Kuva: Wikimedia Commons
Kuva: Wikimedia Commons

Etymologian nyrkkisääntöihin kuuluu, että kielen keskeisimmät sanat säilyvät parhaiten.

Selvä se! Kun sanat ovat jatkuvassa käytössä, ne eivät pääse unohtumaan.

Suomen kielen tuhansia vuosia vanhaan perintösanastoon kuuluu muun muassa tuttujen eläinten ja tärkeimpien ruumiinosien nimityksiä. Esimerkiksi hiiri ja korva voidaan sukukielten vastineiden avulla todistaa suomalais-ugrilaiseen sanaperintöön kuuluviksi.

Perussanoista voi tarpeen mukaan rakennella uutta sanastoa johtamalla ja yhdistämällä, ja kun sanoja voi käyttää myös vertauskuvallisessa merkityksessä, ilmaisumahdollisuudet ovat rajattomat.

Hiirestä ja korvasta on suomalaisessa kansankielessä muodostettu yhdyssana hiirenkorva, jolla on oikeiden hiirten oikeiden korvien lisäksi voitu vertauskuvallisesti viitata sellaisiin kasveihin, joiden lehdet ovat muistuttaneet muodoltaan tai muuten ulkonäöltään hiirten korvia. Tällaisia ovat Suomen kansan mielestä olleet erityisesti oravanmarja ja ketunleipä. Myös erilaisia keltanoita, ratamoja ja lutukkaa on saatettu nimittää hiirenkorviksi tai hiirenkorvaheiniksi.

Hiirten pikkuisiin korviin on verrattu myös puiden puhkeamassa olevia lehtiä. Suomen murteissa tunnetaan laajalti sanonta, jonka mukaan koivut ovat hiirenkorvalla. Vastaava ilmaus on myös ruotsin kielessä, mutta kun se on tyypillisesti suomenruotsalainen, se saattaa olla suomen mallin mukaan muodostettu.

Muinaisilla suomalaisilla luonto on korvannut sekä kellon että kalenterin. Toukokuun alku oli hiirenkorvien aikaa.

Kevään tulo on entisaikoina ollut sananmukaisesti elintärkeä tapahtuma. Talveksi kerättyjen ruokavarastojen ehtyessä odotettiin hartaasti lumen ja roudan sulamista, maiden ja vesien aukeamista ja luonnon virkoamista.

Hiirenkorvien puhkeaminen oli merkki siitä, että särjet ja lahnat kävivät kudulle ja kalamiesten pyydykset täyttyivät runsaasta saaliista. Maamiehelle se oli merkki tarttua vakkaan ja rientää pellolle. Siellä oli mukava saapastella auringon lämmössä ja kylvää uuden elämän siementä käen kukahtelua kuunnellen.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen professori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2008