Suomessa on muotoiltu sekä käyttöesineitä että taideteoksia tuhansien vuosien ajan.

Jo kivikauden mies loihti aseiden ja lusikoiden päihin taidokkaita eläinveistoksia. Kivisellä pallonuijallakin oli mukavampi kalautella, kun se oli kauniisti koristeltu.

Erityistä taidesanastoa on kuitenkin alkanut muodostua vasta 1800-luvulla, kun suomesta tuli sivistyskieli. Verbistä taitaa johdettu taide on jyväskyläläisen lääkärin Volmari Kilpisen uudissana vuodelta 1842.

Taideteoksen luomisessa keskeistä on muodon antaminen. Muoto on vanha germaaninen laina, mutta se ei liity yksin taiteeseen vaan tarkoittaa yleisesti hahmoa tai ulkonäköä. Siitä johdettu verbi muotoilla on tullut käyttöön 1800-luvulla, ja muodostamisen lisäksi se on merkinnyt esittämistä.

Esimerkiksi vuonna 1851 oli sanomalehti Maamiehen Ystävässä ilmoitus kolmesta lintukotolaisesta eli kääpiöstä, jotka ”muotoiliwat” esityksessään eri henkilöitä, kuten ”Keisar Napoleonia, Kentral Wellingtonia ja muita mailman mahtawimpia miehijä”.

Muotoilusta tuli erikoisala ja ammatti taideteollisuuden kehityksen myötä. Etenkin sotien jälkeen suomalainen muotoilu ylsi kansainväliseen kuuluisuuteen.

Kun maailmanpoliittinen tilanne samaan aikaan vauhditti englannin kielen voittokulkua, muotoilusta puhuttaessa alettiin Suomessakin suosia kansainvälistä design-termiä. Sen merkitys oli paljon laajempi kuin suomen muotoilu-sanan, se saattoi tarkoittaa esimerkiksi suunnitelmaa, aikomusta, piirustuksia, mallia, kuosia tai rakennetta, mutta tämä ei haitannut, sillä käyttöyhteys ja kansainvälinen esikuva rajasivat merkityksen järkevällä tavalla.

Siihen aikaan kun muotoilla-verbi otettiin käyttöön, vierasperäisiin sanoihin suhtauduttiin torjuvasti. Nykyään lainoja omaksutaan suopeammin: Kielitoimiston sanakirjassa sekä design että muotoilijaa tai suunnittelijaa merkitsevä designer on hyväksytty suomalaisiksi substantiiveiksi. Niiden rinnalla ei kuitenkaan ole samakantaista verbiä. Tekemisestä puhuttaessa suomalainen siis muotoilee edelleen.

Kirjoittaja on suomen kielen professori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2012