Radikaalit oikeistopuolueet jylläävät vaaleissa lähes kaikissa Euroopan maissa.

Aktivistiryhmät keräävät riveihinsä kannattajia, jotka ovat valmiita suoraan, jopa väkivaltaiseen toimintaan.

Liikehdinnän takaa löytyy yksi yhteinen nimittäjä: globalisaation vastustus.


TEKSTI:Seppo Hentilä

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Radikaalit oikeistopuolueet jylläävät vaaleissa lähes kaikissa Euroopan maissa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Aktivistiryhmät keräävät riveihinsä kannattajia, jotka ovat valmiita suoraan, jopa väkivaltaiseen toimintaan.



Liikehdinnän takaa löytyy yksi yhteinen nimittäjä: globalisaation vastustus.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2002




  Francis Fukuyama tuoreeltaan luonnehti tilannetta kirjassaan Historian loppu ja viimeinen ihminen. Uudessa uljaassa maailmassa, jossa myös kommunismiin kasvatetut ihmiset vannoivat demokratian ja markkinatalouden nimeen, ei olisi ristiriitoja eikä tarvittaisi kylmän sodan aikaista vastakohtien politiikkaa.

Tilalle astui uusliberalismi, kovan kilpailukapitalismin ideologinen veturi, ja poliittinen kulttuuri muuttui. Kaikissa kehittyneissä länsimaissa puolueet oikealta vasemmalle alkoivat tarjota suurin piirtein samaa YAVP:tä, yhden ainoan vaihtoehdon politiikkaa, jota hallitsi markkinatalousväritteinen ajattelu. Sen innoittamana myös julkiselle sektorille tuotiin kilpailu ja tulosvastuu ja kansalaisten sosiaalietuuksia kavennettiin. Vaikka leikkaukset olivat laman ja suurtyöttömyyden aikana välttämättömiä hyvinvointivaltion pelastamiseksi, kansalaiset kokivat ne epäoikeudenmukaisiksi ja monet katkeroituivat. Samaan aikaan elämisen epävarmuutta lisäsivät yhä pahenevat uhkakuvat: ympäristön saastuminen, suuronnettomuudet, kansainvälinen rikollisuus, huumeet, hajoavat valtiorakenteet, pakolaisuus ja terrorismi.

Voisi kuvitella, että tällaisessa maailmassa olisi kysyntää politiikalle. Monet kansalaiset kuitenkin kokevat politiikan yhdentekeväksi, sillä heistä tuntuu, etteivät he voi mitenkään vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon edustuksellisen demokratian kautta. Osa heistä passivoituu kokonaan eikä äänestä vaaleissa, mutta osa etsii uusia vaihtoehtoja populistisista puolueista ja ulkoparlamentaarisista liikkeistä.



Oikeistoradikalismi eri asia kuin fasismi

Perinteinen huono-osaisuuteen tai välinpitämättömyyteen liittyvä poliittinen passiivisuus ei ole pelottavaa samalla tavalla kuin äänestämättömyys tietoisena valintana, protestina. Protestoijat seuraavat politiikkaa ja voivat vaaleissa siirtää kannatuksensa lähes kenelle tahansa.

Äärioikeistolaiset ja populistiset poliitikot, jotka lupaavat nopeita, helppoja ja selkeitä ratkaisuja, ovat keränneet äänivyöryjä useissa Euroopan maissa: Jean-Marie Le Pen Ranskassa, Jörg Haider Itävallassa, Silvio Berlusconi Italiassa, Carl I. Hagen Norjassa ja Pia Kjaersgaard Tanskassa. Viime talvena Hollannissa Pim Fortuynin perustama puolue nousi käytännöllisesti katsoen tyhjästä maan kolmanneksi suurimmaksi - ja oikeistopopulismi sai oman marttyyrinsa, kun Fortuyn murhattiin parlamenttivaalien kynnyksellä.

Onko nykyinen oikeistopopulismi 1930-luvun äärioikeistolaisuuden uudelleen lämmittelyä? Tuoko ontuva talous vanhat vastaukset politiikkaan? Näin on melkein pakko kysyä, kun tiedetään, mitä Saksassa tapahtui, kuinka talouslamassa kaikkensa menettäneiden ihmisten tyytymättömyys nosti Adolf Hitlerin valtaan täysin laillisesti.

Historian toistumisen pelossa äärioikeistolaiset liikkeet herättävät ymmärrettävää huolta, mutta näkemys niistä on liian yksioikoinen. Nykyisessä liikehdinnässä on enimmiltä osin kyse uudenlaisten poliittisten toimintatapojen etsinnästä.

Ranskalainen politiikantutkija Jean Yves Camus sanoo, etteivät nykyiset äärioikeistolaiset puolueet ole perinteistä äärioikeistoa, uusnatseja tai uusfasisteja, sillä ne eivät välttämättä palvo olemassa olevaa valtiota, kuten perinteinen äärioikeisto tekee. Ne saattavat jopa hylätä valtionsa petollisena. Camus’n mukaan radikaalit oikeistopuolueet rakentavat asioille, jotka valtapuolueet ovat hylänneet Euroopan unionin ja globalisoitumisen nimissä. Ne ajavat protektionistista kapitalismia ja kansallista itsemääräämisoikeutta ja vastustavat monikulttuurisuutta ja muukalaisia.

