Näetkö taivaalla hirvensarvet, karhunruhon tai suuren tammen, josta Kalevalakin kertoo?
Metsäsuomalaisten tähtitaivas oli kansainvälisten myyttien temmellyskenttä. Jotkin tuhansia vuosia vanhoista myyteistä pystytään paikantamaan nykyisiin tähdistöihin, kiitos Siperiassa yhä toimivien samaanien.


Metsäsuomalaisten tähtitaivas oli kansainvälisten myyttien temmellyskenttä.
Jotkin tuhansia vuosia vanhoista myyteistä pystytään paikantamaan nykyisiin t
ähdistöihin, kiitos Siperiassa yhä toimivien samaanien.




Muinaissuomalaisen tähtitaivas oli kuin reiällinen kupoli, joka kääntyi maailmanpatsaan ympäri. Myyttisessä kansanrunoudessa sitä nimitettiin kirjokanneksi, selittää Turun yliopiston folkloristiikan professori Pekka Hakamies.




Kirjokanteen liittyi erilaisia uskomuksia ja taikaa, mutta sitä hyödynnettiin myös arkisissa askareissa.

Kompassina käytettiin etupäässä Auringon liikettä; siitä saatiin mukavasti ilmansuunnat. Elias Lönnrot on selittänyt etelä-sanan tarkoittavan (kodan) edessä olevaa paikkaa tai suuntaa, jossa Aurinko oli keskipäivän aikaan.

Kun liikuttiin yöllä, suunnistettiin Pohjantähden ja Otavan avulla.

Aurinko näytti päivittäistä aikaa, mutta muidenkin tähtien asentoa tutkailtiin: Kun on oikein Otava, sarvet suorahan suvehen, pursto perin pohjasehen, silloin nuorten nousuaika, vanhojen lepuuaika.

Tärkeitä töitä, kuten metsälle lähtöjä ja sittemmin kylvöjä, ajoitettiin täälläkin kansainväliseen tapaan Kuun vaiheiden mukaan. Periaate oli, että kaikki sellainen, miltä odotettiin menestystä, lisääntymistä tai kasvamista, oli suoritettava kahden ensimmäisen neljänneksen eli yläkuun aikana. Työt, jotka edellyttivät kuivumista ja kuolemista, tehtiin laskevan kuun aikaan.

Avioliiton onnistumiseen tarvittiin uuttakuuta.





Alussa peuralla oli kuusi jalkaa

Pentikäinen on tehnyt yli kaksikymmentä tutkimusmatkaa Venäjän pohjoisosiin. - Siperiassa suomalais-ugrilainen kulttuuri on säilynyt ikään kuin pakastuneena, hän selittää. - Esi-isämme harrastivat samanlaisia samanistisia rituaaleja 6 000-7 000 vuotta sitten kuin siperialaiset vielä nykyäänkin.

24. tammikuuta 1990 kello 19 hantisamaani näytti taivaalta Juha Pentikäiselle sarvipäistä olentoa esittävän tähtikuvion. Peura liittyy Objoella asuvien hantien taloudellisen hyvinvoinnin takaaviin uhrimenoihin, ja siksi  siitä kertova myytti on tärkeä.

Sisällä lämpimässä samaani vielä piirsi kuvion ääriviivat Pentikäisen muistilehtiöön. Samalla hän kertoi, että aikojen alussa, kun elämä oli vasta ilmestynyt Maan pinnalle, peuralla oli kuusi jalkaa. Se oli niin nopea, ettei paraskaan metsästäjä tavoittanut sitä. Peuraa ei saanut kiinni kesällä jalkaisin eikä talvella hiihtäen.

Maan jumalan poikakin oli yrittänyt turhaan jo pitkään. Eräänä talvena hän lähestyi järven jäällä olevaa eläintä, joka ei näyttänyt edes yrittävän pakoon. Ehkä se oli sairas tai väsynyt.

Metsästäjä vetäisi esiin veitsensä ja leikkasi kiukuissaan peuralta kaksi takajalkaa. Samalla hän manasi kuusijalkaista sarvipäätä isänsä erehdykseksi ja taikoi nelijalkaisen kuvan taivaalle. Siellä se saisi näyttää tietä pimeässä metsästäville.


