Ihmisestä hevonen ei aina tunnu älyn jättiläiseltä, mutta muisti sillä on hyvä ja ruumiinkielen lukemisessa se on mestari.

Teksti: Soila Lehtonen


mutta muisti sillä on hyvä ja ruumiinkielen lukemisessa se on mestari.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tiedätkö, että sinulla on mustekalan älykkyysosamäärä?, kysyin Lokelta eräänä aamuna. Se tuijotti hetken ulos ikkunasta ja kääntyi hamuilemaan huulillaan korvaani. Sen hengitys tuoksui mintulta. Se rakastaa minttupastilleja. Sivelin sormillani sen suurten ruskeiden silmien luomia ja ripsiä. - No, eikö lähdetä ulos?
Sen sieraimet kurtistuivat, ja se luimisti korviaan.

Loke, väriltään ruunikko ja ammatiltaan ratsuhevonen, tekee niin joka ikinen kerta nähdessään satulan ja suitset, ja joka ikinen kerta jatkan kuin en olisi sen protestia huomannutkaan. Eihän voi vaatia liikaa eläimeltä, joka on yhtä älykäs kuin jokin pääjalkainen.

Mustekalarinnastuksen esitti yhdysvaltalainen tiedejournalisti Stephen Budiansky kirjassaan The Nature of Horses (1997), johon hän on koonnut tietoa hevosen älyn ja ominaisuuksien tutkimuksesta. Hänellä on itselläänkin hevonen, jonka selässä hän laukkaa ympäri Virginiaa.


Heinä ei juokse karkuun

Hevosella on suhteellisen suuret aivot sen ruumiinpainoon nähden. Silti hevonen ei tutkimusten mukaan päihitä oppivaisuudessa esimerkiksi marsua tai trooppisia akvaariokaloja. Oppiminen kuitenkin riippuu paitsi oppimiskyvystä myös muistista, joka on hevosella erinomainen. Se on tehnyt ihmisen ja hevosen monipuolisen liiton mahdolliseksi.

Pohjimmiltaan hevosenjärki on tietysti tarkoitettu hevosen eloonjäämisstrategian toteuttamiseen. Kasvinsyöjä ei tarvitse sellaista ongelmanratkaisukykyä kuin lihansyöjä: hiiri juoksee karkuun mutta heinä ei.


Silmät selässäkin

Hevosen näkökenttä on melkein 360 astetta, ja osittaista värisokeutta lukuun ottamatta sen näköaisti on erinomainen. Täytyyhän saaliseläimen nähdä myös mitä takanapäin tapahtuu - ja kuten ratsastajat hyvin tietävät, siellä tapahtuu silloin tällöin jotain hirvittävää. Tuulessa voi esimerkiksi liehua paperinpala, joka saattaa hyökätä kimppuun, joten sitä on paras paeta. Kuka nyt luottaisi ratsastajaan, joka on vain ihminen?

Näkökentän laajuus johtuu paitsi silmien sijainnista kallon sivuilla myös kallon pitkänomaisuudesta. Hevosen turpaan on sen pidentyessä kehittynyt ikään kuin evoluution sivutuotteena aukko kulmahampaiden ja poskihampaiden väliin. Aikoinaan ihminen oivalsi, että siihenpä sopii kuolain, jolla eläin saadaan hyötykäyttöön, kun sitä voidaan suitsilla ohjata ja hallita.


Ruumiinkieli ratkaisee

Hevonen on hyvin sosiaalinen eläin, luonnostaan kykenevä ymmärtämään dominanssin ja alistumisen signaaleja. Ymmärryksen puutteesta ei siis ilmeisesti ole kyse, kun ratsastuskoulun polle ei tottele vaan poistaa ihmispomon selästään kierteellä, johon ei uskoisi laiskan ja tukevan elikon kykenevän.

Hevosten kyky lukea ruumiinkieltä on paljon hienovireisempi kuin ihmisen. On oikeastaan outoa, että vasta viime vuosikymmeninä niin sanotut hevoskuiskaajat ovat tuoneet hevoskasvatukseen menetelmänsä. Ihminen on oppinut puhumaan hevoskieltä.

Yhdysvaltalainen Monty Roberts kertoo omaelämäkerrassaan, miten hänen isänsä mursi villihevosten psyyken väkivallalla. Poika inhosi sitä, ja siksi hän opetteli villihevosten kielen. Hän kykenee kesyttämään mustangin ratsuksi puolessa tunnissa. Hän on kiertänyt Euroopassakin ällistyttämässä ammattilaispiirejä näyttämällä, miten esimerkiksi täysin kurittoman ongelmahevosen saa kuuliaiseksi muutamassa kymmenessä minuutissa.

Villihevonen tekee yksinkertaiset päätelmät: tuntematon olento on joko vihollinen eli lihansyöjä-tappaja tai sitten ei. Lihansyöjä käy kimppuun heti, joten jos ihminen osoittaa, ettei aio jahdata hevosta, tämä tulkitsee asian oitis niin, että ihmisen kanssa voi harjoittaa jonkinlaista rinnakkaineloa. Ihminen puolestaan kykenee vakuuttamaan hevosen siitä, että hän on sen yläpuolella valtahierarkiassa.

Kesyhevosenkin vaistot ovat edelleen pakenevan laumaeläimen vaistoja, ja itsesäilytysvietti saattaa olla voimakkaampi kuin opittu tottelevaisuus. Kuten ratsastajat tietävät, 600 kilossa pelästynyttä eläintä ei ole harkitsevaa ajattelua, vaan sellaisessa tilanteessa ihminen joutuu hoitamaan ajattelun.


Hirnuminen on sisäpiirin juttu

Hevonen ilmaisee itseään myös äänellä, vaikkei olekaan niin meluisa eläin kuin mitä esimerkiksi lännenelokuvat antavat ymmärtää. Hevonen hirnuu harvoin, ihmisseurassa ei periaatteessa ollenkaan.

Oriit ovat äänekkäämpiä kuin ruunat, koska niillä voi olla haaremi puolustettavanaan. Loken tapainen vanha ruuna on hiljainen eläin; se tosin saattaa höristä, kun joku tulee talliin.

- Hörähdys on pehmeä ääni, joka merkitsee vaikkapa, että porkkana olisi tervetullut.
- Kiljaisu on varoitus ja voi ennakoida potkua tai isompaakin tappelua.
- Hirnahdus on viesti hevoselta toisille.
- Puhallus tai lyhyt, soinniton korskahdus merkitsee kiinnostusta tai mahdollista vaaraa.
Budianskyn mukaan hevoset itse asiassa hauk-kuvat: korskahdus vastaa koiran haukahdusta.


Hevonen tarvitsee hevoskaverin

Hevoset voivat osoittaa suurta kiintymystä ihmiseen - mutta vain kun ne ovat vailla lajikumppaneita. Ihmisseurassa hevoset useimmiten osoittavat oppimaansa tottelevaisuutta, mutta hevoselle hevosystävä on aina tärkein.

Ihminen pystyy kyllä rapsuttelemaan hevosen kutiavaa nahkaa. Erityisesti hevonen arvostaa sitä, että sormekas olento pääsee käsiksi itikoiden syömään mahanalustaan, mihin sen oma notkeus ei riitä.

Kuitenkin vain hevosystävän kanssa hevonen voi rentoutua molemminpuolisessa rapsuttamisessa. Ne seisovat päät vastakkain ja ruopivat hampaillaan toistensa säkää, kaulaa ja harjaa, eli paikkoja, joihin hevonen ei itse yllä. Se on hevosversio kavereiden kanssa kaljalla olemisesta ja tärkeää hevosten mielenterveydelle.
Kerran olin suitsinut ratsuni valmiiksi ja lähdin hakemaan kypärää ja raippaa. Kun tulin takaisin, naapuripilttuun ratsu oli juuri poistanut kaverinsa päitset sen päästä näppärästi, nostamalla niskahihnaa hampaillaan. Niillä oli varmaan keskinäinen yhteistyö- ja avunantosopimus.


Ruoka saa liikkeelle

Hevonen on varsin ahne eläin. Biologisesti ahneus on järkevää: hevosella on pieni mahalaukku, joten se syö aina kun siihen on mahdollisuus. Toisin kuin märehtijä se pystyy pakenemaan kesken ateriankin.
Hevosta on helppo huijata sen ahneuteen vedoten.

Eräänä aamuna ratsastajaystäväni avasi pilttuun oven ja löysi ratsunsa vuoteesta: se makasi pahnoillaan koivet alleen taivutettuina. Ruuna silmäili ovelleen ilmaantunutta toiveikasta ratsastajaa viileästi, haukotteli makeasti ja heittäytyi sitten kyljelleen kintut suorina.

Leipäpalan nähdessään aamu-uninen eläin nousi oitis pystyyn, ja monituhatvuotinen yhteistyö ihmisen ja jalon eläimen välillä saattoi taas jatkua.


Soila Lehtonen on toimittaja ja teatterikriitikko.

Sisältö jatkuu mainoksen alla