Avokadon leviäminen on ollut ihmisen varassa sen jälkeen, kun mastodontit ja muu megafauna katosivat.
Avokadon leviäminen on ollut ihmisen varassa sen jälkeen, kun mastodontit ja muu megafauna katosivat.
Kuusi metriä pitkä maalaiskiainen todennäköisesti nautiskeli valkeaa annoonaa ja punalihaista guavaa.
Kuusi metriä pitkä maalaiskiainen todennäköisesti nautiskeli valkeaa annoonaa ja punalihaista guavaa.
Kuka ylti puunlatvaan poimimaan papaijan.  Luultavasti pitkähampainen kolumbianmammutti kärsällään.
Kuka ylti puunlatvaan poimimaan papaijan. Luultavasti pitkähampainen kolumbianmammutti kärsällään.
Mango on onnekas, sillä intiansarvikuono syö sitä yhä ja siirtää siemeniä uusille kasvupaikoille.
Mango on onnekas, sillä intiansarvikuono syö sitä yhä ja siirtää siemeniä uusille kasvupaikoille.

Avokado ja papaija muistavat vielä jättiläiseläinten ajat.

Avokado on kummallinen hedelmä. Siinä missä muut hedelmät ovat makeita ja mehukkaita, avokado on rasvainen ja sopii lautaselle pikemminkin katkarapujen kuin jäätelön seuraksi. Sen kuori ei ole houkuttelevan punainen tai oranssi vaan ryppyinen ja ruskeanvihreä.

Aivan ilmeisesti avokado on kuitenkin tarkoitettu jonkin eläimen syötäväksi: hedelmäliha on hyvänmakuista ja terveellistä, ja kuoressa on laksatiiveja, jotka jouduttavat matkaa ruoansulatuksen läpi. Kitkeränmakuinen siemen ai­heuttaa vatsanpuruja, jos sitä erehtyy puraisemaan. Selvästi avokadopuu haluaa jonkun syövän hedelmänsä kokonaisina ja sitten ulostavan siemenet ehjinä mukavan lannoitekasan kera.

Jos matkustaisit avokadon kotiseuduille Väli-Amerikkaan katsomaan villiä puuta, huomaisit, ettei kaikki mene siellä aivan suunnitelmien mukaan. Puu tekee joka vuosi yltäkylläisesti hedelmiä, jotka eivät ole paljonkaan lähimarketin hedelmätiskin avokadoja pienempiä. Aivan kuin se odottaisi eläimiä juhlimaan. Mutta kukaan ei tule.

Kuka lohduttaisi avokadoa?

Suurin osa avokadopuun hedelmistä mätänee pudottuaan maahan. Osan syövät jyrsijät, mutta ne jättävät pahanmakuisen siemenen paikoilleen puun alle eivätkä auta avokadoa levittämään jälkikasvuaan uusille kasvupaikoille. Yksikään paikallinen kasvinsyöjä ei pysty nielemään hedelmää siemenineen päivineen.

Ainoastaan satunnainen jaguaari saattaa syödä hedelmän silloin, toisen tällöin. Vaikka kissaeläimet ovat nisäkkäistä puhtaimpia lihansyöjiä, avokadon rasvaisuus tekee siitä sopivaa evästä niillekin. Pedon hammasvarustuksella siemenestä eroon hankkiutuminen on perin hankalaa, joten jaguaari nielee senkin, vaikkei toimitus varmasti mukavalta tunnu.

Harvinaista jaguaaria lukuun ottamatta kukaan ei levitä avokadon siemeniä. Ei ihme, että avokadopuu on harvinainen ja kasvaa lähinnä alankomailla, minne satunnaiset tulvat ovat siemeniä huuhdelleet. Se tekee vuodesta toiseen runsaan sadon turhaan.

Mutta miksi ihmeessä? Vastaus ovat menneisyyden haamut.

Kasvi pysyy, eläimiä tulee

Nykyisin Amerikan mantereilla on vain muutama iso kasvinsyöjä eikä yhtään sellaista, jonka suoliston läpi avokadon siemen kulkisi. Näin ei asia ole kuitenkaan ollut kovinkaan kauan: vielä viime jääkauden lopulla, 13 000 vuotta sitten, Amerikoissa kulki suurten eläinten paljous, joka saattaisi Afrikan savannitkin häpeään.

Mammutteja ja mastodontteja, jättitapiireja, kameleita ja hevosia, norsun kokoisia laiskiaisia ja jättiläisvyötiäisiä, sapelihammaskissoja ja valtavia karhuja. Jokin niistä, ehkäpä väliamerikkalainen mastodontti, oli avokadon kumppani ja sen siementen levittäjä.

Meille ihmisille kolmetoista vuosituhatta on käsittämättömän pitkä aika, mutta evoluutiolle se on pelkkä silmänräpäys. Avokadopuu ei ole vielä huomannutkaan kärsällisten kumppaniensa katoamista. Hedelmätiskillä voi yhä nähdä jääkauden megafaunan haamut ja kuulla tuhansia vuosia sitten kadonneen norsun toitotuksen, jos vain osaa katsoa.

Tai ehkä avokadopuu vain odottaa, että uusia kasvinsyöjiä kehittyy tilalle, sillä kasvit eivät todellakaan turhia hötkyile. Kasvien fossiilit ovat perin harvinaisia, mutta sen verran tiedetään, että avokadot – ja useimmat muutkin hedelmäpuut – ovat ottaneet nykyisen muotonsa jo kymmeniä miljoonia vuosia sitten. Niiden hedelmiä syövät eläimet ovat ehtineet vaihtua, kuolla sukupuuttoon ja kehittyä uudelleen kerta toisensa jälkeen, mutta puut vain pysyvät samoina.

Amerikan avokadoilla oli siis kumppaninsa jo kauan ennen kuin jättiläislaiskiaisia tai mastodontteja oli olemassakaan. Ehkä niiden hedelmät vielä muistelevat massiivisia brontothereja, joiden kuonoa koristi kaksihaarainen sarvi. Tai chalicothereja, jotka muistuttivat elävästi hevosen ja gorillan risteymää.

Papaijakin kaipaa kärsää

Avokado ei ole ainoa kummitteleva hedelmä. Pohjois- ja Väli-Amerikasta on tunnistettu kymmeniä sellaisia kasveja hedelmäpuista kurpitsoihin, joiden tärkeimmät levittäjät ovat nyt poissa mutta jotka itse sinnittelevät elävien kirjoissa.

Osan hedelmät eivät kelpaa enää kenellekään, ja kasvit ovat hyvin harvinaisia. Osa on löytänyt sijaisia, jotka kyllä levittävät niitä mutteivät kovin tehokkaasti. Osalla on ollut onni myötä, kun ihmiset ovat mieltyneet niihin.

Suomalaiseltakin hedelmätiskiltä voi tavata lisää haamuja: eksoottisten hedelmien hyllyssä odottelevat ostajaansa papaijat, guavat, annoonat ja passiohedelmät. Niiden ympärillä hiipivistä kummituksista kenties vain muinaiset norsueläimet ulottuivat poimimaan hedelmät papaijan latvasta. Annoonan kermainen, mansikan ja ananaksen makuinen hedelmäliha oli ehkä alun perin herkkua mahtavalle Megatherium-laiskiaiselle, joka kasvoi norsua suuremmaksi.

Mango luottaa nykynorsuun

Siinä, missä Amerikkojen hedelmäpuut ovat kadonneita kumppaneitaan surevia leskiä, Aasian hedelmien kumppanit elävät yhä.

Hedelmätiskillä voi katsella mangoa, jonka valtava siemen on tiukasti kiinni makeassa hedelmälihassa. Ketkä mahtavat syödä villin mangon hedelmiä Intiassa? Ketkäpä muut kuin aasiannorsu ja intiansarvikuono.

Maailman muuttuessa yhä tihemmin asutuksi suuret eläimet ovat kuitenkin pulassa kaikkialla. Monin paikoin nekin hedelmät, joiden kumppanit vielä elävät, ovat leskiä suurimmassa osassa elinaluettaan, sillä norsut ja sarvikuonot, tapiirit, villiaasit ja kamelit on ahdistettu pienille suojelualueille.

Täytyykö kohta töniä haamuja kauemmaksi, jotta mahtuu poimimaan hedelmät ostoskärryihin?

Maija Karala on valmistunut Jyväskylän yliopistosta filosofian maisteriksi pääaineinaan ekologia ja evoluutiobiologia. Lisäksi hän on opiskellut Helsingin yliopistossa geologiaa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2013

Psykedeelit ayahuasca ja psilosybiini tehoavat tutkimusten mukaan masennukseen.

Amazonin alueen ihmiset ovat ammoisista ajoista nauttineet näkyjä nostattavaa ayahuasca-kasviuutetta.

Aine kiinnostaa myös lääketieteen tutkijoita. Se näyttää tehoavan masennukseen ja riippuvuuksiin, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Muilla psykedeeleillä, kuten tietyissä sienissä esiintyvällä psilosybiinillä, on havaittu samanlaisia vaikutuksia.

Ayahuascaa pitkään tutkinut Jordi Riba Sant Paun sairaalasta kertoo, miten vaikeasta masennusta potevat potilaat ovat saaneet apua yksittäisestä kokeilusta.

”Tavalliseen masennuslääkkeeseen verrattuna teho oli todella nopea vain yhdellä annoksella. Hämmästyttävästi tulokset näkyivät heti, ja ne säilyivät monia viikkoja”, Riba sanoo HS:n haastattelussa.

Lontoon Imperial Collegen Robin Carhart-Harris on saanut samanlaisia tuloksia psilosybiinillä.

Ratkaisevia myönteisille vaikutuksille ovat ympäristö ja olot, joissa psykedeelejä käytetään.

”On tärkeää, että ammattiterapeutti valmistelee kokemukseen, on mukana sen aikana ja auttaa sen jälkeen tekemään siitä selkoa”, Carhart-Harris sanoo.

Suomessakin tutkijat etsivät rahoitusta tutkimukseen, jossa testaan psilosybiinin tehoa masennukseen.

Kysely

Kokeilisitko psykedeeliä masennukseen, jos lääkäri määräisi?

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012