Darwinin tunnetuiksi tekemillä Galápagossaarilla harjaselkäisiin merileguaaneihin tahtoo kompastua. Kotoperäisten kummajaisten paratiisi olisi rikkeetön ilman öljyvahinkoja ja kalastuskiistoja.



Sisältö jatkuu mainoksen alla

TEKSTI:Anto Leikola

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Darwinin tunnetuiksi tekemillä Galápagossaarilla harjaselkäisiin
merileguaaneihin tahtoo kompastua. Kotoperäisten kummajaisten
paratiisi olisi rikkeetön ilman öljyvahinkoja ja kalastuskiistoja.

Julkaistu Tiede-lehdessä

2/2001


 


Tämä saaristo koostuu kymmenestä pääsaaresta, joista viisi on muita isompia. Saaret sijaitsevat päiväntasaajan alapuolella ja 500-600 mailia Amerikan rannikosta länteen. Ne ovat kaikki muodostuneet vulkaanisista kivistä; muutamia graniittifragmentteja, joita kuumuus on merkillisesti lasittanut ja muuttanut, voidaan tuskin pitää poikkeuksina. Muutamat isoimpien saarten ylle nousevat kraatterit ovat valtavan kokoisia, ja ne kohoavat 3 000-4 000 jalan korkeuteen. Niiden kylkiä täplittävät lukemattomat pienemmät aukot. En juuri epäröi väittää, että koko saaristossa täytyy olla ainakin kaksituhatta kraatteria.

Näin kuvasi Charles Darwin matkakirjassaan Galápagossaaria, joille hän saapui maailmanympärimatkallaan syyskuun puolivälissä 1835.

Darwin totesi myös, että saarten luonnonhistoria oli erittäin merkillistä ja ansaitsi kaiken huomion, sillä useimmat orgaaniset tuotteet ovat alkuperäisiä luomuksia, joita ei tavata missään muualla, ja eri saartenkin eliöiden välillä oli eroja. Sekä ajassa että paikassa näytämme joutuneen lähelle tuota suurta seikkaa - tuota arvoitusten arvoitusta - uusien olioiden ilmaantumista tänne maapallolle.

Tiedämme, että Galápagossaarten luonto oli yksi niistä seikoista, jotka johtivat Darwinin ajattelemaan eliölajien kehitystä. Näin Galápagossaaret saivat erityisen sijan luonnontieteen ja laajemminkin länsimaisen ajattelun historiassa.

Tieteellisen merkityksensä ohessa tuo saaristo on pieni maailma sinänsä, kuten Darwin sitä luonnehti, merkillinen ja kiehtova, ja sillä on pitkä historia takanaan.




Galápagossaaret

kilo-metriä Ecuadorin rannikosta länteen.

- Kymmenkunta isohkoa saarta, lukuisia pienempiä. Suurin, Isabela, on noin 130-kilometrinen ja kattaa yli puolet koko saariston maa-alasta.

1 700 metriä, sijaitsee Isabelalla.

- Ilmasto on viileän Perunvirran takia lauhkea: keski-lämpötila on noin 20 astetta. Kuivilla rannikkoalangoilla kasvaa piikkipensaita ja kaktuksia, sadetta saavilla ylängöillä tiheitä metsiä. Myös paljaita laavakenttiä.

- Löydettiin 1400-luvulla (inkat) ja 1500-luvulla (espanjalaiset). Ecuadorille 1832.

- Lukuisat kotoperäiset eläinlajit antoivat virikkeitä Darwinin evoluutioteoriaan.

- Kuuluisia varsinkin jättiläiskilpikonnistaan, meri-leguaaneistaan ja darwininsirkuistaan.

- 97 prosenttia pinta-alasta rauhoitettiin luonnon-suojelualueeksi 1936 ja kansallispuistoksi 1959. Unescon maailmanperintölistalle 1978. Ympäröivät vedet merensuojelualueeksi 1986.


