Palkittu historiantutkija Mirkka Lappalainen pitää hyvää kirjoittamista hyvän tutkimuksen kumppanina. Hän haaveilee kirjoittavansa joskus myös kaunokirjallisuutta.


tutkimuksen kumppanina. Hän haaveilee kirjoittavansa joskus myös kaunokirjallisuutta.




Julkisuus on kummallista. Tutkija voi puurtaa pitkään ilman, että hänen työstään ovat kiinnostuneet muut kuin työkaverit ja ohjaajat. Sitten tapahtuu jotakin yllättävää, mikä ajankohtaistaa tutkimusaiheen tai tutkijan, ja toimittajat ovat sopuleina kimpussa. Suomen ja Pohjoismaiden historian assistentille Mirkka Lappalaiselle kävi näin vuoden 2007 alussa, jolloin hänen esseekokoelmansa Maailman painavin raha (WSOY) valittiin vuoden tiedekirjaksi.

- En ole vieläkään oikein toipunut siitä myllerryksestä, Lappalainen myöntää ja poimii hyllystään paksun pinon lehtiä ja irti leikattuja juttuja kuluneelta vuodelta. Joukossa on yllättäviäkin julkaisuja - etenkin, kun ottaa huo¬mioon Lappalaisen kirjan teeman. Mistä näkökulmasta esimerkiksi Yrittäjä- ja Trendi-lehti kiinnostuivat 1600-luvun Ruotsin ja Suomen historiasta?

Vaikka Maailman painavin raha on upeasti kirjoitettu kirja, se yksin ei varmaan olisi herättänyt median kiinnostusta. Ansiota oli sen kirjoittajassakin, joka poikkeaa stereotyyppisestä historiantutkijasta. Kolmikymppinen naistutkija, joka lisäksi liputtaa olevansa "suurmiesfani", oli jotakin aivan uutta.

- Julkisuus on ollut asiallista, kilttiä ja tieteellistäkin. Siitä huolimatta väsyin siihen pyöritykseen. Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka ovat julkisuudesta riippuvaisia. Onhan se imartelevaa mutta tyhjää, Lappalainen sanoo.

- Lehdet ovat antaneet jutuissaan sellaisen kuvan, että olisin joku superihminen, vaikka olen aivan tavallinen: yhtä tylsä ja samanlainen sähläri kuin muutkin.


Nyt kiinnostaa nuijasodan myyttisyys

Mirkka Lappalaisen työhuone sijaitsee Helsingin yliopiston keskustakampuksella, Engelin suunnittelemassa entisessä sairaalarakennuksessa. Naapurissa ovat Kansalliskirjasto, Tuomiokirkko ja Kansallisarkisto. Assistentin ovea koristaa painokuva Klaus Flemingistä, nuijasodan kukistajasta. Se vihjaa hänen uudesta tutkimuskohteestaan, 1500-luvun lopun Itämeren alueen poliittisesta historiasta.

Ruotsin kuninkuudesta taistelivat tuolloin kuolleen kuningas Juhana III:n poika, Puolan katolinen kuningas Sigismund, ja tämän setä, protestanttinen Kaarle-herttua. Valtapeliin oli sekaantunut monenlaisia intressitahoja, joista Kaarlea kannattaneet suomalaiset talonpojat olivat vain yksi.

- Kyse oli laajemmassa mitassa vastauskonpuhdistuksesta ja taistelusta Itämeren herruudesta. Suomen talonpoikaiskapina oli siinä vain marginaalinen ilmiö, Lappalainen kertoo. Hän sanoo poliittisen tilanteen olleen niin merkillinen, että jos valtataistelu olisi päättynyt toisin, Suomi olisi saatettu liittää katoliseen Puolaan.

Nuijasodan historian perusteoksen on kirjoittanut jo 1970-luvun lopussa professori Heikki Ylikangas, jonka tutkimusavustajana Lappalainenkin on toiminut. Onko hänen tarkoituksensa vihdoin haastaa Ylikankaan tulkinta talonpoikaiskapinasta?

- Uusi tutkimus haastaa tietysti aina kaikki vanhemmat tulkinnat, mutta minun näkökulmani on hyvin erilainen kuin kenenkään aiemman tutkijan. En aio keskittyä talonpoikiin, vaan näkökulmani on poliittisempi.