Oikeistoradikaalit puolueet eroavat uusnatsismista ja -fasismista ratkaisevasti myös siinä, että ne haluavat toimia parlamentarismin ja oikeusvaltion pelisääntöjen mukaan. Ne hylkäävät väkivallan ja sanoutuvat ehdottomasti irti Hitlerin Saksan hirmuteoista.

Kannattajissa muitakin kuin luusereita

Camus’n mukaan myös yleinen käsitys äärioikeiston kannattajista on liian stereotyyppinen. Heitä pidetään yksinomaan modernisoitumisprosessin uhreina, syrjäytyneinä ihmisinä, jotka eivät ole kyenneet löytämään paikkaansa nopean teknologisen kehityksen ja yhteiskunnallisen murroksen maailmassa.

Useat tutkimukset viittaavat siihen, että oikeistoradikalismin keskeisiä syitä ovat hyvinvointisovinismi ja itsekkyys, jotka johtuvat kilpailuyhteiskunnan raaistumisesta ja karrieeri- ja suoritusideologian noususta. Tämän ideologian mukaan yhteiskunnan "häviäjät" ovat itse syypäitä omaan elämäntilanteeseensa ja "voittajilla" on oikeus halveksia heikompiaan ja aggressiivisesti puolustaa omaisuuttaan "vieraita" vaatimuksia vastaan.

Asenteellista oikeistoradikalismia ei enää esiinnykään ainoastaan yhteiskunnan alemmissa sosiaalisissa kerroksissa, vaan se saa kannatusta myös yhteiskunnan hyväosaisilta. Oikeistoradikaalit eivät ole vain sosiaalisesti syrjäytyneitä, nahkatakkisia ja päänsä paljaaksi ajelleita väkivaltaisia öykkäreitä. Jokseenkin kaikki tutkimukset Euroopan eri maista osoittavat järkyttävän totuuden: yhä useampi ns. tavallinen nuori halveksii ulkomaalaisia, vammaisia ja kodittomia, toivoo voimakasta, autoritaarista valtiota ja haluaa toteuttaa näkemyksensä kurista ja järjestyksestä myös omatoimisesti.

Suomesta on saatu varsin samansuuntaisia tuloksia. 1990-luvun puolivälissä julkaistussa Nuoret ja urbaani politiikka -tutkimuksessa todettiin, että hyvin koulutetuille ominaiset liberalismi ja suvaitsevuus ovat nuorten keskuudessa selvästi kuihtuneet ja asenteet koventuneet. Esimerkiksi suhtautumisessa kehitysapuun tai pakolaisten määrään hyvin koulutettujen ja kouluja käymättömien nuorten aikuisten käsitykset eivät enää juuri poikenneet toisistaan.

Liikkeillä yhteinen kirosana

Aivan samat syyt, jotka saavat toiset poliittisesti passivoitumaan, kiihdyttävät toiset äärimmäiseen aktiivisuuteen. Avainsana tai yhteinen nimittäjä, joka laveasti ottaen yhdistää useimpia politiikkaan luottamuksensa menettäneitä, on globalisaatio. Yhteistä on myös se, että aktivistit, olivat he sitten globalisaatiokriitikoita tai luontoaktivisteja, pyrkivät totunnaisen politiikan murtamiseen. Eri ryhmien reaktiot globalisaation seurauksiin ovat kuitenkin kovin erilaisia, jopa keskenään vastakkaisia.

Yleisesti voi todeta, että ns. globalisaatiokritiikki on reaktioista intellektuaalisin, sillä kriitikoiden joukossa on paljon tutkijoita ja politiikan asiantuntijoita. Heidän arvostelunsa kohdistuu lähinnä siihen, miten globalisaatiokehitys vääristää taloudellisen ja poliittisen vallan suhteita ja edistää epäoikeudenmukaisuutta.

Globalisaatiokriitikoiden mielestä perinteinen poliittinen järjestelmä, joka toimii pääosin kansallisella tasolla, on ollut kyvytön käsittelemään näitä ongelmakysymyksiä. He väittävät, että markkinat ovat riistäytyneet hallitusten valvonnasta ja että valta keskittyy yhä enemmän monikansallisille suuryrityksille, jotka pystyvät sanelemaan maailmanlaajuisesti talouspolitiikan sisällön ja taloudellisen kehityksen suunnan.

Edes kansainväliset taloudelliset järjestöt, Maailman kauppajärjestö WTO, Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Maailmanpankki, eivät ole kyenneet torjumaan yksisilmäisen vapaan kaupan ideologian vaaroja. Kriitikot väittävät niiden toimivan epäekologisen, epädemokraattisen ja epäoikeudenmukaisen globalisaation puolesta.

Maailma kuin imperiumi ilman Roomaa

Yksi huomattavimmista ja kunnianhimoisimmista globalisaatiokriittisistä puheenvuoroista on epäilemättä vuonna 2000 ilmestynyt Antonio Negrin ja Michael Hardtin teos Empire.

  olkoonkin, että Yhdysvallat on sotilaallisesti sen mahtikeskus numero yksi. Toisin kuin maailmanhistorian kaikki aikaisemmat imperiumit tämä imperiumi ei ole keskitetty järjestelmä vaan verkosto, jonka herruus perustuu uuteen teknologiaan, erityisesti informaatioteknologiaan. 

Tässä imperiumissa valtakin on prosessi, menetelmä tai tekniikka. Talous ja politiikka ovat siinä yksi ja sama asia, eikä kapitalismille ole olemassa minkäänlaisia fyysisiä rajoja tai esteitä.

Kun koko maailma on sulautettu samaan muodostelmaan, samaan hermokudokseen, imperiumin ulkopuolella ei ole enää mitään. Imperiumi on tila, joka on kaikille sama. Imperiumi integroi paikallisen todellisuuden kansainväliseen kaavaan, eli muuttaa kaiken lokaalisen globaaliksi. Tästä tulee uustermi glokalisaatio.

Useimmat haluavat vahvistaa demokratiaa

Globalisaation vastustajat esitetään julkisuudessa usein yhtenäisenä liikkeenä, joka keinoja kaihtamatta hyökkää maailmantalouden vallanpitäjiä vastaan. Näin on tehty siitä pitäen, kun liike joulukuussa 1999 raketin tavoin nousi kansainväliseen mediajulkisuuteen. Tuolloin kansalaisjärjestöjen mellastus pilasi Seattlessa WTO:n ministerikokouksen millenniumjuhlat täydellisesti.

   että suuret tapahtumat houkuttelevat paikalle myös väkivaltaa tietoisesti etsiviä ryhmiä.

Useimmat kansalaisliikkeet eivät yritä korvata edustuksellista demokratiaa vaan vahvistaa sitä. Esimerkiksi vallitsevaa markkinauskoa kritisoiva Attac-liike, joka pari vuotta sitten rantautui myös pohjoismaiseen konsensusyhteiskuntaan, ajaa globaalia demokratiaa.

Attacin ohjelmajulistuksen mukaan globaalin demokratian rakentaminen on aloitettava rahamarkkinoista. WTO:n, Kansainvälisen valuuttarahaston, Maailmanpankin ja vastaavien instituutioiden toiminta on saatava kansainväliseen valvontaan. Samaan aikaan on vahvistettava YK-järjestelmän ja monenvälisten ihmisoikeus- ja ympäristösopimusten asemaa. Michael Hardtin mukaan tämä on järkevä strategia, sillä hän uskoo, että globalisaation vääristymiä vastaan voidaan taistella vain globalisaation avulla ja globaalisti.

Valtapuolueet joutuvat vielä lujille

Euroopan poliittinen eliitti vastaa yhteiskunnalliseen protestiin pääosin torjuvasti. Monissa maissa vahvistetaan poliisin valtuuksia, kiristetään kansalaisten ja kansalaisliikkeiden valvontaa, kavennetaan mielenosoitusvapautta, rajoitetaan liikkumista, kovennetaan tuomioita ja vaikeutetaan maahanmuuttoa.

Ranskalainen sosiologi Michel Foucault väitti taannoin, että kuriyhteiskunnasta on tulossa kontrolliyhteiskunta, jossa vahvat kontrolloivat heikkoja. Uusien kansalaisliikkeiden näkökulmasta tämä politiikka on huolestuttavaa. Sen sijaan se vastaa pitkälti toisen kriittisen äärilaidan, oikeistoradikaalien ja populistien, vaatimuksia.

Uhkaako länsimainen demokratia suistua raiteiltaan? Tuskinpa sentään, vaikka juuri nyt edustuksellinen demokratia kärsii pahoista uskottavuusongelmista ja vaikka poliittisen vakauden säilyttäminen varmasti asettaa nykyiset valtapuolueet vielä lujille. Jähmeät instituutiot eivät pysty reagoimaan nopeasti verkostoina toimiviin liikkeisiin, jotka ovat vallanneet itselleen aivan uuden politiikan tekemisen tilan.

Näköpiirissä ei lähitulevaisuudessa ole mitään sellaista, mikä kohentaisi edustuksellisen demokratian uskottavuutta. Toisaalta ei ole myöskään syytä maalata uhkakuvia demokratian romahduksesta. Saamme tyytyä siihen, että kuvaruuduissamme kerrotaan tutuiksi käyneitä uutisia: äänestysprosentit alenevat, populistijohtajat latelevat lupauksiaan, ja globalisaatiota vastustavat aktivistit liikkuvat maailman huippujohtajien kintereillä.

Seppo Hentilä on Helsingin yliopiston poliittisen historian professori.









Sisältö jatkuu mainoksen alla