Saaret näyttivät katoavan ja ilmestyvän

Nykyisen Ecuadorin alueelta tulleet intiaanit lienevät käyneet Galápagossaarilla jo ennen kirjoitetun historian aikaa. Vuonna 1485 - meidän ajanlaskumme mukaan - inkaruhtinas Tupac Inca Yupanqui päätti rakentaa erityisen laivaston etsimään noita salaperäisiä saaria. Vuoden kuluttua laivasto palasikin, mukanaan kultaa, pronssinen istuin ja "hevosen" nahka ja leukaluut, jotka ilmeisesti olivat kuuluneet isolle merileijonalle.

Sitten tuli eurooppalaisten vuoro. Cortés valloitti Meksikon 1519 ja Pizarro Perun 1532. Espanjaan kantautui Perusta levottomia uutisia jo muutamaa vuotta myöhemmin, ja keisari Kaarle V antoi Panaman arkkipiispalle Tomás de Berlangalle tehtäväksi ottaa tilanteesta selvää. Piispa lähti matkaan, mutta hänen aluksensa harhautuivat myrskyssä. Maaliskuussa 1535 hän ajautui saarille, joiden eläimistöä hän sittemmin kuvasi keisarille: isoja kilpikonnia, leguaaneja, ihmisiä vierastamattomia lintuja. Hän piti saaria niin karuina ja epäystävällisinä, ettei edes vaivautunut nimeämään niitä.

Vasta vuosikymmeniä myöhemmin merenkulkijat alkoivat kutsua niitä "Lumotuiksi saariksi", "Las Islas Encantadas", koska ne näyttivät kuin taikaiskusta katoavan ja ilmestyvän jälleen. Tulivuorten huiput olivat nimittäin aina sumun peitossa, mikä teki ne lähes mahdottomiksi havaita etäältä.

Merirosvojen ja kaapparien pesänä

Nimi "Kilpikonnasaaret", "Insulae de los Galopegos", ilmestyi karttaan ensimmäisen kerran 1570. Tämä nimitys jäi pysyväksi, vaikka Ecuadorin hallitus antoi 1892 saarille Kolumbuksen Amerikan-retken 400-vuotismuiston kunniaksi nimen "Archipiélago de Colón", "Kolumbuksen saaristo". Kolumbus ei tosin koskaan ulottanut matkojaan Tyynenmeren puolelle.

Pitkin 1600-lukua saaria käyttivät tyyssijanaan lähinnä merirosvot ja sitten englantilaiset, ranskalaiset ja hollantilaiset kaapparit, bukanieerit, jotka kävivät yksityistä sotaansa espanjalaisia vastaan. Kaapparien joukkoon joutui 1700-luvun alussa muuan englantilainen merimies, joka löydettiin haaksirikkoutuneena hyvän matkaa etelämpänä sijaitsevilta Juan Fernándezin saarilta. Miehen nimi oli Alexander Selkirk, ja jälkimaailma tuntee hänet Robinson Crusoen esikuvana. Palattuaan Englantiin Selkirk kirjoitti vaiheistaan tarinan, josta Daniel Defoe sitten kehitteli menestysromaaninsa. Selkirk itse kuoli köyhyydessä.

Merirosvojen aika oli mennyt, kaapparien oli menossa. Tulossa olivat valaanpyytäjät, joiden ammatti oli melkein yhtä kiehtova kuin merirosvojen ja joskus myös yhtä verinen, totesi amerikkalainen luonnontutkija William Beebe. Hän teki vuonna 1923 perusteellisen tutkimusretken Galápagos-saarille ja kirjoitti niistä paksun kirjan, joka aikanaan käännettiin myös suomeksi.

Valaanpyytäjien jälkeen olikin Darwinin vuoro.

Darwin sai ajatuksen

Saadessaan pestin luonnontutkijaksi Beagle-aluksen kartoitusmatkalle vuonna 1831 Charles Darwin oli 22-vuotias opiskelija, joka oli häthätää suorittanut alemman kandidaatintutkinnon. Matka ulottui Argentiinan rannikolta Tulimaahan, sieltä Chilen rannikolle ja vihdoin Galápagossaarten kautta Tyynellemerelle ja Australiaan. Kierros päättyi paluuseen Englantiin vuonna 1836. Beaglella Darwinista varsinaisesti kypsyi se luonnontieteilijä, jollaisena jälkimaailma hänet tuntee.

