Hirvi karkasi Kassiopeiaan

Metsäsuomalaisten tähtitaivas oli kansainvälisten myyttien temmellyskenttä.
Jotkin tuhansia vuosia vanhoista myyteistä pystytään paikantamaan nykyisiin t
ähdistöihin, kiitos Siperiassa yhä toimivien samaanien.

Muinaissuomalaisen tähtitaivas oli kuin reiällinen kupoli, joka kääntyi maailmanpatsaan ympäri. Myyttisessä kansanrunoudessa sitä nimitettiin kirjokanneksi, selittää Turun yliopiston folkloristiikan professori Pekka Hakamies.

Alussa peuralla oli kuusi jalkaa

Pentikäinen on tehnyt yli kaksikymmentä tutkimusmatkaa Venäjän pohjoisosiin. - Siperiassa suomalais-ugrilainen kulttuuri on säilynyt ikään kuin pakastuneena, hän selittää. - Esi-isämme harrastivat samanlaisia samanistisia rituaaleja 6 000-7 000 vuotta sitten kuin siperialaiset vielä nykyäänkin.

24. tammikuuta 1990 kello 19 hantisamaani näytti taivaalta Juha Pentikäiselle sarvipäistä olentoa esittävän tähtikuvion. Peura liittyy Objoella asuvien hantien taloudellisen hyvinvoinnin takaaviin uhrimenoihin, ja siksi  siitä kertova myytti on tärkeä.

Sisällä lämpimässä samaani vielä piirsi kuvion ääriviivat Pentikäisen muistilehtiöön. Samalla hän kertoi, että aikojen alussa, kun elämä oli vasta ilmestynyt Maan pinnalle, peuralla oli kuusi jalkaa. Se oli niin nopea, ettei paraskaan metsästäjä tavoittanut sitä. Peuraa ei saanut kiinni kesällä jalkaisin eikä talvella hiihtäen.

Maan jumalan poikakin oli yrittänyt turhaan jo pitkään. Eräänä talvena hän lähestyi järven jäällä olevaa eläintä, joka ei näyttänyt edes yrittävän pakoon. Ehkä se oli sairas tai väsynyt.

Metsästäjä vetäisi esiin veitsensä ja leikkasi kiukuissaan peuralta kaksi takajalkaa. Samalla hän manasi kuusijalkaista sarvipäätä isänsä erehdykseksi ja taikoi nelijalkaisen kuvan taivaalle. Siellä se saisi näyttää tietä pimeässä metsästäville.

Taivas muistuttaa amputoinnista

Palattuaan Suomeen Pentikäinen näytti siperialaisen piirtämää tähtikuviota Helsingin yliopiston tähtitieteen dosentille Tapio Markkaselle. Markkanen katsoi, missä asennossa taivas oli ollut 24. tammikuuta kello 19, jolloin sarvipää oli loistanut Obin taivaanlaella. Tähtikartassa oli samalla paikalla kaksi tähdistöä: Perseus ja Kassiopeia. 

Sarvipää myös kallioissa ja runoissa

Peura tai hirvi juoksi myös muinaissuomalaisten taivaalla. - Sama taivaalla myötäpäivään liikkuva sarvipää näkyy varsin yleisesti pohjoisen asukkaiden samaanirumpujen kalvoissa ja kalliomaalauksissa, Pentikäinen kertoo.

Jeremei ja Ivusef Sopotšin, jotka ovat sarvipäätarinan Pentikäiselle kertoneen hantisamaanin poikia, vierailivat Suomessa 15 vuotta sitten. He tulkitsivat Ristiinan lähellä sijaitsevan Astuvansalmen kalliomaalauksia hieman eri tavalla kuin suomalaistutkijat. He pitivät esimerkiksi suomalaisten veneiksi hahmottamia kaaria peuran tai hirven sarvina.

Lisäksi veljekset näkivät 3 000-4 000 vuotta sitten kiveen maalatuissa kuvissa kuusijalkaisen hirven, jonka takajalkoja samaani oli poistamassa. Myöhemmin suomalaistutkijatkin katsoivat kyseistä hirveä uusin silmin, mutta varmasti ei tietenkään tiedetä, onko kyse kuusijalkaisesta vai ei.

Tarinan kuvitus vaihtelee

Siperialaiset, saamelaiset ja suomalaiset eivät ole ainoita, joiden myytteihin taivaallinen hirvi kuuluu. Euroopassa ajettiin saksanhirveä, ja Intiassakin kerrottiin tarinaa erityisen nopsan sarvipään metsästämisestä. Siellä eläin oli gaselli tai antilooppi, eikä metsämiehillä tietenkään ollut suksia.

Innostun kovin metsästäjää pakenevasta jättiläismäisestä hirvestä kassiopeiasarvineen. Minun on muistutettava itselleni, etteivät myyttien tarinat suinkaan aina liity tiettyihin tähtikuvioihin. Usein sama tarina kuvitetaan eri tähdin. Ei tarinoiden hirvaskaan muodostunut aina Kassiopeiasta ja Perseuksesta. Sitä on sovitettu esimerkiksi Otavaan, joka loistaa hantien sarvipäästä pohjoiseen.

- Myyttien sisältämä tieto on hajanaista. Lisäksi samankin ryhmän käyttämät myytit saattavat olla keskenään ristiriitaisia, Pekka Hakamies muistuttaa.

Muinaissuomalaiset eivät pelästyneet tarinoiden epäloogisuutta. Eikä heillä ollut Kansainvälistä tähtitieteen unionia vastaavaa elintä, joka olisi huolehtinut taivaan näkymien yksiselitteisestä nimeämisestä.

