Demokratiassa valta kuuluu kansalle, sanoo määritelmä. Tosielämässä politiikka kiinnostaa ani harvoja. Olisiko järkevää tunnustaa tilanne ja jättää asioiden hoito ammattilaisille?

Teksti: Lauri Rapeli

Demokratiassa valta kuuluu kansalle, sanoo määritelmä. Tosielämässä politiikka kiinnostaa ani harvoja. Olisiko järkevää tunnustaa tilanne ja jättää asioiden hoito ammattilaisille?

Julkaistu Tiede -lehdessä 8/2010Demokratiateoreetikot ovat olleet ymmällään 60 vuoden ajan – siitä pitäen kun kansalaisten poliittista valistuneisuutta ensimmäisen kerran tutkittiin kunnolla Yhdysvalloissa 1940-luvulla. Vain noin 10 prosenttia tunsi politiikkaa jotakuinkin hyvin, ja peräti kolmasosa näytti olevan kaiken poliittisen informaation ulottumattomissa. Myöhemmät tutkimukset ovat kerran toisensa jälkeen vahvistaneet havainnon.Miten on mahdollista, että demokratia toimii, vaikka kansalaisten tietämys politiikasta on minimaalista? Oikea demokratiahan on kansanvaltaa, jossa valistunut kansa hallitsee itse itseään.

Moderni valtio vaati pohtimaanPolitiikantutkijat kutsuvat hämmennystilaa demokratian paradoksiksi, ja ilmiön juuret ulottuvat huomattavasti kauemmas kuin 1940-luvulle. Kansalaisten kyky osallistua politiikkaan on kautta demokratian historian ollut kiistakysymys. Antiikin Kreikassa yhteiskuntateoreetikot suhtautuivat epäillen kansalaisten poliittiseen pätevyyteen. Keskiajalla ja uuden ajan alussa demokratiaa muisteltiin hallintomuotona, jossa yhteiskunnan köyhät ja tietämättömät johtivat itseään pätevämpiä.Yhteiskuntateoreettiseen ajatteluun demokratian pohdiskelu palasi vasta 1700-luvulla. Kysymys ajankohtaistui, koska päätöksentekijöiden valinta alkoi perustua vaaleihin. Idullaan ollut edustuksellisen demokratian aikakausi avasi keskivertokansalaiselle aivan uudella tavalla oven politiikkaan.Edustuksellisen demokratian konkreettinen ilmentymä oli ensimmäisen modernin demokratian, Yhdysvaltojen perustaminen. Tämän ennennäkemättömän valtiollisen rakennustyön aikana esille nousi myös kysymys tavallisten kansalaisten kyvystä ymmärtää politiikkaa.Uuden liittovaltion poliittinen johto katsoi tarvitsevansa kansalaisten tukea, ja se edellytti, että kansa oli perillä maan tilanteesta. Pyrkimyksissään ”kansakunnan isät” kohtasivat myös nykytutkimuksen keskeisen ongelman: mitä kansalaisten tulisi tietää politiikasta? Oman aikamme politiikkaan ja poliitikkoihin negatiivisesti suhtautuvassa ilmapiirissä kysymys esitetään usein kääntäen: miksi kansalaisten ylipäänsä pitäisi tietää mitään?

Ummikot tuottavat arpajaisetKansalaisten poliittista asiantuntemusta voidaan tarkastella ajatusleikin kautta. Kuvittele, että politiikantietämys on asetettavissa janalle, jossa nolla tarkoittaa täydellistä tiedon puutetta ja sata täydellistä tietämystä. Millainen tapahtuma olisivat Suomessa vaikkapa eduskuntavaalit, jos kaikki äänestäjät olisivat pisteessä nolla? Tämä tarkoittaisi, ettei yksikään äänestäjä tietäisi, mihin päätöksentekoelimeen edustajia valitaan, keitä on ehdokkaina, miten ehdokkaat ovat kuluneella vaalikaudella toimineet tai kenen näkemykset parhaiten vastaavat omia käsityksiä. Vaikka äänestäjillä olisi mielipiteitä yhteiskunnallisista kysymyksistä, itse kunkin äänestyspäätös perustuisi sattumaan.Tilanne muistuttaisi arpajaisia. Suomen lain mukaan arpajaiset ovat ”toimintaa, johon osallistutaan vastiketta vastaan ja jossa voi saada kokonaan tai osittain sattumaan perustuvan rahanarvoisen voiton”. Äänestämistilanteessa vastiketta vastaavat äänestäjälle koituvat kustannukset, kuten meno äänestyspaikalle ja äänestämiseen kuluva aika, ja sattumaan perustuva rahanarvoinen voitto olisi vaalitulos, joka olisi äänestäjälle suosiollinen.Edustuksellisen demokratian toimintalogiikka kuitenkin olettaa, että äänestäminen on aito ja tavoitteellinen teko, jolla kansalainen pyrkii johonkin päämäärään. Tällöin hänellä täytyy olla hallussaan jotain tietoa, ja tuo tieto voi muuttaa hänen käyttäytymistään. Muussa tapauksessa tieto olisi merkityksetöntä. Oletukselle löytyy tukea arkikokemuksista. Tieto vaikuttaa päätöksentekoon monilla elämän alueilla. Harvassa ovat ne, joiden hankintoihin ja muihin valintoihin eivät vaikuttaisi tiedot ekologisista tai terveydellisistä näkökohdista. Jos toisin olisi, kysynnän ja tarjonnan laki ei olisi voinut johtaa valtaisaan terveellisten elämäntapojen ja kestävän kehityksen tuotevalikoimaan luomuelintarvikkeineen ja hybridiautoineen.

Tiedon oikopolut eivät kannaSuomen tai minkään muunkaan läntisen demokratian kansalaiset eivät ole tietojanan nollapisteessä, vaan jossakin nollan ja sadan välillä. Lähimpänä sataa lienevät hyvin koulutetut keski-ikäiset miehet. Demokratian paradoksin tunnusmerkit täyttyvät silti myös Suomessa.Tutkijat ovat selittäneet paradoksia eri tavoin. Erityisen suuren huomion on saanut osakseen tiedon oikopolkujen teoria. Sen mukaan kansalaiset paikkaavat tietämyksensä aukkoja hyvillä vihjeillä, kuten asioista paremmin perillä olevien ystävien ja sukulaisten neuvoilla. Niiden avulla he onnistuvat tekemään ratkaisuja, joihin he päätyisivät, mikäli tietäisivät politiikasta enemmän. Näin keskivertokansalainen täyttäisi edustuksellisen demokratian odotukset niukankin tietämyksen turvin. Oikopolkuteoria voidaan kuitenkin kyseenalaistaa, etenkin siksi, että todellisuudessa tiedon oikopolkuja hyödyntävät pikemmin ne, jotka jo ovat perillä asioista. Ihmiset, jotka samastuvat vahvasti johonkin puolueeseen, tietävät politiikasta enemmän kuin ne, jotka eivät koe mitään puoluetta läheiseksi. Tämä on täysin teorian vastainen havainto.

Kumoaako oikea päätös väärän?Toinen vastaus kysymykseen, miksi demokratia voi hyvin, vaikka kansalaisten tiedot ovat puutteelliset, perustuu kollektiiviseen rationaalisuuteen. Tämän ajatuksen keskeinen väite kuuluu seuraavasti: Vaikka yksilöt eivät tietäisi politiikasta riittävästi voidakseen tehdä päteviä päätöksiä, kansalaisissa on tarpeeksi paljon niitä, jotka siihen kykenevät. Vaikka yksilö ei toimisi etujensa mukaisesti, yhteisö kollektiivina toimii, sillä suuressa joukossa ”oikeat” päätökset kumoavat ”väärät”.Selitys nojaa Condorcet’n tuomariteoreemana tunnettuun logiikkaan. Se taas menee näin: Jos jokainen yksittäinen valamiehistön jäsen on todennäköisemmin oikeassa kuin väärässä, myös valamiehistön kollektiivisesti tekemä päätös on todennäköisemmin oikea kuin väärä. Mitä enemmän päätöksentekijöitä, sitä varmemmin siis syntyy hyvä päätös.Äänestäjäkunnan kollektiivista kyvykkyyttä ajatellen selityksessä piilee ilmiselvä ongelma. Se edellyttää, että epäkorrektit äänestyspäätökset jakautuvat väestössä täysin sattumanvaraisesti. Samaan sosiaaliryhmään kuuluvien äänestäjien ei-toivottujen päätösten on poikettava eri suuntiin oletetusta korrektista päätöksestä. Mikäli tämä ehto ei täyty, soveliaat päätökset eivät kompensoi vääriä päätöksiä.Äänestäjäkunnan toiminnan tarkastelussa Condorcet’n tuomariteoreema tuottaa ongelmia myös siksi, että äänestäjät eivät aina ole valitsemassa vain kahdesta vaihtoehdosta.

Pieni joukko herättää suurenTehdään kolmas selitysyritys. Yhdysvaltalainen Russell Neuman on sitä mieltä, etteivät tietämättömät kansalaiset ja toimiva demokratia sulje toisiaan pois vaan voivat hyvin olla olemassa yhtä aikaa. Tämä johtuu siitä, että kansalaiset jakautuvat kolmeen ryhmään: politiikan ulkopuolisiin, suureen enemmistöön, joka osallistuu politiikkaan silloin tällöin, ja poliittisesti aktiivisiin ihmisiin.Viimeksi mainittu ryhmä, noin viisi prosenttia väestöstä, on avain ratkaistaessa paradoksia. Se huolehtii siitä, että suuri enemmistö aika ajoin, esimerkiksi vaaleissa tai jonkin erityisen tärkeän kysymyksen noustessa päätettäväksi, aktivoituu poliittisesti.Neumanin selityksessä piilee varmasti ainakin osa totuudesta, mutta samalla se sisältää toisen paradoksin. Miten demokratia voi olla kansanvaltaa, jos kansasta vain viisi prosenttia osallistuu toimintaan tosissaan? Tämä taas johtaa jatkokysymykseen: toimiiko demokratia sen vuoksi vai siitä huolimatta, että vain murto-osa kansasta käyttäytyy oletetulla tavalla?Vastaamista hankaloittaa epätietoisuus siitä, milloin demokratian ylipäänsä voidaan katsoa toimivan ja milloin lakkaavan toimimasta. Mikäli toimivuuden kriteeriksi otetaan vaikkapa se, ettei tapahdu vallankumouksia, tai se, että vaaleilla saadaan valituksi tarpeelliset poliittiset päättäjät, länsimaiset demokratiat toimivat todella hyvin.Kaikki viittaakin siihen, että demokratian tarkastelussa on ylikorostettu tavallisen kansalaisen merkitystä. Kuvamme demokratiasta voisi olla realistisempi, mikäli huomio keskittyisi viiden prosentin poliittisesti aktiiviseen kerrostumaan.

Asiantuntijat astuvat valtaanDemokratian paradoksin ratkaiseminen saattaakin edellyttää, että siirrämme tarkastelun painopisteen tavallisten kansalaisten kyvykkyydestä politiikan ammattilaisten pätevyyteen. Näyttää siltä, että demokratian toimivuus selittyy poliittisten päättäjien, ei kansalaisten toiminnan kautta.Tässä kohtaa tutkimuksessa on merkittävä aukko. Emme tiedä, millaiset ovat poliittisten päättäjien tiedolliset valmiudet. Mikäli teesi, jonka mukaan politiikka on viime vuosikymmeninä ammattilaistunut, pitää paikkansa, olisi kyseessä varsin ajankohtainen tutkimuskohde.Saattaa olla, että demokratian toiminnan ymmärtäminen edellyttää sen syvimpien periaatteiden perusteellista uudelleenarviointia. Perinnäinen käsityksemme demokratiasta kansanvaltana perustuu oletukseen, että kansalaiset haluavat osallistua politiikkaan. Entä jos asia ei ole näin?Yhdysvaltalaiset John Hibbing ja Elisabeth Theiss-Morse esittävät, että kansalaiset ovat kiinnostuneita vahvistamaan demokratian edustuksellisuutta. Heidän mukaansa kansalaiset toivovat häivedemokratiaa, joka Yhdysvaltain ilmavoimien stealth-hävittäjien tavoin ei näy tutkassa mutta on silti olemassa ja toimii.Häivedemokratiassa poliittinen päätöksenteko ei olisi prosessi, jossa tasapuolisesti kuullaan kaikkia asianosaisia ja pyritään laajaan yhteisymmärrykseen. Sen sijaan tavoiteltaisiin nopeaa ja tehokasta päätöksentekoa, joka Hibbingin ja Theiss-Morsen mukaan perustuisi nykyistä enemmän asiantuntijuuteen poliittisen arvokeskustelun sijaan. Meillä Åsa Bengtsson ja Mikko Mattila ovat tutkineet häivedemokratian kannatusta. Tulokset kertovat, että asiantuntijalausuntoihin nojaavaa päätöksentekoa puoltavat kansalaiset, jotka sijoittuvat poliittiseen oikeistoon.

Politiikkaa ei niin vain kitketäKeskivertokansalaista ajatellen häivedemokratia merkitsisi hänen poliittisen roolinsa selvää heikentymistä. Uudessa järjestelmässä kansalainen olisi passiivinen tarkkailija, jonka ainoana tehtävänä olisi palkita tai rangaista vallanpitäjiä vaaleissa.Kun häivedemokratialla on kannatusta täälläkin, ainakin osa kansasta näyttää ajattelevan, että poliittiset kysymykset pitäisi ratkaista objektiivisen tiedon, ei moraalis-poliittisen keskustelun keinoin.Tämä on toki mahdollista demokratiassa, jossa kansalaisilla on vapaus päättää, kuka heitä hallitsee ja millä tavalla. Mikäli kansa haluaa häivyttää demokratian taustakohinaksi ja nostaa toiminnan keskiöön poliittiset päättäjät ja asiantuntijat, sillä on oikeus niin tehdä. Demokratian paradoksi ratkeaisi tällöin siten, ettei tavallisilla kansalaisilla enää olisi keskeistä asemaa demokratiassa.Vähentävätkö kansalaiset osallistumistaan politiikkaan ja samalla jossain määrin luopuvat poliittisuudestaan? Vai käykö niin, että paradoksi saa uuden muodon ja alamme ihmetellä esimerkiksi sitä, miksi kaikki asiantuntijat eivät ole samaa mieltä, vaikka päätöksenteko perustuu objektiiviseen tietoon?Kenties onkin niin, että toteutuessaan häivedemokratia sisältäisi – jälleen paradoksaalisesti – uuden politisoitumisen siemenen. Politiikassa ei nimittäin ole objektiivista tietoa, vaan ainoastaan poliittisesti tarkoituksenmukaisia tulkintoja asiaintiloista. Tätä piirrettä ei edes kansanvaltaisella päätöksellä kyetä demokratiasta häivyttämään.

Lauri Rapeli väitteli valtiotieteen tohtoriksi demokratian paradoksista ja kansalaisten poliittisesta tietämyksestä viime keväänä. Hän työskentelee suunnittelijana Turun yliopistossa.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25799
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1194
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.