Galápagos-kokemuksensa perusteella Darwin tuli ajatelleeksi, miten merkillistä olisi, jos Luoja olisi luonut jokaiselle saarelle erilaiset jättiläiskilpikonnat ja erilaiset sirkut, kun ne muuten muistuttivat niin suuresti toisiaan. Eikö olisi selkeämpää ajatella, että saarten samankaltaiset lajit olivat kehittyneet yhteisistä kantamuodoista?

Darwinin 1839 julkaisemassa matkakirjassa ei kuitenkaan vielä näkynyt merkkiäkään kehitysajatuksesta, vaan hän esitti näkemyksensä vasta Lajien synnyssä vuonna 1859 - pohdittuaan ja tutkittuaan asiaa lähes neljännesvuosisadan.

Juuri Darwin ja hänen teoriansa ympärillä käydyt taistelut tekivät Galápagossaarten nimen tunnetuksi valistuneelle eurooppalaiselle yleisölle. Nimi tulee esiin nykyisissä suomalaisissakin koulukirjoissa, evoluutioteoriaa ja sen historiaa käsiteltäessä.

Epäilemättä olin itsekin juuri tällaisessa yhteydessä nähnyt ensimmäisen kerran maininnan noista salaperäisistä saarista.

Nyt saarille pääsee aika helposti

Olin haaveillut omakohtaisesta matkasta Galápagossaarille ainakin parin vuosikymmenen ajan, ehkä paljon pitempäänkin, ja vaikka tiesin joidenkin suomalaisten luonnontutkijoiden käyneen siellä, haaveen toteuttaminen näytti perin hankalalta.

Sitten satuin näkemään matkatoimiston esitteessä sivun "Ecuador" ja siinä otsikon "Quito/Galapagos, 8 vrk". Hintaan sisältyi lento Amsterdamiin ja sieltä Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon, kolmen yön majoitus siellä, viiden päivän risteily Galápagosilla ja kokeneen englantia puhuvan luonto-oppaan palvelut. Näin yksinkertaistako se olikin?

Matkatoveriksi otin kymmenvuotiaan tyttärentyttäreni Lauran, innokkaan kilpikonnien ystävän, joka osoittautui suuren tyylin retkeilijäksi: ei valitusta, ei väsymystä, sen sijaan intoa ja uteliaisuutta kaikkeen, snorklailuunkin, joka ei erityisemmin vetänyt minua puoleensa.

Asukkaita liki Ahvenanmaan verran

Lähes 3 000 metrin korkeudessa sijaitseva Quito, Helsinkiä vanhempi kulttuurikaupunki ja Unescon maailmanperintökohde, oli elämys sinänsä. Samoin oli Otavalon intiaanikaupunkiin tehty retki, jonka suomalais-ecuadorilaista hotellia Quitossa pitävä Vesa Taiveahon ja Nancy Pelaezin pariskunta järjesti suurenmoisesti.

Mutta tärkein elämys olivat tietenkin saaret, jonne Quitosta lennettiin tuhatkunta kilometriä, keskelle valtamerta, amerikkalaisten toisen maailmansodan aikana rakentamalle Baltran lentokentälle. Nykyään kenttä palvelee sekä turismia että paikallisia asukkaita. Baltralta lauttayhteys vie Santa Cruzin saarelle, jonka etelärannalla on Puerto Ayora. Se on toinen saarten kahdesta kaupungista, risteilyjen lähtökohta ja Darwinin tutkimusaseman tyyssija.

Vielä nelisen vuosikymmentä sitten Galápagoksella asui vain muutama sata ihmistä, jotka saivat toimeentulonsa enimmäkseen guanoteollisuudesta. William Beeben tutkimusretken aikana asukkaita oli vieläkin vähemmän, ja Moby Dickin kirjoittaja Herman Melville oli aikoinaan todennut, että "Lumotuilla saarilla" on tuiki mahdoton asua. Sekä ihminen että susi vierovat niitä. Täällä on sangen vähän muita eläimiä kuin matelijoita, kilpikonnia, sisiliskoja, suunnattomia hämähäkkejä, käärmeitä ja leguaaneja, oudon luonnon eriskummaisimpia otuksia. Ei kuulu ääntä, ei mylvintää, ei ulvahdusta, elämän huomattavin ääni täällä on sihinä.