Karhu pääsi Otavaksi

Otavan tähtikuviota on yleensä pidetty karhuna, ja nykyään se kuuluu Ison Karhun tähdistöön. Olen aina ihmetellyt, miten sen löylykauhan muotoon järjestyneistä tähdistä hahmottuu karhu. Nyt hämmästelen sitäkin, miksi myyttien pyhää karhua nimitettiin muun muassa kiertoilmauksella otava. Vanha kantauralilainen otava-sana merkitsee lohiverkkoa tai esteeksi rakennettua aitausta.

Tuliko otavasta karhun salanimi vasta sen jälkeen, kun myytti oli siirtänyt karhun taivaalle? Turun yliopiston suomen kielen professori Kaisa Häkkinen kertoo, että Mikael Agricolan rukouskirjassa otava mainitaan tähtikuvioiden yleisnimenä. Ehkä karhu oli niin tärkeä kulttieläin, että siihen liitettiin tähdistö kuin tähdistö - tai sitten Otava oli niin tärkeä kuvio, että yleisnimestä tuli sen erisnimi.

Hantien karhumyytti kertoo mesikämmenen joutuneen taivaalle, koska se hyökkäili ihmisten ja eläinten kimppuun. Maan jumala rankaisi sitä mokomasta käyttäytymisestä katkaisemalla sen pään ja lähetti sitten otson  taivaalle: kun et osaa elää maan päällä, elä sitten taivaalla.

Linnunrata kuin polku tai puu

Myytit kulkevat maasta toiseen, ja täällä uskottiin muinoin siihen mihin muuallakin. Paikalliset olot ja kulttuuri tietysti näkyivät tarinoissa: Linnunrata oli täällä Orionin, talvitaivaan suuren metsästäjän, hiihtolatu tai samaanin luminen polku, kun se lämpimissä maissa oli sula tie, usein maitotie.

Kansanrunojen Linnunrata on myös lintujen muuttoreitti tai sielujen kulkuväylä. Kalevalassa kaadetun ison tammenkin voisi tulkita Linnunradaksi: sehän tunkeutuu taivaaseen asti ja estää jopa tähtien liikkumista.

Seison Vehmaalla kotipihallani, jossa katuvalot eivät häiritse näkymää. Linnunrata kaartuu hohtavana vyönä taivaan halki kosmisen hirven sarvia hipoen. Ehkä sitä todella voi ajatella jonkinlaisena jarrumattona, tähtien tielle kaatuneena puuna.

Runo kertoo, kuinka tammen lehdet hohtavat hopeaa ja kimmeltävät kultaa aivan kuin ne miljardit himmeät tähdet, joista Linnunrata koostuu. Puu kaadettiin kesäisen Linnunradan suuntaan. Sen latva rojahti etelään, jossa tähtivana ikään kuin haaraantuu entistä rehevämmäksi. Taru olisi siis syntynyt havaitun perusteella. Näin päätteli kansanrunouden tutkija Uno Harva viime vuosisadan alussa.

Tammiruno on muuten vanhimpia kansanrunojamme. Sillekin löytyy vastineita eri puolilta maailmaa. Esimerkiksi jotkin Pohjois-Amerikan intiaaniheimot näkivät Linnunradan puuna. Myös Taka-Intiassa ja Japanissa kerrotaan jättiläismäisestä puusta. 

Jälleen päädymme kysymään, syntyikö tarina vain kerran. Jos, niin missä?

Lintukoto kirjokannen laidalla

Ennen sisälle menoa viivyn vielä hetken lintukodossa, jonne pääsee seuraamalla Linnunrataa horisonttiin. Se on tuolla jossain kaukana kaukana, kuten muinaissuomalaiset asian ilmaisivat.

Lintukodon sijainti jää epäselväksi, vaikka joskus puhutaan myös idässä olevasta maasta. Sen kyllä tiedetään olevan paikassa, jossa kirjokansi kohtaa litteän maan. Se on siten kuin matala vinokattoinen vinttihuone, jossa mahtuvat elämään vain kääpiöt.

Ihminenkin osa kosmosta

Pannukakkumaisen maan ja kirjokannen raosta pujahtelivat taivaalle myös tähdenlennot, jotka olivat lohikäärmeitä eli traakkeja. Tulta syöksevä traakki hiveleekin mieltä aivan eri tavalla kuin avaruudesta satava pöly, joka hehkuu kuumuuttaan kunnes kohta haihtuu.

Metsäsuomalaisten, kuten muidenkin luonnonkansojen, maailmankuvassa todelliset tapahtumat ja myytit kietoutuivat toisiinsa saumattomasti. Esi-isämme eivät erottaneet edes elävää ja elotonta toisistaan. Asioilla ja esineilläkin oli henget, joita nimitettiin haltijoiksi.

Esimerkiksi käsitys taudeista valaisee hyvin, miten ennen muinoin kaikki kuului samaan kokonaisuuteen. - Ihmisen kehoa pidettiin osana maailmankaikkeutta. Sen vammat ja sairaudet järkyttivät koko kosmoksen tasapainoa. Samaanin johtama parantamisriitti pyrki palauttamaan kadotetun tasapainon, Juha Pentikäinen selittää.

Jollain lailla muinaissuomalainen riitteineen oli lähempänä taivasta kuin me. Kirjokannen rei'istä hän saattoi nähdä vilahduksen ylisestä maailmasta, jota kansoittivat jumalat ja apuhenget. Hänelle tähtitaivas oli kahden todellisuuden  raja.

Leena Tähtinen on tähtitieteen dosentti, vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Uskomuksista lisää:
www.etnika.fi  on Juha Pentikäisen tutkimustyötä esittelevä sivusto, jossa on tietoa mm. samanismista ja kalliomaalauksista sekä lisälinkkejä.