Lappalainen myöntää, että nuijasota on yksi suomalaisen historiankirjoituksen myyteistä. Ainekset myytin syntyyn löytyvät jo aikalaistulkinnoista, jotka ovat täynnä eri osapuolten propagandaa ja valheita sekä syytöksiä siitä, kenen vika sota oli. Samat tulkinnat ovat kulkeneet tutkijoiden mukana nykypäivään asti.

- Yhteistä tulkinnoille on ollut, että talonpojat ovat sankareita ja aina oikeassa. Nuijasota-myytti sopi hyvin 1800-luvulla kansallisen heräämisen ja kielitaistelun myötä rakennettuun vapaan suomenkielisen talonpojan historiaan, joka suhtautui vihamielisesti aristokratiaan ja aatelistoon.

Mirkka Lappalaisen mukaan myyttejä murtavien tutkijoiden tulee muistaa, että samalla he korvaavat vanhat myytit uusilla myyteillä, eivät absoluuttisella totuudella.

- Me olemme kaikki oman aikamme vankeja, vaikka emme näe niitä ihanteita, jotka meihin vaikuttavat.


Lukion tekotaiteellinen henki ei sytyttänyt

Kipinän historiaan Mirkka Lappalainen sai jo lapsena perheen kesäpaikassa Urjalankylässä. Kesämökin pihapiirissä on keskiaikainen kivisakasti, hautausmaa ja "Urjalan nuorison" 1930-luvulla pystyttämä muistokivi. Joen takana on rautakautisia viikinkikalmistoja.

Vahvimmat historian ahaa-elämyksensä Mirkka sai kuitenkin sarjakuva- ja lastenkirjoista.

- Muistan edelleen sen tunteen, jonka koin avatessani ensimmäisen aukeaman joululahjaksi saamastani Mauri Kunnaksen kirjasta Koiramäen talossa. Se teki minuun järisyttävän vaikutuksen. Olin silloin viisi- tai kuusivuotias.
Helsingin Pihlajamäessä "lähiökakaran elämää" viettänyt Mirkka päätti mennä Kallion ilmaisutaidon lukioon, sillä yläasteella hänen suunnitelmansa oli alkaa ohjaajaksi tai näyttelijäksi.

- Haaveet karisivat kahden ensimmäisen lukioviikon aikana, Lappalainen sanoo ja tunnustaa, ettei viihtynyt Kallion lukiossa lainkaan. Koulu ja opetus olivat tasokkaita, mutta oppilaiden taiteilijaleikki oli joskus lapsellista. Ainekirjoituksessa hyvin menestynyt Mirkkakin alkoi kuvitella, ettei hänestä ole kirjoittajaksi, koska hän ei kirjoittanut samalla tyylillä kuin koulun paria vuotta vanhemmat Ultra Bran sanoittajat.

Koulussa ei ollut lainkaan muotia olla kiinnostunut historiasta ja arkeologiasta, joten juuri niistä Mirkka innostui, ehkä vähän wannabe-taiteilijoita ärsyttääkseenkin.

- Olen lukenut senaikaisia päiväkirjojani etsiäkseni näistä suunnitelmista jotakin tietoa, mutta sieltä ei löydy muuta kuin ääliömäistä kirjoittelua pojista. Jos en olisi historiantutkija, joka säilyttää kaikenlaista tuollaista, olisin varmaan tuhonnut päiväkirjat, Lappalainen hymyilee.

Aloittaessaan historian ja arkeologian opinnot Helsingin yliopistossa Lappalainen halusi perehtyä yleiseen historiaan, erityisesti Normandian maihinnousuun. 1600-luvun Suomen historia oli tuolloin ehkä viimeinen aihe, josta hän olisi voinut kuvitella kiinnostuvansa.


Hyvä tutkija pitää päänsä ja päämääränsä

Viikon sairauslomalla olleen Lappalaisen työhuoneen ovella käy trafiikki, kun työkaverit sopivat palavereja ja opiskelijat kyselevät tenttiarvostelujensa perään. Assistentin pöydällä on nippu tenttikuoria ja kaksi pinoa 1500-1600-lukujen Puolan, Ruotsin, Baltian ja muun Itämeren alueen historiaa käsitteleviä kirjoja.

