä suojellaan rauhoittamalla niiden elinympäristö. Jos tämä ei ole mahdollista tai jos pelätään kantojen jo pienenneen alle säilymisrajan, voidaan turvautua eläinten tarhaamiseen ja uudelleenistuttamiseen. Istutukset ovat kuitenkin harvoin osoittautuneet täysin menestyksekkäiksi.

Ennen uudelleenistutuksia sukupuuttoon ajavat uhat pitäisi saada poistetuksi. Muuten kanta taas kutistuu entiseen tapaan.

Toinen onnistumisen edellytys on, että eläimet tarhauksen jälkeenkin menestyvät luonnossa. Etenkin nisäk-käille tämä on usein ongelmallista, koska ne oppivat paljon emoltaan. Tarhassa kasvanut emo ei välttämättä osaa opettaa esimerkiksi pedoilta suojau-tumista.


Fossa söi melkein koko joukon

Fossa (Cryptoprocta ferox) on Madagaskarin saaren suurin petoeläin. Se näyttää pitkäruumiiselta ja lyhytjalkaiselta kissalta ja voi liki ruumiin mittaisine häntineen olla puolentoista metrin pituinen. Se saalistaa enimmäkseen jyrsijöitä sekä vanhoja, huonokuntoisia tai hyvin nuoria makeja. Terveet täysikasvuiset eläimet se yleensä jättää rauhaan.

Ilmeisesti tarhassa kasvaneet varit olivat fossalle helppoja saaliita, koska muutamassa kuukaudessa se söi niistä neljä.

Tutkijat yrittivät pelastaa, mitä pelastettavissa oli. Kun fossa oli syönyt nuorelta naarasvarilta Dawnilta muutaman viikon välein ensin emon ja sitten isän, he pyydystivät Dawnin takaisin leirin turviin. Vari nimittäin seuraa vanhempiaan ensimmäisen elinvuotensa ajan ja on yksin jäätyään varsin avuton.

Myös nuoren uroksen Sarphin vanhemmat olivat joutuneet fossan uhreiksi. Sitten Sarph itse hävisi jäljettömiin, ja senkin pelättiin kuolleen.

Metsään jäi vielä kaksi naarasta, mutta niistäkin toinen joutui pian fossan suihin. Nyt kahdesta istutuserästä oli jäljellä enää kaksi eläintä: Dawn leirissä ja toinen nuori naaras, Trisha, metsässä.

Trishan pärjääminen huolestutti tutkijoita. He toivoivat, että jompikumpi Betamponassa elävistä villien mustavarien perhelaumoista hyväksyisi orvon joukkoonsa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Tutkijat päättivät kuitenkin jättää naaraan edelleen vapauteen.

Vuoden 2000 lopulle oli suunniteltu uusi neljän varin vapauttaminen. Nämä neljä lennätettiinkin Betamponaan, mutta fossan pelossa tutkijat jättivät ne Dawnin kumppaneiksi häkkeihin leirin tuntumaan.

Fossatkin pannoilla radioseurantaan

Mitä oli tehtävissä? Ainakaan fossien häätäminen ei tule kysymykseen. Ne ovat tärkeä osa Betamponan ravintoketjua ja pitävät esimerkiksi jyrsijöiden määrän kurissa. Sitä paitsi fossa on itse uhanalainen laji.

Ehkä ratkaisu löytyisi fossien käyttäytymisestä? Sitä tutkimaan perustettiin fossatiimi, ja sen jäsenenä vierailin Betamponassa viime vuoden joulukuussa. Tarkoituksenamme oli arvioida fossien määrä ja varustaa nämä saalistajat radiokaulapannoin.

Radiosignaaleja seuraamalla varitutkijat voisivat tarkkailla fossien liikkeitä ja ehkä ymmärtää paremmin, millaisissa tilanteissa ne saalistavat vareja.

Onnistuimme pyydystämään alle vuoden ikäisen fossanaaraan ja myöhemmin vanhemman uroksen. Varien tapaan fossat kehittyvät hitaasti: nappaamamme fossatyttö on niin nuori, että se elää emonsa kanssa vielä ainakin vuoden. Kun tämä emo lasketaan mukaan, alueella elää siis ainakin kolme fossaa.

Suurikokoinen urosfossa on todennäköisin varien metsästäjä. Ehkä varitutkijat sen avulla oppivat jotakin saalistuksesta ja osaavat sitten kouluttaa vareja varautumaan fossan hyökkäyksiin. On ilmeistä, että fossaan tottumattomat amerikkalaisvarit tekivät kohtalokkaita virheitä.

Kadonnut Sarph palasi morsion kera

Joulukuun aikana toimme kuitenkin metsästä varien kannalta hyviäkin uutisia. Pari vuotta aiemmin kadonnut nuori uros Sarph oli sittenkin hengissä. Se oli vain siirtynyt väliaikaisesti pois suojelualueelta. Nyt se oli palannut Betamponaan - villi naaras mukanaan.

Parin päivän päästä löydettiin myös uusi uros. Riemastuttavinta oli, että se seuraili tiiviisti Trishaa.

Tämä oli uusi ja kannustava käänne. Nämä uudet asukkaat tulivat todennäköisesti ympäröivistä talousmetsistä, joissa niiden tulevaisuus olisi ollut uhattu. Betamponan suojelualueen ulkopuolisia metsiä kasketaan nimittäin vuosittain, ja vareja metsästetään edelleen sekä ruoaksi että lemmikeiksi.

Jos nämä kaksi nuorta paria onnistuvat lisääntymään, Betamponan istutusohjelma on antanut uutta toivoa valkokaulusvareille.

Suvi Viranta-Kovanen on filosofian tohtori ja työskentelee petotutkijana Washingtonin Smithsonian-instituutissa ja Howardin yliopistossa. Hänen aiheinaan ovat petoeläinten evoluutio, petoyhteisöjen rakenne ja peto-saalissuhteet. Suomen Akatemia tukee tutkimuksia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla