On pelätty, että globaalistuminen merkitsee valtioiden
demokraattisen päätösvallan kuihtumista: globaalissa
taloudessa todellista valtaa käyttäisivät kansainväliset
suuryritykset, joiden tuloksentekoa paikallinen demokratia
vain häiritsisi. Taloustieteellisten tutkimusten mukaan
demokratiasta on kuitenkin hyötyä globaalistuneenkin talouden
toiminnalle. Siksi demokratian alasajo ei olisi rahavallankaan kannalta edullista.


demokraattisen päätösvallan kuihtumista: globaalissa
taloudessa todellista valtaa käyttäisivät kansainväliset
suuryritykset, joiden tuloksentekoa paikallinen demokratia
vain häiritsisi. Taloustieteellisten tutkimusten mukaan
demokratiasta on kuitenkin hyötyä globaalistuneenkin
talouden toiminnalle. Siksi demokratian alasajo ei olisi
rahavallankaan kannalta edullista.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2004

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Talouden globalisaatio on ollut vauhdikasta 1980-luvun puolivälistä asti. Vaikka vapaakauppa ja muu kansainvälinen taloudellinen kanssakäyminen eivät sinänsä ole uusia ilmiöitä, viime aikojen muutokset on koettu sen verran isoiksi, että ne ovat herättäneet ihmisissä huolestusta.


Köyhtyvätkö köyhät ja rikastuvatko rikkaat, kun maailmankauppa vapautuu ja kasvaa? Vai siirtyvätkö kaikki teollisuustyöpaikkamme Kiinaan, ja köyhdymmekö me silloin ja rikastuvatko kiinalaiset? Pystymmekö enää vaikuttamaan asioihimme eduskunnan ja hallituksen päätöksillä, vai ajavatko ylikansalliset edut demokratian ohi?


Monella lienee omat käsityksensä valmiina, mutta ehkä on silti kiinnostavaa lukea, millaisia vastauksia kansantaloustiede antaa.



Koko viime vuosisadan merkittävimmät taloushistorialliset tapahtumat olivat varmaankin Neuvostoliiton synty ja hajoaminen. Neuvostoliiton ja muiden Euroopan itäblokin maiden siirtyminen 1990-luvulla markkinatalouteen hävitti markkinatalousjärjestelmältä vaihtoehdon.


Markkinatalouksia on kuitenkin hyvin erilaisia, joten todellisuudessa tilanne ei ole johtanut minkään yhden mallin maailmaan.


Sen sijaan talouden globalisoituminen ei ole pelkkä iskusana vaan monissa talouden mittareissa näkyvä tosiasia:


1) Vuodesta 1986 asti maailmankauppa on kasvanut huomattavasti nopeammin kuin koko maailman bruttokansantuote, ja erityisen nopeaa kasvu oli vuosituhannen vaihteessa. Vuonna 2001 maailman maiden yhteenlaskettu vienti ja tuonti olivat lähes 60 prosenttia kokonaistuotannosta. Suuri osa kaupasta käydään rikkaiden maiden välillä, mutta jotkin kehitysmaatkin ovat onnistuneet lisäämään osuuttaan.


2) Kaupan esteet ovat alentuneet. Keskimääräinen tuontitulli oli esimerkiksi Etelä-Aasiassa 1980-luvun alussa 65 prosenttia mutta 1990-luvun lopussa enää 31 prosenttia. Latinalaisessa Amerikassa vastaavat luvut olivat 32 ja 14 prosenttia.


3) Suorat ulkomaiset sijoitukset ovat lisääntyneet nopeasti. Vuonna 1990 niiden yhteenlaskettu arvo oli noin 0,75 prosenttia maailman kokonaistuotannosta. Vuonna 2001 luku oli jo kolminkertainen. 1990-luvun aikana suurin yksittäinen kohdemaa oli Kiina, johon meni 24 prosenttia kaikista sijoituksista. Muita suuria saajamaita olivat Brasilia, Meksiko, Hongkong ja Singapore. Toisaalta suuri osa maailman maista jäi kokonaan investointivirtojen ulkopuolelle. Esimerkiksi sijoitukset Afrikkaan ovat kasvaneet hyvin hitaasti.


4) Kansainväliseltä muuttoliikkeeltään nykyinen globalisaatio jää kuitenkin huomattavasti jälkeen edellisestä suuresta avautumisperiodista, joka vallitsi ennen ensimmäistä maailmansotaa. Esimerkiksi Yhdysvaltain kansalaisista oli vuonna 1911 ulkomailla syntyneitä 15 prosenttia, mutta nykyisin heitä on vain yhdeksän prosenttia. Länsi-Euroopan asukkaista maahanmuuttajia on kuutisen prosenttia.





Poliittista päätöksentekoa tarvitaan


• valtioiden välisen haitallisen verokilpailun torjumiseen.



Hyvin monet taloustieteilijät kannattavat vapaakauppaa. Taustalla on näkemys vaihdannan periaatteellisista eduista.


Kuten maan sisällä toisten kannattaa erikoistua lääkäreiksi ja toisten maalareiksi, myös kokonaiset maat hyötyvät työnjaosta. Suomessa on paljon metsiä, ja monet meistä ovat hyviä insinöörejä, joten meidän kannattaa viedä paperia ja matkapuhelimia. Sen sijaan, että koettaisimme viljellä täällä banaaneja, meidän kannattaa ostaa niitä ulkomailta paperi- ja puhelintuloillamme. Siksi kaupan salliminen edistää talouskasvua ja hyvinvointia.


Täytyy kuitenkin muistaa, että myös kaupan rajoittamiseen on helppo löytää perusteluja. Joskus kannattaa esimerkiksi suojella kotimaista tuotantoa siinä vaiheessa, kun sen kehittely on lapsenkengissä, ja alistaa se kilpailulle vasta, kun siitä on kehittynyt kilpailukykyistä.


Myös monet kansalaisjärjestöjen edustajat suhtautuvat epäilevästi vapaakauppaan, koska he pelkäävät sen lisäävän köyhyyttä, eriarvoistumista ja ympäristön saastumista. Osa näistä huolista on kuitenkin osoittautunut tutkimuksissa aiheettomiksi, kuten jatkosta ilmenee.



Taloustieteessä on viime aikoina paljon tutkittu sellaisia kysymyksiä kuin "Miten vapaakauppa vaikuttaa talouskasvuun?", "Kuinka paljon talouskasvu vähentää köyhyyttä?" ja "Kuinka köyhyys ja tulonjaon eriarvoisuus ovat kehittyneet maailmassa viime vuosikymmeninä?". On pohdittu eri maiden tilanteen vertailukelpoisuutta, esimerkiksi sitä, miten erilaiset kotitaloustyön ja harmaan talouden osuudet vaikuttavat. Tutkijat ovat analysoineet sadoista maista saatuja kokemuksia vuosikymmenten ajalta. Mitä tästä kaikesta on opittu?


Talouskasvun ja ulkomaankaupan välillä on vahva yhteys. Kun kauppa lisääntyy, maan talous kohenee. Toinen voimakas yhteys on talouskasvun ja köyhyyden välillä. Kun talouden keskimääräiset tulot kasvavat, kasvavat samassa suhteessa myös köyhimmän kansanosan tulot. Siksi talouskasvu on vähentänyt köyhyyttä: maailman köyhien osuus koko väestöstä ja myös köyhien lukumäärä laskivat 1990-luvulla selvästi.


Sen sijaan talouskasvulla ja tulonjaon eriarvoisuudella ei ole selvää yhteyttä. Kun talous kasvaa, toisissa maissa tulonjako muuttuu eriarvoisemmaksi ja toisissa tasoittuu.


Maailman tulonjaon kehityksestä on helppo esittää aivan vastakkaisia päätelmiä. Jos kaikille maille annetaan laskelmissa sama painoarvo, maiden väliset tuloerot näyttävät kasvaneen. Mutta jos suurten maiden kehitykselle annetaan suurempi paino, näyttääkin siltä, että maiden väliset tuloerot ovat kaventuneet. Tämä johtuu siitä, että runsasväestöisissä Intiassa ja Kiinassa talouskasvu on ollut nopeampaa kuin rikkaissa maissa.


Vastaavasti voidaan saada aivan vastakkaisia mielikuvia, kun puhutaan suhteellisista ja absoluuttisista eroista. Esimerkiksi jos köyhän ja rikkaan tulot kasvavat suhteessa eli prosentteina yhtä paljon, euroina heidän tuloeronsa kasvavat.













































Globalisaation myötä kansainvälisiä sijoituksia on virrannut yhä enemmän myös köyhiin maihin, muttei kaikkialle.
Suorat yksityiset sijoitukset, miljoonaa USD
1990  2002
Itä-Aasia        10512    54834
Etelä-Aasia   536     4164
1227   32931
Latinalainen Amerikka       8181     44682
Pohjois-Afrikka   2604    2653
Pohjois-Afrikka      2604  2653
eteläpuolinen
Afrikka        
972     7822

Edellä mainittu kokonaiskuva antaa melko myönteisen kuvan globalisaatiosta. Monet kysymykset ovat silti vielä avoimia.


Vaikka talouskasvulla ja ulkomaankaupalla on selvä yhteys, ei ole pystytty osoittamaan vedenpitävästi, että juuri vapaampi kauppa olisi talouskasvun syy. Yhtä hyvin sekä talouskasvun että kaupan kasvun takana voivat olla talouskasvulle suotuisat instituutiot, kuten vakaa makrotalous, omistusoikeuksien suoja ja sosiaalinen turvaverkko.


Sitä paitsi keskimääräiset luvut peittävät taakseen valtavia maakohtaisia eroja. Kiina ja muu Itä-Aasia sekä Intia ja uudet EU-jäsenmaat ovat menestystarinoita, kun taas Latinalaisen Amerikan ja erityisesti Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden kehitys on ollut suuri pettymys.


Tulonjaon ja talouskasvun tai sille suotuisten talouspoliittisten valintojen välillä ei ole keskimäärin selvää yhteyttä. Tämä ei kuitenkaan lohduta päätöksentekijöitä sellaisessa maassa, jossa talouskasvun kannalta hyödyllinen reformi lisääkin eriarvoisuutta. Esimerkiksi ulkomaankaupan vapauttaminen näyttää usein johtavan lähitulevaisuudessa tuloerojen kasvuun.


Kaiken kaikkiaan vapaakauppa on siis edistänyt kasvua, mutta kasvun hedelmät ovat jakautuneet epätasaisesti.



Monet ympäristön tilasta huolestuneet ihmiset arvelevat, että kaupan vapauttaminen ja talouskasvu lisäävät saastumista.


Hyvin edustavan havaintoaineiston perusteella ympäristön laatu kuitenkin paranee, kun talouden tulotaso nousee. Ympäristön laatu voidaan tulkita ylellisyyshyödykkeeksi: kun perustarpeet on tyydytetty, resursseja voidaan uhrata luonnonsuojeluun. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei ympäristönsuojeluun pitäisi talouskasvun aikanakin kiinnittää huomiota.


Usein on pelätty, että yritykset siirtävät toimintojaan maihin, joissa ympäristönsuojelumääräykset ovat väljiä. Tutkimusten mukaan näin ei kuitenkaan ole ainakaan suuressa määrin tapahtunut.


Kansainvälisten yritysten sijoittumispäätöksiin vaikuttavat muun muassa osaavan työvoiman saatavuus, työvoimakustannukset, sijainti markkinoihin nähden ja vakaa toimintaympäristö. Ympäristönsuojelusta koituvat kustannukset ovat vain yksi, melko vähämerkityksinen tekijä.



Vapaiden markkinoiden hyvä puoli on se, että monesti ne tuottavat taloudellisesti tehokkaita lopputuloksia eli mahdollisimman paljon tavoiteltavia hyödykkeitä tietyillä resursseilla.


Ei kuitenkaan ole mitään takeita siitä, että markkinoilla syntyvä tulonjako vastaisi käsityksiämme tulojen oikeudenmukaisesta jaosta. Siksi tarvitaan demokraattista talouspolitiikkaa, joka ottaa huomioon sekä tehokkuus- että oikeudenmukaisuusnäkökulmat. Moni kuitenkin pelkää, että globaali talous rajoittaa kansallista talousasioiden päätösvaltaa ja näin myös demokratiaa.


Jos todella kokisimme, että kansainvälinen toiminta ei palvele etujamme, mikään ei periaatteessa estäisi meitä eroamasta kansainvälisiä sopimuksia tekevistä järjestöistä.


Tällaisen vaihtoehdon kustannukset voisivat tosin olla niin korkeat, ettei siihen todennäköisesti ryhdyttäisi.
Kansainväliseen toimintaan osallistuminen antaa lisäksi Suomellekin mahdollisuuden, vaikka pienenkin, vaikuttaa kansainvälisen talouden sääntöihin. Sitä emme voisi tehdä, jos kääntäisimme selkämme globalisaatiolle.



Entä jos käännetäänkin kysymys demokratian ja talouden suhteesta ympäri: kannattaisiko globaalin talouden suurten toimijoiden tukea demokratiaa? Demokratia ja vapaus ovat tärkeitä tavoiteltavia arvoja sinänsä, mutta ei ole etukäteen selvää, millainen on demokratian merkitys talouskasvulle. Onnistuvatko demokraattiset maat luomaan diktatuureja suotuisamman toimintaympäristön taloudelle?


Vastaus on, että onnistuvat. Vaikka markkinat ovat jopa spontaani ilmiö - esimerkkinä vaikkapa Neuvostoliitossa kukoistanut harmaa talous - talous tarvitsee lujan perustan toimiakseen hyvin. Julkisella sektorilla on keskeinen rooli tämän perustan luomisessa.


Demokraattisissa maissa väestön koulutustaso on muita maita korkeampi. Koulutettu väestö on tuottavampaa ja houkuttelee myös investoijia sijoittamaan tuotantoaan demokratioihin. Molemmat seikat edistävät kasvua. Myös väestönkasvu on demokraattisissa maissa hitaampaa, jolloin mahdollisuudet henkeä kohti laskettavaan tuotannon kasvuun paranevat.


Demokraattisissa maissa tulonjako on muita maita tasaisempaa. Tasainen tulonjako on myös todennäköisesti hyödyllistä kasvun kannalta, sillä se lisää maan sisäistä vakautta.



Talouspolitiikassa yksi keskeinen sääntelykeino on verotus.


Vapaakauppasopimukset ovat selvästi rajoittaneet mahdollisuuksia kerätä verotuloja ulkomaankauppaa verottamalla, mutta tämä on ollut tietoisten päätöstemme tulosta: alhaisempia tulleja ja vapaampaa kauppaa pidetään tarpeellisina.


Sen sijaan paljon pulmallisempi kysymys on, miten eri maiden välinen verokilpailu vaikuttaa mahdollisuuteemme verottaa kansainvälisesti liikkuvia tuotannontekijöitä, eli fysikaalista ja inhimillistä pääomaa.


Kun esimerkiksi sijoitukset ovat liikkuvia, kunkin maan kannattaa pyrkiä houkuttelemaan niitä alentamalla niiden verotusta. Kuitenkin jos kaikki kilpailevat samoista sijoituksista, loppujen lopuksi voi käydä niin, että kaikki ovat alentaneet verotusta mutta mikään maa ei ole hyötynyt.


Tämä on tietysti yksinkertaistettu kuva verokilpailusta. Siitä saattaa olla myös hyötyä, jos se auttaa maita tehostamaan julkisen vallan toimintaa, aivan kuten kilpailu yleensäkin vähentää tehottomuutta.


Entä houkutteleeko verokilpailu yrityksiä todellisuudessa? Havaintojen perusteella tämä kysymys on hieman kiistanalainen.


Edellä jo todettiin, että yritysten sijoittumispäätöksiin vaikuttavat monet seikat, kuten markkinoiden läheisyys ja osaavan työvoiman saatavuus. Yritys- ja pääomaverotuksen taso on vain yksi ja harvoin ratkaiseva tekijä.


Voi olla, että verokilpailun merkitys on kuitenkin kasvamassa. On myös selviä merkkejä siitä, että monikansalliset yritykset pyrkivät vaikuttamaan kansallisiin veropäätöksiin puristaakseen etuja itselleen.





Rikkaat maat kahmivat yhä kauppapotin


Kun maailmakauppa on talouden globalisoituessa nopeasti kasvanut, osa kehitysmaista on leventänyt siivuaan kaup-pakakusta. Vuosikymmenessä kehitysmaiden yhteisosuus on noussut viidenneksestä neljännekseen. Pääosin kan-sainvälinen kauppa on kuitenkin edelleen rikkaimpien maiden heiniä.


