Riskejä yritetään tasata ja välttää monin keinoin etenkin, kun kysymys on rahasta. Täysin se ei onnistu.

Teksti: Petri Forsell

Riskejä yritetään tasata ja välttää monin keinoin etenkin, kun kysymys on rahasta. Täysin se ei onnistu.

Julkaistu Tiede -lehdessä 3/2011.Vakuutus jakaa vahingon

Vakuutus on keino jakaa riski suuren joukon kesken. Vahingon sattuessa korvauksen maksavat toiset vakuutuksen ottajat. Vakuutusyhtiö hallinnoi vakuutusten muodostamaa joukkoa eli poolia. Sen tärkein tehtävä on huolehtia, ettei kukaan hyödy epäreilulla tavalla toisten kustannuksella ottamalla ylisuuria riskejä. Tämä on syy, miksi Duudsonit eivät saa tavallista tapaturmavakuutusta.Vakuutusyhtiöt eivät kuitenkaan saa valikoida asiakkaitaan liian tarkasti. Se ei olisi kannattavaa liiketoimintaakaan. Kun vahinkoja sattuu tilastollisesti ennakoitava määrä, ihmiset pitävät vakuutusta tarpeellisena. Ja kun vakuutettuja on tarpeeksi paljon, maksajien ja saajien määrä pysyy tasapainossa.Omia riskejään vakuutusyhtiöt pienentävät samalla tavalla: ne ottavat vakuutuksia vahinkojen varalle. Vakuutusyhtiöiden vakuutusyhtiöt eli jälleenvakuuttajat puolestaan hajauttavat riskinsä, esimerkiksi maantieteellisesti. Hurrikaanit aiheuttavat vuosittain tuhoja Floridassa, mutta eivät koskaan Suomessa. Niinpä jälleenvakuuttaja voi siirtää poolinsa varoja Pohjan perukoilta tropiikkiin.Maailmanlaajuinen riskien tasaus toimii yleensä hyvin, mutta 2010-luvun puolivälissä hipaistiin katastrofin reunaa, kun monet riskit toteutuivat yhtäaikaisesti. Keski-Eurooppa kärsi myrskyistä ja tulvista, ja Floridassa koettiin peräkkäisinä vuosina erittäin tuhoisa myrsky.Vakuutusyhtiöt olivat varautuneet tuhoihin huonosti siksi, että ne luottivat liikaa tietokonemalleihin. Luottamus oli huipussaan, koska mallit olivat osanneet ennakoida poikkeukselliset hurrikaanituhot 1990-luvulla.Mallit eivät ottaneet huomioon, että vuosisadan myrsky voi iskeä kahdesti vuosisadassa ja vielä peräkkäisinä vuosina.Munich Re, yksi maailman suurimmista jälleenvakuutusyhtiöistä, on kertonut, että sen käyttämät tietokonemallit olivat arvioineet Floridan riskin alle kahdeksaksi miljardiksi dollariksi. Todellisuudessa korvauksia jouduttiin maksamaan lähes viisinkertainen määrä.

Futuuri kiinnittää hinnan

Taloustieteilijä John Kenneth Galbraith on todennut, että talousennusteiden ainoa tarkoitus on saada astrologia näyttämään kunnialliselta. Talouden liikkeitä yritetään kuitenkin kiihkeästi ennakoida, koska oikeaan osuminen voi tuottaa muhkean palkkion. Toisaalta talouden riskien varalle on kehitetty koko joukko suojautumiskeinoja. Taannoisen rahoituskriisin vuoksi optioille, swapeille sun muille futuureille on puitu nyrkkiä, mutta ne ovat olleet myös hyödyksi. Futuurikauppa – eli lupaus maksaa tavarasta nyt sovittu hinta myöhemmin riippumatta siitä, mitä muut ostajat maksavat – on vanha keksintö, jolla tuottajat ovat tasanneet markkinoiden heilahtelun riskejä. Ensimmäiset futuurit kirjoitettiin savitauluihin Mesopotamiassa 5 000 vuotta sitten. Varhaisella keskiajalla englantilaiset munkit kauppasivat lampaanvillaa jopa 30-vuotisilla futuureilla. Ja 1600-luvulla hollantilaiset suistivat taloutensa satavuotiseen lamaan samalla menetelmällä niin sanotun tulppaanimanian aikana.

Tauti ja rikos vaikea ennakoida

Aika ajoin viranomaisia vaaditaan ennakoimaan, kuinka todennäköisesti joku vaarantaa toisten hengen tai terveyden. Tällaiset vaatimukset seuraavat yleensä uutisia järjettömistä väkivallanteoista tai tartuntatautien levittämisestä.Tarttuvien tautien mahdolliset kantajat on mahdollista testata, mutta väestöön kohdistuvan riskin pienentämiseksi testit ovat melko tehottomia. Esimerkiksi hi-viruksen veritesti on 99,9-prosenttisesti luotettava – toisin sanoen: jos testattavalla on virus, testi osoittaa sen 99,9 prosentin varmuudella. Mutta jos testataan 10 000 satunnaista suomalaista, saadaan 10 positiivista tulosta, joista lähes puolet on vääriä. Testin tarkkuus onkin enää noin 50 prosenttia.Virustestin tarkkuus toki paranee, jos huomioon otetaan niin sanotut taustamuuttujat eli valikoidaan testiin henkilöitä, jotka muita todennäköisemmin saavat tartunnan. Valikointi ei auta, jos etsitään harvinaisia tapauksia karkeilla menetelmillä, vaikkapa jos haetaan mielenterveyspotilaiden joukosta testillä sellaisia, joilla on kohonnut riski väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Riskitutkija Gerd Gigerenzer on arvioinut, että paraskin psykologinen testi erehtyy lähes 90 kertaa 100:sta. Henkirikoksia mikään testi ei osaisi ennustaa, koska ne ovat niin harvinaisia. 10 000 varoittavasta tuloksesta ehkä yksi osuisi oikeaan.

Petri Forsell on vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018