Taivas muistuttaa amputoinnista

Palattuaan Suomeen Pentikäinen näytti siperialaisen piirtämää tähtikuviota Helsingin yliopiston tähtitieteen dosentille Tapio Markkaselle. Markkanen katsoi, missä asennossa taivas oli ollut 24. tammikuuta kello 19, jolloin sarvipää oli loistanut Obin taivaanlaella. Tähtikartassa oli samalla paikalla kaksi tähdistöä: Perseus ja Kassiopeia. 




Napatähti nimettiin Pohjantähdeksi


Taivaannapa on maapallon kuvitellun pyörimisakselin suunnassa. Se on piste, jonka ympäri tähtitaivas näyttää pyörivän. Muinaissuomalaisille se oli kohta, jossa maailmanpatsas liittyi kirjokanteen.

Tätä nykyä Pohjantähti on vain vajaan asteen päässä taivaannavasta, mutta vuonna 150 julkaistussa Almagest-teoksessa se oli vielä kymmenisen asteen päässä. Noin sadan vuoden kuluttua Pohjantähti alkaa jälleen etääntyä navasta. Noin 12 000 vuoden kuluttua taivaan kupu näyttää pyörivän jo lähes Lyyran tähdistön kirkkaan Vega-tähden ympäri - siitä saamme komean napatähden!

Taivaannavan liikkuminen johtuu siitä, että maapallon kiertoakselin suunta muuttuu 26 000 vuoden jaksoissa. Pyörimisakseli ikään kuin piirtää pientä ympyrää avaruuteen. Puhutaan prekessiosta.

Pohjantähti ei siis ole voinut toimia kovin pitkään myyttien napatähtenä. Mutta silloin tällöin paikalle on osunut jokin muu tähti, jota epäilemättä on myös nimitetty Pohjantähdeksi. Yleensä taivaannavan kohdalla ei kuitenkaan ole ollut lainkaan kirkasta tähteä.











Sarvipää myös kallioissa ja runoissa

Peura tai hirvi juoksi myös muinaissuomalaisten taivaalla. - Sama taivaalla myötäpäivään liikkuva sarvipää näkyy varsin yleisesti pohjoisen asukkaiden samaanirumpujen kalvoissa ja kalliomaalauksissa, Pentikäinen kertoo.

Jeremei ja Ivusef Sopotšin, jotka ovat sarvipäätarinan Pentikäiselle kertoneen hantisamaanin poikia, vierailivat Suomessa 15 vuotta sitten. He tulkitsivat Ristiinan lähellä sijaitsevan Astuvansalmen kalliomaalauksia hieman eri tavalla kuin suomalaistutkijat. He pitivät esimerkiksi suomalaisten veneiksi hahmottamia kaaria peuran tai hirven sarvina.

Lisäksi veljekset näkivät 3 000-4 000 vuotta sitten kiveen maalatuissa kuvissa kuusijalkaisen hirven, jonka takajalkoja samaani oli poistamassa. Myöhemmin suomalaistutkijatkin katsoivat kyseistä hirveä uusin silmin, mutta varmasti ei tietenkään tiedetä, onko kyse kuusijalkaisesta vai ei.




Tähdistöille nimet ulkonäöstä ja uskomuksista


1920-luvulta lähtien tähdet on jaettu taivaan hahmottamisen helpottamiseksi 88 tähdistöön. Niiden tähdet liittyvät toisiinsa yleensä vain näennäisesti; kolmiulotteisessa todellisuudessa tähtien välimatkat saattavat olla huikeita.

Nykyisten tähdistöjen ja kirkkaimpien tähtien nimet ovat usein peräisin antiikin kreikkalaisilta tai arabialaisilta. Eteläisellä taivaalla on myös löytöretkeilijöiden nimeämiä tähdistöjä.

1800-luvun ja 1900-luvun vaihteessa kerättiin suomalaisten käyttämiä vanhoja tähtien ja tähdistöjen nimiä. Suomalaisten tärkeimmiksi taivaankappaleiksi osoittautuivat Pohjantähti, Seulaset eli Plejadit, Orion ja erityisesti sen vyön kolme tähteä, Kotkan tähdistön rivissä olevat tähdet sekä Pohjan Kruunu, Venus-planeetta ja tietysti Linnunrata. 

Osa nimistä perustuu tähtiryhmän muotoon, osa johonkin kansan uskomukseen. Tunnetuimmista tähdistöistä ja tähdistä tavattiin käyttää monia nimiä, mutta toisaalta samallakin paikkakunnalla eri tähtiä voitiin nimittää samoin.

Nimien ikää on vaikea arvioida. - Kielitieteilijä voi määrittää sanojen ikää joko kirjallisten dokumenttien perusteella tai vertailemalla niitä murteiden ja sukukielten vastineisiin, kertoo Turun yliopiston suomen kielen professori Kaisa Häkkinen.

Häkkisen mukaan valtaosa meikäläisistä tähtien nimityksistä on aikaisintaan keskiaikaisia. - Kansankielestä on luotettavia tietoja vasta 1800-luvulta alkaen, joten välineet tarkan iän määrittämiseksi puuttuvat. Vanhassa kirjakielessäkään ei juuri mainita tähtikuvioiden nimityksiä ennen 1800-lukua.





Tarinan kuvitus vaihtelee

Siperialaiset, saamelaiset ja suomalaiset eivät ole ainoita, joiden myytteihin taivaallinen hirvi kuuluu. Euroopassa ajettiin saksanhirveä, ja Intiassakin kerrottiin tarinaa erityisen nopsan sarvipään metsästämisestä. Siellä eläin oli gaselli tai antilooppi, eikä metsämiehillä tietenkään ollut suksia.

Innostun kovin metsästäjää pakenevasta jättiläismäisestä hirvestä kassiopeiasarvineen. Minun on muistutettava itselleni, etteivät myyttien tarinat suinkaan aina liity tiettyihin tähtikuvioihin. Usein sama tarina kuvitetaan eri tähdin. Ei tarinoiden hirvaskaan muodostunut aina Kassiopeiasta ja Perseuksesta. Sitä on sovitettu esimerkiksi Otavaan, joka loistaa hantien sarvipäästä pohjoiseen.

- Myyttien sisältämä tieto on hajanaista. Lisäksi samankin ryhmän käyttämät myytit saattavat olla keskenään ristiriitaisia, Pekka Hakamies muistuttaa.

Muinaissuomalaiset eivät pelästyneet tarinoiden epäloogisuutta. Eikä heillä ollut Kansainvälistä tähtitieteen unionia vastaavaa elintä, joka olisi huolehtinut taivaan näkymien yksiselitteisestä nimeämisestä.


Karhu pääsi Otavaksi

Otavan tähtikuviota on yleensä pidetty karhuna, ja nykyään se kuuluu Ison Karhun tähdistöön. Olen aina ihmetellyt, miten sen löylykauhan muotoon järjestyneistä tähdistä hahmottuu karhu. Nyt hämmästelen sitäkin, miksi myyttien pyhää karhua nimitettiin muun muassa kiertoilmauksella otava. Vanha kantauralilainen otava-sana merkitsee lohiverkkoa tai esteeksi rakennettua aitausta.

Tuliko otavasta karhun salanimi vasta sen jälkeen, kun myytti oli siirtänyt karhun taivaalle? Turun yliopiston suomen kielen professori Kaisa Häkkinen kertoo, että Mikael Agricolan rukouskirjassa otava mainitaan tähtikuvioiden yleisnimenä. Ehkä karhu oli niin tärkeä kulttieläin, että siihen liitettiin tähdistö kuin tähdistö - tai sitten Otava oli niin tärkeä kuvio, että yleisnimestä tuli sen erisnimi.

Hantien karhumyytti kertoo mesikämmenen joutuneen taivaalle, koska se hyökkäili ihmisten ja eläinten kimppuun. Maan jumala rankaisi sitä mokomasta käyttäytymisestä katkaisemalla sen pään ja lähetti sitten otson  taivaalle: kun et osaa elää maan päällä, elä sitten taivaalla.




Näin kansa nimitti


Otava eli Iso Karhu
Otava, Oikea Otava, Pohjan Otava, Suomen Otava, Seitsentähti

Pieni Karhu
Lapin Otava, Pieni Otava, Ruotsin Otava

Pohjantähti
Naulatähti, Naulanperäntähti

Plejadit eli Seulaset
Kakaravasu, Koirakopelo, Koiran kiermitsä, Koiran kiimatähdet, Koirankuono, Koirankärppä, Koirankärsä, Koirankäräjät, Koiran pennut, Lapin Otava, Marian kruunu, Pajulöttö, Pikku Otava, Rianseula, Ryhmätähti, Rykelmätähti, Rysmänen, Seiliäinen, Seula, Seulajaiset, Selaset, Seulanpohja, Seuliaiset, Siankärsä, Viron seula, Virsu, Väinämöisen virsu, Väinämöisen virsun jälki

Orionin vyön kolme tähteä
Aaronin sauva, Aatamin sauva, Härkäpari, Jaakobin sauva, Kalevan miekka, Keppiset, Kolmonen, Kolmoset, Kolmioiset, Korento, Mooseksen sauva, Orjan kyynärä, Pietarin sauva, Sauvaset, Sudenkorento, Taivaan korento, Väinämöisen viikate, Väinön viikate, Viikate, Väinön vyö, Ämmänrukki

Kaksosten tähdistön Regulus, Neitsyen tähdistön kirkkain tähti Spica, jokin muu tähti tai Mars-planeetta
Kuunseuraaja, Kuunrenki, Kuunkasakka

Härän tähdistön Aldebaran tai Karhunvartijan tähdistön Arcturus
Kukkotähti

Venus
aamuisin Aamutähti, Huomen-tähti, Kointähti; iltaisin Ehtootähti, Iltatähti







Linnunrata kuin polku tai puu

Myytit kulkevat maasta toiseen, ja täällä uskottiin muinoin siihen mihin muuallakin. Paikalliset olot ja kulttuuri tietysti näkyivät tarinoissa: Linnunrata oli täällä Orionin, talvitaivaan suuren metsästäjän, hiihtolatu tai samaanin luminen polku, kun se lämpimissä maissa oli sula tie, usein maitotie.

Kansanrunojen Linnunrata on myös lintujen muuttoreitti tai sielujen kulkuväylä. Kalevalassa kaadetun ison tammenkin voisi tulkita Linnunradaksi: sehän tunkeutuu taivaaseen asti ja estää jopa tähtien liikkumista.

Seison Vehmaalla kotipihallani, jossa katuvalot eivät häiritse näkymää. Linnunrata kaartuu hohtavana vyönä taivaan halki kosmisen hirven sarvia hipoen. Ehkä sitä todella voi ajatella jonkinlaisena jarrumattona, tähtien tielle kaatuneena puuna.

Runo kertoo, kuinka tammen lehdet hohtavat hopeaa ja kimmeltävät kultaa aivan kuin ne miljardit himmeät tähdet, joista Linnunrata koostuu. Puu kaadettiin kesäisen Linnunradan suuntaan. Sen latva rojahti etelään, jossa tähtivana ikään kuin haaraantuu entistä rehevämmäksi. Taru olisi siis syntynyt havaitun perusteella. Näin päätteli kansanrunouden tutkija Uno Harva viime vuosisadan alussa.

Tammiruno on muuten vanhimpia kansanrunojamme. Sillekin löytyy vastineita eri puolilta maailmaa. Esimerkiksi jotkin Pohjois-Amerikan intiaaniheimot näkivät Linnunradan puuna. Myös Taka-Intiassa ja Japanissa kerrotaan jättiläismäisestä puusta. 

Jälleen päädymme kysymään, syntyikö tarina vain kerran. Jos, niin missä?


Lintukoto kirjokannen laidalla

Ennen sisälle menoa viivyn vielä hetken lintukodossa, jonne pääsee seuraamalla Linnunrataa horisonttiin. Se on tuolla jossain kaukana kaukana, kuten muinaissuomalaiset asian ilmaisivat.

Lintukodon sijainti jää epäselväksi, vaikka joskus puhutaan myös idässä olevasta maasta. Sen kyllä tiedetään olevan paikassa, jossa kirjokansi kohtaa litteän maan. Se on siten kuin matala vinokattoinen vinttihuone, jossa mahtuvat elämään vain kääpiöt.




Samaani sukkuloi kosmoksen kerroksissa


Samaanikulttuureille on tyypillistä, että kosmos jakaantuu kolmeen eri kerrokseen, yliseen, keskiseen ja aliseen maailmaan, kertoo Helsingin yliopiston uskontotieteen professori Juha Pentikäinen.

Tähtitaivas eli reiällinen kirjokansi on ylisen ja keskisen maailman välipohja, ja tähdet ovat ylisen valoja. Keskinen, jossa ihmiset syntyvät ja elävät, on litteä laatta. Sen alla on alinen maailma, tuonela, jossa asuvat kuolleet esi-isät.

- Muinaissuomalaisilla ei ollut varsinaista paratiisia. Tuonelakaan ei ollut sama asia kuin kristinuskon helvetti, selittää Turun yliopiston folkloristiikan professori Pekka Hakamies. - Vaikka kamala paikka alinen oli. Elävän oli sinne vaikea päästä, vielä vaikeampi poistua sieltä.

Miksi elävän sitten pitäisi ängetä tuonelaan? - Samaanit hakivat sieltä esimerkiksi kadotettuja sieluja ja tietoa, Hakamies vastaa.

Ihmisen ja kosmoksen yhteys edellyttää henkimatkoja. Tavalliset naiset ja miehet voivat päästä henkimatkoille unessa, mutta yleensä samaani hoitaa ne. - Samaani on välittäjä, joka sukkuloi maailmankaikkeuden kerrosten, ihmisten, eläinten ja henkien sekä kuolleiden maailman välillä, Pentikäinen kiteyttää.

Pentikäinen painottaa, etteivät samaanit olleet klovnimaisia poppamiehiä. - Heidän tehtävänsä oli tietää, muistaa ja parantaa. Samaani hallitsi myös tähtitaivaaseen liittyvät uskomukset, myytit ja rituaalit - hän oli muinaissuomalaisten kosmosasiantuntija.


Jacob Fellman

Aleksis Kivi


Ihminenkin osa kosmosta

Pannukakkumaisen maan ja kirjokannen raosta pujahtelivat taivaalle myös tähdenlennot, jotka olivat lohikäärmeitä eli traakkeja. Tulta syöksevä traakki hiveleekin mieltä aivan eri tavalla kuin avaruudesta satava pöly, joka hehkuu kuumuuttaan kunnes kohta haihtuu.

Metsäsuomalaisten, kuten muidenkin luonnonkansojen, maailmankuvassa todelliset tapahtumat ja myytit kietoutuivat toisiinsa saumattomasti. Esi-isämme eivät erottaneet edes elävää ja elotonta toisistaan. Asioilla ja esineilläkin oli henget, joita nimitettiin haltijoiksi.

Esimerkiksi käsitys taudeista valaisee hyvin, miten ennen muinoin kaikki kuului samaan kokonaisuuteen. - Ihmisen kehoa pidettiin osana maailmankaikkeutta. Sen vammat ja sairaudet järkyttivät koko kosmoksen tasapainoa. Samaanin johtama parantamisriitti pyrki palauttamaan kadotetun tasapainon, Juha Pentikäinen selittää.

Jollain lailla muinaissuomalainen riitteineen oli lähempänä taivasta kuin me. Kirjokannen rei'istä hän saattoi nähdä vilahduksen ylisestä maailmasta, jota kansoittivat jumalat ja apuhenget. Hänelle tähtitaivas oli kahden todellisuuden  raja.


Leena Tähtinen on tähtitieteen dosentti, vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.


Uskomuksista lisää:
www.etnika.fi  on Juha Pentikäisen tutkimustyötä esittelevä sivusto, jossa on tietoa mm. samanismista ja kalliomaalauksista sekä lisälinkkejä.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.