Avokadon leviäminen on ollut ihmisen varassa sen jälkeen, kun mastodontit ja muu megafauna katosivat.
Avokadon leviäminen on ollut ihmisen varassa sen jälkeen, kun mastodontit ja muu megafauna katosivat.
Kuusi metriä pitkä maalaiskiainen todennäköisesti nautiskeli valkeaa annoonaa ja punalihaista guavaa.
Kuusi metriä pitkä maalaiskiainen todennäköisesti nautiskeli valkeaa annoonaa ja punalihaista guavaa.
Kuka ylti puunlatvaan poimimaan papaijan.  Luultavasti pitkähampainen kolumbianmammutti kärsällään.
Kuka ylti puunlatvaan poimimaan papaijan. Luultavasti pitkähampainen kolumbianmammutti kärsällään.
Mango on onnekas, sillä intiansarvikuono syö sitä yhä ja siirtää siemeniä uusille kasvupaikoille.
Mango on onnekas, sillä intiansarvikuono syö sitä yhä ja siirtää siemeniä uusille kasvupaikoille.

Avokado ja papaija muistavat vielä jättiläiseläinten ajat.

Avokado on kummallinen hedelmä. Siinä missä muut hedelmät ovat makeita ja mehukkaita, avokado on rasvainen ja sopii lautaselle pikemminkin katkarapujen kuin jäätelön seuraksi. Sen kuori ei ole houkuttelevan punainen tai oranssi vaan ryppyinen ja ruskeanvihreä.

Aivan ilmeisesti avokado on kuitenkin tarkoitettu jonkin eläimen syötäväksi: hedelmäliha on hyvänmakuista ja terveellistä, ja kuoressa on laksatiiveja, jotka jouduttavat matkaa ruoansulatuksen läpi. Kitkeränmakuinen siemen ai­heuttaa vatsanpuruja, jos sitä erehtyy puraisemaan. Selvästi avokadopuu haluaa jonkun syövän hedelmänsä kokonaisina ja sitten ulostavan siemenet ehjinä mukavan lannoitekasan kera.

Jos matkustaisit avokadon kotiseuduille Väli-Amerikkaan katsomaan villiä puuta, huomaisit, ettei kaikki mene siellä aivan suunnitelmien mukaan. Puu tekee joka vuosi yltäkylläisesti hedelmiä, jotka eivät ole paljonkaan lähimarketin hedelmätiskin avokadoja pienempiä. Aivan kuin se odottaisi eläimiä juhlimaan. Mutta kukaan ei tule.

Kuka lohduttaisi avokadoa?

Suurin osa avokadopuun hedelmistä mätänee pudottuaan maahan. Osan syövät jyrsijät, mutta ne jättävät pahanmakuisen siemenen paikoilleen puun alle eivätkä auta avokadoa levittämään jälkikasvuaan uusille kasvupaikoille. Yksikään paikallinen kasvinsyöjä ei pysty nielemään hedelmää siemenineen päivineen.

Ainoastaan satunnainen jaguaari saattaa syödä hedelmän silloin, toisen tällöin. Vaikka kissaeläimet ovat nisäkkäistä puhtaimpia lihansyöjiä, avokadon rasvaisuus tekee siitä sopivaa evästä niillekin. Pedon hammasvarustuksella siemenestä eroon hankkiutuminen on perin hankalaa, joten jaguaari nielee senkin, vaikkei toimitus varmasti mukavalta tunnu.

Harvinaista jaguaaria lukuun ottamatta kukaan ei levitä avokadon siemeniä. Ei ihme, että avokadopuu on harvinainen ja kasvaa lähinnä alankomailla, minne satunnaiset tulvat ovat siemeniä huuhdelleet. Se tekee vuodesta toiseen runsaan sadon turhaan.

Mutta miksi ihmeessä? Vastaus ovat menneisyyden haamut.

Kasvi pysyy, eläimiä tulee

Nykyisin Amerikan mantereilla on vain muutama iso kasvinsyöjä eikä yhtään sellaista, jonka suoliston läpi avokadon siemen kulkisi. Näin ei asia ole kuitenkaan ollut kovinkaan kauan: vielä viime jääkauden lopulla, 13 000 vuotta sitten, Amerikoissa kulki suurten eläinten paljous, joka saattaisi Afrikan savannitkin häpeään.

Mammutteja ja mastodontteja, jättitapiireja, kameleita ja hevosia, norsun kokoisia laiskiaisia ja jättiläisvyötiäisiä, sapelihammaskissoja ja valtavia karhuja. Jokin niistä, ehkäpä väliamerikkalainen mastodontti, oli avokadon kumppani ja sen siementen levittäjä.

Meille ihmisille kolmetoista vuosituhatta on käsittämättömän pitkä aika, mutta evoluutiolle se on pelkkä silmänräpäys. Avokadopuu ei ole vielä huomannutkaan kärsällisten kumppaniensa katoamista. Hedelmätiskillä voi yhä nähdä jääkauden megafaunan haamut ja kuulla tuhansia vuosia sitten kadonneen norsun toitotuksen, jos vain osaa katsoa.

Tai ehkä avokadopuu vain odottaa, että uusia kasvinsyöjiä kehittyy tilalle, sillä kasvit eivät todellakaan turhia hötkyile. Kasvien fossiilit ovat perin harvinaisia, mutta sen verran tiedetään, että avokadot – ja useimmat muutkin hedelmäpuut – ovat ottaneet nykyisen muotonsa jo kymmeniä miljoonia vuosia sitten. Niiden hedelmiä syövät eläimet ovat ehtineet vaihtua, kuolla sukupuuttoon ja kehittyä uudelleen kerta toisensa jälkeen, mutta puut vain pysyvät samoina.

Amerikan avokadoilla oli siis kumppaninsa jo kauan ennen kuin jättiläislaiskiaisia tai mastodontteja oli olemassakaan. Ehkä niiden hedelmät vielä muistelevat massiivisia brontothereja, joiden kuonoa koristi kaksihaarainen sarvi. Tai chalicothereja, jotka muistuttivat elävästi hevosen ja gorillan risteymää.

Papaijakin kaipaa kärsää

Avokado ei ole ainoa kummitteleva hedelmä. Pohjois- ja Väli-Amerikasta on tunnistettu kymmeniä sellaisia kasveja hedelmäpuista kurpitsoihin, joiden tärkeimmät levittäjät ovat nyt poissa mutta jotka itse sinnittelevät elävien kirjoissa.

Osan hedelmät eivät kelpaa enää kenellekään, ja kasvit ovat hyvin harvinaisia. Osa on löytänyt sijaisia, jotka kyllä levittävät niitä mutteivät kovin tehokkaasti. Osalla on ollut onni myötä, kun ihmiset ovat mieltyneet niihin.

Suomalaiseltakin hedelmätiskiltä voi tavata lisää haamuja: eksoottisten hedelmien hyllyssä odottelevat ostajaansa papaijat, guavat, annoonat ja passiohedelmät. Niiden ympärillä hiipivistä kummituksista kenties vain muinaiset norsueläimet ulottuivat poimimaan hedelmät papaijan latvasta. Annoonan kermainen, mansikan ja ananaksen makuinen hedelmäliha oli ehkä alun perin herkkua mahtavalle Megatherium-laiskiaiselle, joka kasvoi norsua suuremmaksi.

Mango luottaa nykynorsuun

Siinä, missä Amerikkojen hedelmäpuut ovat kadonneita kumppaneitaan surevia leskiä, Aasian hedelmien kumppanit elävät yhä.

Hedelmätiskillä voi katsella mangoa, jonka valtava siemen on tiukasti kiinni makeassa hedelmälihassa. Ketkä mahtavat syödä villin mangon hedelmiä Intiassa? Ketkäpä muut kuin aasiannorsu ja intiansarvikuono.

Maailman muuttuessa yhä tihemmin asutuksi suuret eläimet ovat kuitenkin pulassa kaikkialla. Monin paikoin nekin hedelmät, joiden kumppanit vielä elävät, ovat leskiä suurimmassa osassa elinaluettaan, sillä norsut ja sarvikuonot, tapiirit, villiaasit ja kamelit on ahdistettu pienille suojelualueille.

Täytyykö kohta töniä haamuja kauemmaksi, jotta mahtuu poimimaan hedelmät ostoskärryihin?

Maija Karala on valmistunut Jyväskylän yliopistosta filosofian maisteriksi pääaineinaan ekologia ja evoluutiobiologia. Lisäksi hän on opiskellut Helsingin yliopistossa geologiaa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2013

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018