Helatorstain vietto on Suomessa keskiaikaista perua.

Tästä todistaa asiataustan lisäksi päivän nimi. Sen alkuosa on lainaa ruotsin sanasta hälgha, helga, joka merkitsee pyhää. Keskiajan ruotsissa Kristuksen taivaaseenastumisen kunniaksi vietetty juhlapäivä on ollut ”pyhä torstai”, kunnes sen nimeksi uudella ajalla vakiintui Kristi himmelsfärdsdag.

Myös torstai on ruotsista lainattu yhdyssana, jonka alkuosa – paradoksaalista kyllä –  viittaa skandinaavien pakanalliseen ukkosenjumalaan Toriin. Jälkiosa on sama kuin ruotsin dag ’päivä’.

Monissa kielissä viikonpäivien nimistö on uusiutunut kristinuskon myötä, mutta germaanien muinaiset jumalat ovat säilyttäneet asemansa niin germaanisella kielialueella kuin Suomessakin. Useimmat suomalaiset tuskin ovat ymmärtäneet tai välittäneet siitä, mille jumalalle mikäkin päivä oli omistettu. He vain käyttivät ruotsista opittuja nimiä sisältöä miettimättä.

Vanhin suomenkielinen kalenteri löytyy Mikael Agricolan rukouskirjasta, mutta kun se oli tarkoitettu ikuiseksi kalenteriksi, siihen ei ollut merkitty helatorstaita niin kuin ei muitakaan liikkuvia merkkipäiviä. Pääsiäisen ajankohta laskettiin joka vuosi erikseen, ja helatorstai seurasi siitä automaattisesti 40 päivän kuluttua. Ensimmäinen suomenkielinen maininta helatorstaista on Agricolan seuraajan Paavali Juustenin Messusta vuodelta 1575.

Helatorstaita pidettiin entisaikaan niin pyhänä, että normaali elämä melkein lakkasi: ei kasvanut ruoho maassa eikä lehti puussa, eivätkä helatorstaina munitut munat pilaantuneet. Pelloilla ei saanut tehdä töitä, mutta niillä voitiin kulkea ristisaatossa tulevaa satoa varmistamassa.

Tavallisina sunnuntaipäivinä kalan kutu oli pätevä syy lähteä pyyntiin, vaikka arkitöitä piti muuten välttää, mutta jos kutu sattui helatorstaiksi, piti merrat ja verkot lain mukaan ja rangaistuksen uhalla nostaa vedestä. Messun jälkeen ne sentään sai laskea takaisin. Saalista odottaessa voitiin vaikkapa karkottaa pahoja henkiä helavalkeita eli juhlatulia poltellen.

Kirjoittaja on suomen kielen professori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2010