- Vahvuuteni tutkijana on, että pystyn aika nopeasti siirtymään asiasta toiseen: esimerkiksi tenttien arvostelusta tutkimukseen. On kuitenkin aika vaikeaa hypätä puoleksi tunniksi Puolan historiaan tenttiarvostelujen lomassa.
Lappalainen pitää päämäärätietoisuutta hyvän historiantutkijan keskeisenä ominaisuutena. Arki on täynnä pientä sälää, kuten opetusta, esitelmiä, artikkeleja ja arkistossa istumista, mutta kaiken sen keskellä pitäisi nähdä punainen lanka ja osata priorisoida.

- Kun tutkimustyö on kesken, välillä tekisi mieli tehdä mitä tahansa muuta, jotta ei tarvitsisi keskittyä siihen yhteen asiaan. Kirjailijoilla on kuulemma sama tuska, kun romaani on kesken. Silloin siivoaisi mieluummin keittiön kaapit kuin kirjoittaisi. Sen tunteen yli pitää kuitenkin päästä.

Toinen hyvän historioitsijan ominaisuuksista on Lappalaisen mukaan rohkeus olla välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat, ja tehdä sitä, minkä itse kokee tärkeäksi. Hän uskoo, että apurahoja on mahdollista saada myös omaperäiseen tutkimukseen, kunhan se on hyvää.

Mirkka Lappalaisen oma suunta löytyi, kun hän opiskeluvaiheessa toimi tutkimusavustajana Heikki Ylikankaan johtamassa projektissa Rikollisuuden historia. Oikeus- ja rikoshistorian valossa 1600-luku näyttäytyi ratkaisevana vuosisatana. Silloin luotiin perusta nykyaikaiselle valtiolle, joka rekisteröi, valvoo ja hallinnoi alamaisiaan saadakseen riittävästi verotuloja.

- Aikakauteen kuuluivat myös tieteen vallankumous ja ihmisten maailmankuvan muutos. Huomasin, miten sen ajan ihmiset elivät aikakausien rajalla - toinen jalka vanhassa ja toinen uudessa maailmassa. Väitöskirjassani tutkimani Lorentz Creutz oli toisaalta modernilla tavalla järkevä talousihminen mutta toisaalta noituuskomission johtaja, joka teloitutti parikymmentä naista, koska uskoi näiden synnyttävän käärmeitä ja sammakoita.

Mirkka Lappalainen on tutkinut monia historiallisia henkilöitä muttei ole koskaan ajatellut, että haluaisi tutustua johonkuhun kasvotusten. Hän sanoo näiden kuuluvan aikaansa.

- Olkoot siellä rauhassa! Olisi täysin mahdotonta keskustella jonkun 1500-luvulla eläneen ihmisen kanssa. Jos meidät heitettäisiin 1500-luvun Turkuun, emme säilyisi siellä varmaan edes päivää hengissä.


Kaipaa kaunokirjallisen tekstin vapautta

Sana historia liittyy monissa kielissä tarinaan, hyvään stooriin. Se edellyttää historiantutkijalta taitoa kertoa tarina sujuvasti niin, että menneet tapahtumat ja henkilöt alkavat elää uudestaan ja että niihin tulee tolkkua. Mirkka Lappalainen osaa tämän taidon, kuten Vuoden tiedekirja -palkinnon perusteissa runsas vuosi sitten kehuttiin.
Palkinnon jälkeen Helsingin Sanomat rekrytoi nuoren tutkijan tiedesivujensa kolumnistiksi ja kulttuurisivujen kriitikoksi. Lappalainen sanoo pitävänsä kovasti sivutöistään ja uskoo, että historiantutkijan pitäisikin osata kirjoittaa monipuolisesti: eri foorumeihin eri tavoin.

- Ikävä kyllä yliopistossa ei opeteta sellaisia taitoja kuin miten kirjoittaa kolumni tai kirjallisesti korkeatasoinen tutkimus. Nyt tutkijan pitää oppia kantapään kautta.

Lappalainen sanoo hiljattain saaneensa takaisin vanhan kirjeen, jonka oli teininä kirjoittanut ystävälleen. 14-vuotias Mirkka kirjoittaa "kaikkien sanovan, että minusta tulee kirjailija, mutta en minä kyllä sellaiseksi halua". Nyt tilanne on toinen.

- Olen viime vuosina alkanut ymmärtää historiankirjoituksen kaunokirjallista luonnetta. Voi olla, että kaunokirjallisen tekstin kautta voisin kuvata jopa paremmin sitä, mikä on käsitykseni 1600-luvun ihmisestä ja siitä, mitä hän ajatteli. Lähdeviitteiden kahlitsemalla tieteellistä tekstillä se on vaikeampaa, Lappalainen pohtii.

Tutkijan ja romaanikirjailijan roolin yhdistäminen ei kuitenkaan ole helppoa, sen Lappalainen tietää kokemuksesta. Hän kertoo yrittäneensä kirjoittaa historiallista romaania, joka sijoittuu hänen hyvin tuntemaansa aikakauteen.

- Se oli aivan mahdotonta: toisaalta olin tutkija, mutta samalla minun olisi pitänyt keksiä asioita täyttääkseni tarinan aukkoja. Kaunokirjallisessa tekstissä tulisi kyetä luomaan maailma, jossa voi uida vapaasti ilman tieteellisiä kellukkeita.

Historiallisen romaanin esikuvana Lappalaisella on Umberto Econ Ruusun nimi, jonka henkilöhahmot todella tuntuvat keskiaikaisilta. Toinen suosikkikirjailija on Mika Waltari, joka on tutkijan mielestä "niin hyvä tarinaniskijä, että anakronismit unohtuvat".


Vapaa-aika vastapainoa työn luovuudelle

- Minun ongelmani on, että joskus tulee pohdittua tutkimusta liikaakin, Lappalainen vastaa, kun häneltä kysyy, miten hän löytää aikaa tutkimusongelmien miettimiseen. - Kun asioita ei saa kirjoitetuksi, ne stressaavat ja pyörivät päässä yökaudet niin, etten saa unta.

Silloin avuksi tulevat ystävät, luonto ja urheilu. Aloitetaan viimeksi mainitusta: Lappalainen tunnustautuu urheiluhulluksi. Parin viime vuoden aikana hän on huomannut, että "aivojen nyrjäytteleminen" vaatii vastapainoksi monenlaista urheilua, kuten juoksemista ja kuntosalia. Vaikka hän on tutkimuksessa päämäärätietoinen, urheilussa hän ei halua suuria tavoitteita, vain fyysisesti hyvän olon.

Samanlaista täydellistä rentoutumista Lappalainen toivoo muulta vapaa-ajaltaan. Aiemmin hän harrasti kuvanveistoa mutta huomasi sen olevan liian vaativaa tutkimustyöhön yhdistettynä. Sama luovuuden kynttilä paloi sekä työssä että vapaalla.

Täydellisimpänä rentoutumisen muotona Mirkka Lappalainen pitää sienestämistä perheen kesämökin maastossa Urjalassa. Siellä, metsässä, menneisyyden tutkija muuttuu keräilijäksi, joka etenee kohtuullista vauhtia, havainnoi maastoa ja täydentää varastoja pahan päivän varalle.


Jarno Forssell on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.


Mirkka Lappalainen
Ikä: 32
Arvo: filosofian tohtori, Suomen ja Pohjoismaiden historian assistentti
Yliopisto: Helsingin yliopisto
Laitos: historian laitos
Tutkimusala: 1500-1600-lukujen Ruotsin ja Suomen historia
Harrastukset: kirjoittaminen, urheilu, sienestäminen


Etappeja
1975 syntyy Helsingissä.
1980 saa joululahjaksi Mauri Kunnaksen kirjan Koiramäen talossa.
1994 kirjoittaa ylioppilaaksi Kallion ilmaisutaidon lukiosta.
1997 aloittaa tutkimusapulaisena tutkimusprojektissa Rikollisuus Suomessa.
1998 valmistuu filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta.
2002 nimitetään Suomen ja Pohjoismaiden historian assistentiksi.
2005 väittelee filosofian tohtoriksi aiheesta Suku, valta, suurvalta. Creutzit suurvalta-ajan Ruotsissa.
2007 saa Vuoden 2006 tiedekirja -palkinnon kirjastaan Maailman painavin raha. Aloittaa Helsingin Sanomien kolumnistina ja kriitikkona.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5216
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti