Hait ovat selviytyneet suurista sukupuutoista ja monista ilmastonmuutoksista. Nyt ne ovat kohdanneet elämänsä vaarallisimman vihollisen: ihmisen, joka kalastaa meriä tyhjiksi.



Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2008



Niin kauan kuin maapallon merissä riitti tonni- ja miekkakalaa, hait saivat olla aika lailla rauhassa. Nyt arvokalat ovat käymässä vähiin, ja niinpä haitkin kelpaavat kaupalliseen pyyntiin. Saalismääristä tosin liikkuu enemmän valistuneita arvauksia kuin täsmällistä tietoa.

YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön Faon tilastot kertovat, että meristä nousee tätä nykyä haita puolen miljoonan tonnin vuosivauhtia, eli saalis on jotakuinkin 26 miljoonaa yksilöä. Tämä ei kuitenkaan ole totuus. Faon tilastot näet sisältävät vain raportoidun pyynnin. Luvuista puuttuvat esimerkiksi maailman suurimman haiden kuluttajan Kiinan saaliit, sillä se pitää ne omana tietonaan.

Virallisia tilastoja kaunistaa myös se, että haita pyydetään paljon pelkkien evien takia. Näitä hain arvokkaimpia osia kerättäessä kaloja ei välttämättä luokitella perinteiseen tapaan saaliiksi, sillä evien leikkaamisen jälkeen eläimet usein paiskataan mereen kuolemaan. Tätä puolta selvittäneiden tutkimusten mukaan maailmanmarkkinoilla liikkuu niin valtavasti haineviä, että vuosipyynnin täytyy olla vähintään kaksi miljoonaa tonnia, mikä merkitsee yli 70:tä miljoonaa yksilöä.


Kato vaikea korjata

- Ihmiset ajattelevat, että hait ovat mahdottoman nopeita ja vahvoja petoja, joille kalastus ei ole mikään ongelma. On se, vaikka niitä ei edes pyydettäisi, tähdensi Kaliforniassa sijaitsevan Merien suojelu-instituutin haiekspertti Lance Morgan avatessaan haiseminaarin Yhdysvaltain tiedeviikolla Bostonissa helmikuussa. - Nykyistä teknistä, teollista kalastusta haitkaan eivät pääse pakoon. Joka vuosi miljoonat pintavesien uimarit sotkeutuvat ajosiimoihin ja sukeltelijat uivat pahaa aavistamatta trooleihin ja pystyverkkoihin.

- Meret tyhjenevät haista joka puolella, säesti Julia Baum, Scripps-instituutin meriekologi, joka on viisi viime vuotta kartoittanut haiden määriä eri puolilla maailmaa. - Monet avomerien lajit ovat huvenneet puoleen sitten 1970-luvun, ja vielä huonompi on tilanne rannikoiden lajeilla. Niistä useat ovat menettäneet kannastaan 95 prosenttia.

Hävikit ovat hälyttäviä, sillä jo paljon pienempi kato riittää horjuttamaan populaatioita pahoin. Hait ovat pitkäikäisiä kaloja, jotka tulevat sukukypsiksi myöhään ja tuottavat vähän ja harvakseltaan jälkeläisiä. Etenkin isot lajit alkavat lisääntyä vasta 13-15 vuoden iässä, jotkin tätäkin myöhemmin, ja naaraat kantavat vuoden tai kaksi ja saavat kerrallaan vain kymmenkunta poikasta, joista niistäkin osa menehtyy ensimmäisen elinvuoden aikana.

- Tämä ei ole mikään pieni ongelma. Tällä syntyvyydellä haavoittuneen populaation toipuminen voi viedä vuosikymmeniä, mahdollisesti vuosisatoja, arvioi Australian James Cook -yliopiston Colin Simpfendorfer.


Koko meriluonto kärsii

Tutkijoiden huolta lisää se, että haiden elintavoista tiedetään olemattoman vähän, vaikka ne ovat uineet maailman merissä satoja miljoonia vuosia. Nykymenolla monet lajit ennättävät hävitä, ennen kuin niiden merkitys merien ekosysteemille ja monimuotoisuudelle on selvitetty. Jos sitä ei tiedetä, ei katoamisen vaikutuksiakaan voida kuin aavistella.

Yhdestä asiasta haitutkijat uskaltavat ilman tarkempaa tietoakin panna päänsä pantiksi: seurauksitta häviäminen ei mene, sillä hait ovat merissä ravintoketjun huipulla. Kun niiden kannat romahtavat, myös alempana kaikki muuttuu.

Tästä on saatu esimakua muun muassa Karibianmeren koralliriutalla, missä liikakalastus laukaisi dominoefektin. Kun hait katosivat, pienet lihansyöjät, kuten hammasahvenet, runsastuivat ja napsivat suihinsa kasvinsyöjäkalat. Kun ne hävisivät, levät pääsivät valtaamaan riutan, mikä taas tiesi menoa riuttojen rakentajille, korallipolyypeille.


Ryhmämatkailu antaa toivoa

Mielikuvissamme hait ovat merten nomadeja, jotka ylhäisessä yksinäisyydessään väsymättä partioivat ulapoilla ja uivat uskomattomia matkoja. Totta on, että jotkin yksilöt niin tekevät. Sinihain tiedetään taivaltaneen 9 000 kilometriä Tasmaniasta Afrikkaan, piikkihain 6 000 kilometriä Yhdysvalloista Japaniin ja valkohain tehneen häkellyttävän 20 000 kilometrin reissun  Etelä-Afrikasta Australiaan ja takaisin. Bostonissa esitellyn uusimman tiedon valossa tällaiset kaukomatkat eivät kuitenkaan kuulu haiden tavalliseen arkeen.

Stanfordin yliopiston Salvador Jorgensenin satelliittiseurantojen mukaan esimerkiksi Kalifornian valkohait muuttavat laumoina ja aina samoja teitä tietyille talvehtimisalueille Havaijin ympäristöön. Jorgensenin kollega Peter Klimley Davisin yliopistosta on saanut täsmälleen samanlaisia tuloksia Meksikonlahden vasarahaista, jotka suuntaavat Galápagossaarille.

Jos muut rannikoiden lajit ovat yhtä säntillisiä tavoiltaan, niitä voidaan vielä auttaa, kumpikin tutkija arvioi. Kun haiden reitit ja oleskelupaikat tunnetaan, suojelualueet voidaan määrittää tarkasti.


Eväpanna kiireellisin

- Haiden turvaksi tarvitaan myös globaalit pyyntirajoitukset, Julia Baum kiirehti lisäämään. Hän muistutti, etteivät hait ole joka paikan eläjiä. Ne asuttavat vain 30:tä prosenttia maailman merialueista. Saaristojen lisäksi ne viihtyvät merten keskiselänteiden liepeillä ja ulapoilla enimmillään puolentoista kilometrin syvyydessä. - Juuri tästä syystä kaikki lajit ovat nykyisen tehokalastuksen ulottuvilla.

Kaikkein kiireellisin toimi niin Baumin kuin hänen kollegoidensa mielestä on kuitenkin eväpanna, joka velvoittaisi kalastajat tuomaan hait maihin kokonaisina.

Tätä nykyä Yhdysvallat, EU-maat ja kymmenen muuta valtiota ovat kieltäneet eväkalastuksen omilla aluevesillään, mutta tutkijoiden mukaan sulku on aivan liian vaatimaton, sillä Aasiassa haineväkeiton kysyntä kasvaa vuosi vuodelta. Keittoa lusikoivat jo kymmenet, kenties sadat miljoonat ihmiset. Talouskasvu on tehnyt ikivanhasta eliitin etuudesta elintasoherkun, jota jokainen tarjoaa banketeissaan ja bisnestapaamisissaan heti kun varaa on.


Aika kutisti jättiläiset

Nykyisten haiden uskotaan kehittyneen esimuodosta, joka säästyi 65 miljoonan vuoden takaisesta suuresta sukupuutosta, vaikka kukaan ei tiedäkään, mikä tämä esimuoto oli. Joka tapauksessa megalodon oli yksi sen seuraajista ja nykyisten haiden edeltäjistä. Me voinemme olla vain kiitollisia siitä, että megalodonin kaltaiset jättiläiset katosivat. Nykyihmisen kauhu valkohai ei ole oikein peto eikä mikään esimuotojensa rinnalla, mutta sekin hirvittää.

Hurjia hävikkejä


Maailman luonnonsuojeluliitto IUCN arvioi, että jo kolmannes hailajeista, yli 120 lajia, on vaarassa kadota. Suurimpia menetyksiä ovat kokeneet uljaimmat isot lajit.


Katoprosentteja Atlantilla

Piikkihai 95
Jättiläishai 90
Vasarahai 89
Sinihai 87
Kettuhai 80

Meksikonlahdella
Valkopilkka 99
Silkkihai 90
Sumuhai 79

Tyynellämerellä
Merienkeli 88
Sinihai 87