Nykyään saarilla käy turisteja vuosittain noin 60 000, ja vakinaisia asukkaitakin on parikymmentätuhatta, lähes Ahvenanmaan verran.

Luontoturismi auttaa suojelua

Ensimmäiset lait Galápagoksen luonnon suojelemiseksi säädettiin jo 1934, mutta vasta 1959 koko saaristo - lukuun ottamatta pysyvästi asuttuja osia - julistettiin kansallispuistoksi. Samana vuonna, jolloin Darwinin syntymästä oli kulunut 150 vuotta ja Lajien synnyn ilmestymisestä sata vuotta, perustettiin Brysselissä Charles Darwinin säätiö, jonka tukemana Charles Darwinin tutkimusasema sai seuraavana vuonna alkunsa.

Kansallispuiston tehtävänä on kontrolloida ja hävittää ihmisen saarille tuomia eläimiä ja kasveja, suojella uhanalaisia kotoperäisiä lajeja, ohjata turismia ja harjoittaa yleistä valistusta. Nämä kaikki liittyvät toisiinsa, sillä vuosien varrella saaristossa ovat lisääntyneet vuohet ja lampaat, naudat ja aasit, mikä puolestaan on haitannut alkuperäislajien elämää.

Turismi on tärkeää kahdessakin mielessä. Yhtäältä yhä useammat ihmiset pääsevät näkemään tämän maailmankolkan erikoislaatuista luontoa. Toisaalta pääsymaksu, jonka jokainen saarille saapuva turisti joutuu maksamaan jo lentokentällä, on välttämätön kansallispuiston ylläpitoon. Niin kauan kuin turismi pysyy ohjattuna, niin että matkailijat pääsevät liikkumaan vain tiettyjä polkuja oppaiden johdolla, saarten luonto ilmeisesti kestää sen. Köyhällä Ecuadorin valtiolla ei puolestaan ole mitään intressiä päästää tilannetta ryöstäytymään hallinnasta.

Turismia pahempi uhka saattavat olla viime tammikuisen kaltaiset öljyvahingot. Niitä voidaan estää vain investoimalla kunnollisiin tankkereihin.

Useimmat Galápagosin-turistit ovat juuri luonnosta kiinnostuneita ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Kohtasimme saarilla monia omamme kaltaisia turistiseurueita, mutta ainakaan merileijonat, suulat, albatrossit ja monet muut eivät tuntuneet lainkaan häiriintyneiltä. Jo Darwin pani merkille lintujen tavattoman kesyyden, eikä se näytä 165 vuodessa muuksi muuttuneen.

Kilpikonnat lymyävät vuorilla

Kuuluisimpia Galápagoksen asujaimista ovat jättiläiskilpikonnat. Vieläkään ei tiedetä, miten ne ovat alun perin tulleet saarille, mutta aikoinaan niiden määrä on arvioitu neljännesmiljoonaksi.

Jäljellä on yhä kymmenen alalajia tai rotua, ja lisäksi Darwinin asemalla viettää vanhuudenpäiviään eräs Yrjö Yksinäinen. Se on 80-vuotias kilpikonnavaari, joka ainoana yhä edustaa Pintan saarella elänyttä rotua. Yritykset löytää sille puolisoa tai edes eristää sen spermaa eivät ole onnistuneet. Tosin toivoa voi yhä olla: jättiläiskilpikonnat voivat elää hyvinkin toistasataa vuotta, eikä kukaan tiedä, miten pitkään ne ovat lisääntymiskykyisiä.

Vierailija tutustuu kilpikonniin kätevimmin tutkimusasemalla, missä niitä kasvatetaan eri saaria varten. Esimerkiksi Españolan saaren viiteentoista yksilöön supistunut populaatio on aseman ansiosta noussut jo lähelle kolmeasataa. Runsaimmat populaatiot, yhteensä 6 500 kilpikonnaa, ovat nykyään saarista suurimmalla ja läntisimmällä, Isabelalla, mutta eräillä muillakin on kohtalaisen vakaat populaatiot, eikä ilmeistä sammumisuhkaa ole.

Kilpikonnat asustavat kuitenkin enimmäkseen vuorten rinteillä, minne tavalliset retkeilyt eivät ulotu, joten luonnonvaraisia kilpikonnia emme mekään saaneet kameramme etsimeen.

Leguaaneihin melkein kompastuu

Muuta jännittävää oli sitäkin enemmän. Galápagoksen erikoisuuksiin kuuluvat maalla ja meressä elävät leguaanit.

Maaleguaanit kasvavat toista metriä pitkiksi, ja niiden koiraat saattavat painaa 6-7 kiloa. Ne elävät pääosin läntisillä saarilla, varsinkin Isabelalla, missä naaraat munivat sammuneiden tulivuorten kraattereihin, calderoihin. Vain joka kymmenes kuoriutuvista poikasista onnistuu välttämään saalistajat, mutta lajin tulevaisuus ei sentään näytä uhatulta, ja kansallispuisto on myös aktiivisesti auttanut leguaanien säilymistä.

Huomattavasti yleisempi on merileguaani. Se laiduntaa merileväkasvustoissa mutta viettää melkoisen osan ajastaan myös maalla, hiekkarannoilla tai laavakivitantereilla. Kookkaimman rodun koiraat voivat kasvaa metrin mittaisiksi ja pienimmän rodun edustajat hieman yli puolimetrisiksi. Useimmat yksilöt ovat kuitenkin keskenkasvuisia ja siten pienempiä.

Merileguaaneja on joillakin saarilla niin paljon, että merkittyjen polkujenkin kulkija saa melkein varoa kompastumasta niihin. Ne eivät pakene sen enempää ihmisiä kuin merileijoniakaan. Varsinkin lisääntymisaikana koiraat tappelevat raivokkaasti neliömetrin tai parin laajuisista reviireistään, eivätkä ne silloin tunnu huomaavan ympäristössään mitään muuta kuin vastustajan.

Galápagoksen leguaaneja on monesti verrattu esihistoriallisiin hirviöihin, mutta itse asiassa ne eivät kehityshistoriallisesti ole sen vanhempia kuin meidän sisiliskomme. (Sen sijaan kilpikonnien lahko on pysynyt jokseenkin ennallaan aina dinosaurusten ajalta eli mesotsooiselta kaudelta asti, lajivariaatioita tietenkin lukuun ottamatta.)

Saarten kolmas leguaanilaji on 15-25 sentin mittaiseksi tuleva vikkelä laavalisko. Se ei olemukseltaan paljon eroa eurooppalaisista sisiliskoista, vaikka kuuluukin leguaanien heimoon. Lisäksi saaristossa elää joitakin gekkoliskoja sekä Philodryas-suvun käärmeitä, jotka ovat alkuaan kotoisin Karibialta.

Galápagoksen eristyneisyyttä kuvastaa hyvin se, että kaikkiaan noin 27 matelijalajista noin 17 on kotoperäisiä, vain Galápagoksella esiintyviä. Aivan täsmällisestä lajimäärästä ei varmaan koskaan päästä yksimielisyyteen.




Uhkina öljy ja kalastusriidat

Silloin tällöin Galápagossaarten idylliin tu-lee särö. Tammikuussa huolestutti tank-kerista valunut öljy, mutta onneksi valta-osa ajautui avomerelle, joten katastrofilta vältyttiin.

 http://www.darwinfoundation.org/

Science-lehden mukaan jo vuodesta 1995 levottomuutta ovat aiheuttaneet kalastajat, jotka pitävät hummerien ja merisiilien pyyntirajoituksia kohtuutto-mina. Viime vuonna kalastajat ottivat uhanalaisia kilpikonnia panttivangeiksi sekä tuhosivat eläinten siitostietoja ja tutkimuslaitteita.

Petri Riikonen


Merileijonien ja merilintujen paratiisi

Ellei villiytyneitä kotieläimiä oteta lukuun, Galápagoksella on


vähän nisäkkäitä: muutama riisirotta, pari lepakkolajia ja merileijonia.

Juuri merileijonat tervehtivät vierailijaa lähes kaikkialla, missä on hiekkarantoja. San Cristóbalin saarella sijaitsevan Puerto Baquerizo Morenon pikkukaupungin satamassa ne kiipeävät mieluusti redillä kelluviin veneisiin ja paistattavat päivää niiden kannella. Ihmisiä ne eivät ujostele. Toisin päin pieni ujostelu on kuitenkin paikallaan, sillä haaremiaan vartioiva, koiramaisesti muriseva ja haukkuva parisataakiloinen merileijonakoiras saattaa olla arvaamaton. Monet merileijonat ovat niin kesyjä, että niitä voisi mennä silittämään, mutta onneksi eläimiin koskeminen on koko kansallispuistossa kiellettyä.

Galápagoksen kuvauksissa linnut jäävät usein matelijoiden varjoon. Niitä on kuitenkin runsaasti, eikä monia niistä esiinny missään muualla: vesilinnuista noin kolmannes ja maalinnuista jopa kolme neljännestä on kotoperäisiä.

Merellä liitelevät muun muassa laavalokit ja pääskynpyrstölokit sekä Españolan saaren albatrossit. Viimeksi mainitut ovat albatrosseista pienimpiä, mutta silti niiden siivenkärkien väli on kaksi ja puoli metriä. Suulia on kolme lajia: naamarisuula, punajalkasuula ja sinijalkasuula. Lisäksi näkee myrskylintuja sekä fregattilintuja, joiden koiraat pystyvät soidinaikana pullistamaan kurkkupussinsa isoksi punaiseksi ilmapalloksi.

Galápagoksella asustaa myös kotoperäisiä pingviinejä - maailman pohjoisimpia - sekä uhanalaisia lentokyvyttömiä merimetsoja, joiden koko populaatio on alle tuhat paria. Viidessä lahdelmassa eri saarilla saattaa nähdä flamingoja, siellä täällä myös haikaroita ja varsin yleisinä pelikaaneja.

Sirkkujen nokat jäävät näkemättä

Maalinnuista tunnetuimpia ovat darwininsirkut, joita on kutsuttu myös darwininpeipoiksi. Niiden erilaisiin nokanmuotoihin jo Darwin kiinnitti huomiota. Parin viime vuosikymmenen aikana näitä sirkkuja ovat tutkineet perusteellisesti Peter ja Rosemary Grant, ja tiedetoimittaja Jonathan Weiner julkaisi heidän työstään 1994 kirjan Darwinin linnut (suomennettiin 1997).

Grantit osoittivat kärsivällisillä mittauksillaan, että luonnonvalinta todella toimii näiden sirkkujen evoluutiossa Darwinin kaavailemaan tapaan.

Luonnossa pienet mustat darwininsirkut vaikuttavat kuitenkin jokseenkin mitättömiltä, ja kun ne hyppelevät vikkelästi pensaikoissa, ei niiden nokkien tarkkailuun ole juuri mahdollisuuksia. On vain tyydyttävä oppaan vakuutukseen, että juuri näitä kuuluisuuksia ne todella ovat. Voihan myöhemmin muistella niitäkin nähneensä, vaikka ei kuuluisikaan varsinaisiin lintubongareihin.

Koluttavaa riittäisi

Kartalla Galápagossaaret näyttävät mitättömiltä hiekkajyväsiltä valtameren sylissä. Itse asiassa ne kattavat melkoisen alueen, itä-länsisuunnassa yli 300 kilometriä ja pohjois-eteläsuunnassakin parisataa. Niiden 19 saaren ja 42 luodon yhteinen maapinta-ala on yli 8 000 neliökilometriä, joten koluamista riittäisi, jos haluaisi tutustua niihin todella perusteellisesti.

Satunnaiselle vierailijalle riittää vähempikin: neljä yötä pienessä kodikkaassa laivassa ja viisi päivää unohtumattomia retkeilyjä laavakivipoluilla ja korallihiekkarannoilla, jopa syvässä luolassa, jonka pohjalla vesi lopulta ulottui vyötäisiin saakka.

Anto Leikola on Helsingin ja Oulun yliopiston oppihistorian dosentti ja moneen kertaan palkittu esseisti, joka on kirjoittanut erityisesti luonnontieteellisistä ja kulttuurihistoriallisista aiheista. Hän toimi 1988-97 Helsingin yliopiston oppihistorian professorina.

Sisältö jatkuu mainoksen alla