Osuudet maailmankaupasta prosentteina


                                                            1990           2002


Itä-Aasia                                                    5                 9
Etelä-Aasia                                                2                 1
Itä-Eurooppa ja Keski-Aasia                      4                 5
Latinalainen Amerikka                                4                 5
Lähi-Itä ja Pohjois-Afrikka                          4                 3
Saharan eteläpuolinen Afrikka                   1                 1
Kehittyneet maat                                      80               75


Lähde: Maailmanpankki



Myös työvoiman liikkuvuus voi vaikeuttaa sellaista veropolitiikkaa, joka pyrkii tulojen oikeudenmukaiseen uudelleenjakoon.


Korkeasti koulutetut saattavat paeta maista, joissa veroprogressio on tiukka. Samaan aikaan antelias sosiaaliturva voi houkutella pienituloisia maahanmuuttajia "elintasopakolaisiksi".


Toisaalta kilpailu hyvin ansaitsevista veronmaksajista voi vähentää tulojen uudelleenjakoa verotuksen kautta.
Tämäkin on kuitenkin yksinkertaistettu näkemys. Verokilpailun vakavuus riippuu siitä, kuinka liikkuvia veronmaksajat todellisuudessa ovat. Toistaiseksi muuttoliike muun muassa Euroopassa on ollut vähäistä, ja verotus on vain yksi muuttoliikkeeseen vaikuttava tekijä.



Tulonjakopolitiikka ei käy vanhanaikaiseksi globaalissakaan taloudessa, koska sosiaaliturvaa tarvitaan. Avoimet taloudet voivat kohdata entistä enemmän taloushäiriöitä, ja tuotantorakenteen muutos voi ajaa tiettyjä ryhmiä pois työmarkkinoilta. Näistä syistä tarve hyvinvointivaltion ylläpitoon ennemminkin lisääntyy kuin vähenee.


Tuotannon liikkuvuuden myötä uudelleenjakopolitiikan kustannukset voivat kasvaa, mutta niin kasvaa siis myös sosiaalipolitiikan tarve. Lopputulos riippuu siitä, kumpi näistä voimista on kussakin taloudessa voimakkaampi.


Verokilpailun haittojen torjunnassa maat hyötyisivät yhteistoiminnasta. Liikkuville tuotannontekijöille voitaisiin kansainvälisellä sopimuksella asettaa yhtenäinen veroaste, jolloin verokilpailua ei edes pääsisi syntymään.


Tällaisten sopimusten aikaansaanti on kuitenkin huomattavan hankalaa, koska maiden käsitykset sopivasta veroasteesta eroavat jyrkästi. Samoin joillekin pienille maille jää aina houkutus toimia veroparatiiseina.



Mitä Suomen ja muiden maailman maiden sitten kannattaisi tehdä tukeakseen mahdollisuutta demokraattiseen päätöksentekoon tulevaisuudessakin?


Osaltaan olemme itse halunneet rajoittaa talouspoliittista valtaamme osallistumalla kansainvälisiin pelisääntöihin, mutta kunkin pienen maan vaikutus yhteisesti sovittaviin pelisääntöihin on tietysti muutenkin vähäinen. Selvää on, että tämä vaikutus on entistä vähäisempi, jos kyseessä on köyhä maa, ja jo tästäkin syystä talouden kasvu on itsessään hyväksi.


Globaaliin talouteen osallistumisen kääntäminen todelliseksi menestystarinaksi vaatii globalisaation parempaa hallintaa. Kansainvälisten järjestöjen, kuten Kansainvälisen valuuttarahaston, Maailmanpankin ja Maailman kauppajärjestön, monet toimintatavat ovat jo muuttuneet siten, että niiden tausta-analyysit ja päätöksenteko ovat entistä avoimempia. Voidaan kuitenkin miettiä, voisiko köyhien maiden vaikutusvaltaa niissä vielä parantaa.


Vaikka verokilpailun uhka ei olekaan niin suuri kuin joskus kuvitellaan, kannattaa silti edetä verokilpailun tehokkaampaan kansainväliseen rajoittamiseen.


Tärkein globalisaation hallinta lähtee kuitenkin kunkin maan sisältä: tarvitaan tehokas mutta kattava julkinen sektori, joka luo puitteet markkinoiden toiminnalle mutta joka myös huolehtii oikeudenmukaisesta kehityksestä maan sisällä.


Jukka Pirttilä on valtiotieteen tohtori ja taloustieteilijä, joka työskentelee tutkijana Palkansaajien tutkimuslaitoksessa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla