Lähikuvassa Iiris Hovatta. Työhönsä intohimoisesti suhtautuva Iiris Hovatta tutkii, miten perimä vaikuttaa paniikkihäiriön ja muiden ahdistuksen muotojen syntyyn.




Hikinoro alkaa valua ohimolta poskea pitkin. Vesilasia kurottava käsi vapisee niin, että juoma on läikkyä. Syke nousee sataanviiteenkymmeneen, vaikka seison paikallani. Samaan aikaan, kun alemmat aivoalueeni tuottavat pelon fyysisiä oireita, aivokuoreni pihtipoimu käsittelee mantelitumakkeesta tullutta viestiä ja ratkaisee, onko pelkosignaali vakavasti otettava. Pitäisikö sen perusteella toimia vai ei?

Väärä hälytys! Tumma varjo katossa ei ollutkaan tappajahämähäkki, ja hississä oli kuin olikin takaseinä - vaikkakin lasinen. Hetken viipynyt ahdistuksen tunne katoaa, ja elämä jatkuu entiseen tapaan.

Kaikilla ahdistus ei mene ohi, vaikka järki sanoo, ettei kaikkia hämähäkkejä, julkisia tilanteita, avoimia tiloja tai korkeita paikkoja tarvitse pelätä. Piinallisista ahdistuneisuuden muodoista kärsii vuosittain arviolta kuusi prosenttia suomalaisista. Tavallisimpia ovat paniikkihäiriö ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.

- Ahdistuneisuus on normaalia, kun tilanne on pelottava. Vain silloin, kun tunne haittaa elämää ja työtä, puhutaan häiriöstä, selittää ahdistuksen geneettistä taustaa tutkiva dosentti Iiris Hovatta.

Hovatan johtama tutkimusryhmä on tunnistanut geenejä, joiden tietty muoto saattaa altistaa ahdistuneisuushäiriöille. Helsingin yliopiston molekyylineurologian tutkimusohjelmassa toimiva ryhmä julkaisi tuloksensa lokakuussa Biological Psychiatry -lehdessä.

- Löydöksemme ovat toistaiseksi tilastollisia yhteyksiä geenien ja häiriön välillä. Jotta voisimme varmasti sanoa, että tietty geeni altistaa sairaudelle, jonkin toisen ryhmän pitäisi toistaa tutkimuksemme, Hovatta täsmentää.

Hän korostaa, että vaikka geenien tunnistaminen auttaa ymmärtämään häiriön syitä, yksilön sairastumisriskiä ei voi ennustaa yksittäisistä geeneistä, koska kyse on monen geenin ja ympäristön yhteisvaikutuksesta.


Aivoihin muusikon sormin

Seinälle ruuvatulle suurelle valkotaululle on piirretty ympyröityjä kirjaimia, joista lähtee nuolia yhdistämään ne seuraavaan riviin. Kyseessä voisi olla hahmotelma firman uudesta organisaatiosta tai Idols-kisan valintaprosessista, mutta tuskinpa sellaisia pohditaan täällä Biomedicumin laboratoriossa. Piirros kuvaakin suuren hiirikokeen logistiikkaa.

Piirroksen pallerot tarkoittavat hiiriä, jotka palvelevat tiedettä Helsingin yliopiston koe-eläinyksikössä Ruskeasuolla. Siellä kasvatetaan tutkimuskäyttöön hiiriä, joista toiset on jalostettu pelokkaiksi ja toiset rohkeiksi. Ahdistuneisuuden tutkimus lähtee liikkeelle ikävimmästä osasta.

- Kukaan ei nauti eläinten tappamisesta, mutta se on pakko tehdä. Yritämme kuitenkin koko ajan minimoida hiirten käyttöä ja miettiä vaihtoehtoisia menetelmiä, Hovatta kertoo.

Jatko on eettisesti helpompaa mutta taidollisesti vaikeampaa. Pienten jyrsijöiden aivoista pitää nimittäin leikata talteen ne alueet, joista geenien toimimista tutkitaan. Preparointi vaatii nopeutta, tarkkuutta ja näppäriä sormia.

- Olen pärjännyt siinä hyvin. Olen lapsesta saakka soittanut eri instrumentteja, joten sormilla työskentely on ollut minulle tuttua. Ehkä tietyt motoriset aivoradat ovat sen vuoksi hyvin kehittyneet, Hovatta hymyilee.

Aivonäytteistä mitataan kaikkien geenien toimintaa samaan aikaan ja katsotaan, onko pelokkaiden ja rohkeiden hiirten välillä eroja.

- Jos pystymme katsomaan useita geenejä samaan aikaan, voimme ymmärtää paremmin, mitä aivoissa molekyylitasolla muuttuu, kun ihminen tai hiiri ahdistuu, Hovatta selittää. - Työmme avulla voidaan ehkä tulevaisuudessa kehittää täsmälääkkeitä ahdistuksen hoitoon.


Koko perhe musikaalinen

Espoon Iirislahdessa nuoruutensa asunut Hovatta kertoo olleensa lapsena lukutoukka ja kuvaa perhettään "perinteiseksi akateemiseksi perheeksi", jossa kannustettiin musiikin pariin. Iiris harjoitti sormiaan soittamalla pianoa ja huilua ja lauloi maineikkaassa Tapiolan kuorossa. Toinen perhettä yhdistänyt tekijä oli luonto.

- Vietin kesiäni Lempäälässä mökillä ja kävin Espoossa pienestä pitäen meripartiossa. Se oli hyvää vastapainoa klassiselle musiikille ja koulunkäynnille, Iiris muistelee.

Iiriksen vanhemmat antoivat jälkikasvulleen vapaat kädet, kun opiskelualan valinta tuli ajankohtaiseksi. Neljä lasta löysivätkin kukin omanlaisensa urat. Kuopus Talvikki on diplomi-insinööri ja tekee väitöskirjaa avaruusteknologiasta. Ville opiskeli ensin jazztrumpetistiksi mutta luki sitten itsensä ekonomiksi ja on nyt johtajana Nokialla. Vuokko puolestaan näyttelee ja laulaa.


Äidin esimerkki ei houkutellut

Perheen esikoisella Iiriksellä oli koulussa kahdessa aineessa aina kympit: musiikissa ja biologiassa. Hän ei kuitenkaan halunnut ammattimuusikoksi, joten hän haki opiskelemaan biologiaa.

- Minusta piti ensin tulla ekologi. Opiskelin kaksi ensimmäistä vuotta perusbiologiaa ja kävin kaikki eläin- ja kasvitieteen peruskurssit. Kun piti erikoistua, valitsin kuitenkin perinnöllisyystieteen, sillä 1990-luvun alussa tuntui, että ekologina olisi vaikeaa saada töitä. Silloin ei vielä puhuttu ilmastonmuutoksesta.

Iiriksen äiti Outi Hovatta on lääketieteen professori ja kansainvälisesti menestynyt kantasolututkija. Äidin esimerkki ei kuitenkaan vienyt Iiristä tutkimuslaboratorioon, sillä lastensa nuoruudessa Outi työskenteli espoolaisen Jorvin sairaalan synnytysosastolla ja sittemmin Väestöliiton lapsettomuusklinikalla.

- Kun äitini aloitti uudelleen tutkimustyön, olin jo itse tehnyt valintani. Uskon, että hänen esimerkkinsä oli kuitenkin syynä siihen, etten halunnut lääkäriksi: lapsena minusta tuntui, että äiti päivystää aina.


Palotien labrasta Saksaan

Tutkijan työn koukkuun Iiris Hovatta jäi kolmannen opiskeluvuotensa jälkeen, kun hän työskenteli kesän geenitutkija Leena Palotien laboratoriossa. Kokemus oli innostava: kukaan ei katsellut töissä kelloon, vaan kaikki olivat innostuneita - ja töissä jopa sunnuntai-iltapäivisin.

- Siellä oli hirveän hauskaa, ja kun Leena kesän jälkeen kysyi, haluaisinko jäädä tekemään gradua ja väitöskirjaa, vastasin myöntävästi, Hovatta muistelee.

Seitsemän vuotta tutkittuaan Iiris väitteli skitsofrenian molekyyligenetiikasta ja päätti suunnata maailmalle. Geenikartoituksen laboratoriomenetelmät olivat kymmenen vuotta sitten hänen mukaansa yksinkertaisia, joten uusien haasteiden toivossa hän meni töihin saksalaiseen kehitysbiologian laboratorioon, Max Planck -instituuttiin, oppimaan neurobiologisia menetelmiä.

- Saksalainen tutkimuskulttuuri on edelleen aika hierarkkinen: ryhmänjohtaja päättää, mitä laboratoriossa tehdään, ja kaikki ovat Herr Professor Doktoreita. Parin vuoden jälkeen halusin mennä katsomaan, miten Yhdysvalloissa toimitaan.


San Diegosta löytyi vapaus

Yhdysvaltain länsirannikolla, San Diegossa, avautuikin aivan toisenlainen maailma: motivoiva, innovatiivinen ja vapaa. Hovatta pääsi vuonna 2001 post doc -tutkijaksi professori Carrolee Barlow’n laboratorioon Salk-instituuttiin.

Laboratorio oli maailman huippua geenien toiminnan hiiritutkimuksessa, ja Hovatta palasi psykiatristen sairauksien geneettisen taustan pariin. Barlow antoi post docilleen resurssit ja vapauden tutkia sitä, mikä tätä kiinnosti - jopa niin, että itsenäistyessään tutkimuksensa saattoi viedä mukanaan muualle.

Iiris Hovatta halusi välttää ennakko-oletukset mahdollisista ahdistuksensäätelygeeneistä. Hän ottikin tutkittavakseen kaikki hiiren aivoissa toimivat geenit ja löysi 20 ehdokasta.

- Olimme aika yllättyneitä tuloksista, sillä emme saaneet esille yhtään siihen asti tunnetuista ahdistuneisuutta säätelevistä geeneistä.

Tutkimus julkaistiin vuonna 2005 komeasti maailman arvostetuimpiin kuuluvassa tiedelehdessä Naturessa.

- Saimme tiedon artikkelin hyväksymisestä, kun olimme Carrolee Barlow’n kanssa seminaarissa Oxfordissa. Istuimme luentosalissa vierekkäin, kun Carroleen puhelin piippasi. Olimme niin innoissamme, että illalla tarjosimme lasit samppanjaa kaikille kokouksen osallistujille.


Nyt voi valita työkaverit

Neljä vuotta sitten Hovatta oli tärkeän päätöksen edessä. Hänen viisuminsa oli menossa umpeen, ja hänen oli lähdettävä Yhdysvalloista. Tutkimuksen jatko Suomessa oli kuitenkin epävarmaa, joten hän haki Ranskasta vakituista tutkijanvirkaa ja sai sen. Hän jäi kuitenkin miltei saman tien virkavapaalle ja päätti tulla Helsinkiin kokeilemaan siipiään oman ryhmän perustamisessa.

- Alku oli yllättävän hankala. Mietin, uskallanko lähteä liikkeelle hataralla rahoituspohjalla, ilman että itselläni oli Suomessa tutkimusvirkaa. Professorit Anu Wartiovaara ja Leena Palotie rohkaisivat minua ja kehottivat luottamaan siihen, että asiat järjestyvät.

Niin ne ovat tehneetkin: Hovatta johtaa nyt viiden hengen ryhmäänsä, ja marraskuussa on aloittamassa hänen ensimmäinen väitellyt post doc -tutkijansa. Eri säätiöiltä saatu rahoitus on taannut toiminnan.

Iiris Hovatalle oman ryhmän johtamisessa on hienointa se, että hän saa itse valita tutkimuskohteet ja työtoverit.

- Se on hirveän tärkeää. En halua tehdä yhteistyötä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa en koe olevani samalla viivalla. Tälläkin alalla on paljon arrogantteja ihmisiä - usein vanhempia herroja - mutta välttelen heitä tietoisesti.

- Yritän luoda ympärilleni mukavan työskentelyilmapiirin. Oveni on aina auki, ja minulta saa tulla aina kysymään. Tyhmiä kysymyksiä ei ole, ja parempi kysyä kuin mokata.


Luontoharrastus korvasi soiton

Työ haukkaa Iiris Hovatan elämästä valtaosan. Hän sanoo tekevänsä normaalisti kymmentuntisia päiviä, ja kiireaikoina töitä riittää viikonlopuiksikin. Kun käynnissä on useita projekteja, tutkimusasiat pyörivät päässä lähes koko ajan. Tutkimus vaatiikin omistautumista, mikä ei Hovatan mielestä onnistu "yhdeksästä viiteen" -mentaliteetilla.

- Jos tutkimukseen on liian kylmä asenne, tulokset eivät ole hyviä.

Hovatan omistautumista työlle helpottaa se, että myös hänen poikaystävänsä on neurotieteilijä ja ymmärtää tutkijan työn vaatimukset.

Tieteellinen pohdiskelu ei kuitenkaan täytä koko elämää, siitä kielivät Hovatan työhuoneen ikkunalaudalla olevat kävyt ja kivenmurikat. Ne muistuttavat Lempäälän mökistä, jossa Iiris irrottautuu arjesta.

- Pakkaan tavarat autoon lauantaiaamuna, ajan Lempäälään ja tulen sunnuntai-iltana takaisin. Tiirailen maalla lintuja ja seuraan luontoa - kameran linssin läpi ja ilman sitä.

Nuoruuden vakava musiikkiharrastus sen sijaan on saanut väistyä työkiireiden vuoksi. Opiskeluaikanaan Hovatta vaihtoi klassisen musiikin kevyempään ja alkoi soittaa saksofonia Oulunkylän Pop & jazz -opistossa. Vielä Saksassa työskennellessään hän soitti bändissä, mutta Kaliforniassa into lopahti.

- Puhallinsoittimet edellyttäisivät päivittäistä harjoittelua, jotta saundi pysyisi hyvänä. Sitä ei voi harrastaa niin, että soittaisi kerran kuussa, sillä se kuulostaa niin kauhealta, Hovatta nauraa.

Perfektionistin piirteitä. Sitäkö hyvältä geenitutkijalta edellytetään?

- Tutkijan pitää olla kunnianhimoinen mutta ei perfektionisti. Perfektionisti ei saisi projekteja loppuun, sillä harvoissa asioissa pystyy täydellisyyteen. Asiat pitää tehdä niin hyvin, että voi itse olla tyytyväinen. Luulen, että minulla taso on kuitenkin aika korkea.


Jarno Forssell on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.


Iiris Hovatta

Ikä:
37
Arvo: filosofian tohtori, lääketieteellisen molekyylibiologian dosentti ja akatemiatutkija
Yliopisto/tutkimuslaitos: Helsingin yliopisto, Kansanterveyslaitos
Laitos: lääketieteellisen genetiikan osasto, Biomedicum Helsinki, ja Suomen molekyylilääketieteen instituutti FIMM
Tutkimusala: ahdistuneisuuden geneettinen tausta
Harrastukset: luonnon tarkkailu ja luontokuvaus, musiikki


Etappeja

1970
syntyy Espoossa.
1973 ensimuisto laboratoriosta, äidin työpaikalta.
1992 aloittaa opiskelijana Leena Palotien tutkimusryhmässä.
1994 saa ensimmäisen tieteellisen artikkelinsa julkaistuksi.
1998 väittelee Helsingissä.
2005 saa artikkelinsa julkaistuksi arvostetussa Nature-lehdessä.
2006 saa dosentin arvon.
2006 perustaa oman tutkimusryhmän.
2008 saa akatemiatutkijan viisivuotisen viran.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5208
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti