Palkittu historiantutkija Mirkka Lappalainen pitää hyvää kirjoittamista hyvän tutkimuksen kumppanina. Hän haaveilee kirjoittavansa joskus myös kaunokirjallisuutta.


tutkimuksen kumppanina. Hän haaveilee kirjoittavansa joskus myös kaunokirjallisuutta.




Julkisuus on kummallista. Tutkija voi puurtaa pitkään ilman, että hänen työstään ovat kiinnostuneet muut kuin työkaverit ja ohjaajat. Sitten tapahtuu jotakin yllättävää, mikä ajankohtaistaa tutkimusaiheen tai tutkijan, ja toimittajat ovat sopuleina kimpussa. Suomen ja Pohjoismaiden historian assistentille Mirkka Lappalaiselle kävi näin vuoden 2007 alussa, jolloin hänen esseekokoelmansa Maailman painavin raha (WSOY) valittiin vuoden tiedekirjaksi.

- En ole vieläkään oikein toipunut siitä myllerryksestä, Lappalainen myöntää ja poimii hyllystään paksun pinon lehtiä ja irti leikattuja juttuja kuluneelta vuodelta. Joukossa on yllättäviäkin julkaisuja - etenkin, kun ottaa huo¬mioon Lappalaisen kirjan teeman. Mistä näkökulmasta esimerkiksi Yrittäjä- ja Trendi-lehti kiinnostuivat 1600-luvun Ruotsin ja Suomen historiasta?

Vaikka Maailman painavin raha on upeasti kirjoitettu kirja, se yksin ei varmaan olisi herättänyt median kiinnostusta. Ansiota oli sen kirjoittajassakin, joka poikkeaa stereotyyppisestä historiantutkijasta. Kolmikymppinen naistutkija, joka lisäksi liputtaa olevansa "suurmiesfani", oli jotakin aivan uutta.

- Julkisuus on ollut asiallista, kilttiä ja tieteellistäkin. Siitä huolimatta väsyin siihen pyöritykseen. Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka ovat julkisuudesta riippuvaisia. Onhan se imartelevaa mutta tyhjää, Lappalainen sanoo.

- Lehdet ovat antaneet jutuissaan sellaisen kuvan, että olisin joku superihminen, vaikka olen aivan tavallinen: yhtä tylsä ja samanlainen sähläri kuin muutkin.


Nyt kiinnostaa nuijasodan myyttisyys

Mirkka Lappalaisen työhuone sijaitsee Helsingin yliopiston keskustakampuksella, Engelin suunnittelemassa entisessä sairaalarakennuksessa. Naapurissa ovat Kansalliskirjasto, Tuomiokirkko ja Kansallisarkisto. Assistentin ovea koristaa painokuva Klaus Flemingistä, nuijasodan kukistajasta. Se vihjaa hänen uudesta tutkimuskohteestaan, 1500-luvun lopun Itämeren alueen poliittisesta historiasta.

Ruotsin kuninkuudesta taistelivat tuolloin kuolleen kuningas Juhana III:n poika, Puolan katolinen kuningas Sigismund, ja tämän setä, protestanttinen Kaarle-herttua. Valtapeliin oli sekaantunut monenlaisia intressitahoja, joista Kaarlea kannattaneet suomalaiset talonpojat olivat vain yksi.

- Kyse oli laajemmassa mitassa vastauskonpuhdistuksesta ja taistelusta Itämeren herruudesta. Suomen talonpoikaiskapina oli siinä vain marginaalinen ilmiö, Lappalainen kertoo. Hän sanoo poliittisen tilanteen olleen niin merkillinen, että jos valtataistelu olisi päättynyt toisin, Suomi olisi saatettu liittää katoliseen Puolaan.

Nuijasodan historian perusteoksen on kirjoittanut jo 1970-luvun lopussa professori Heikki Ylikangas, jonka tutkimusavustajana Lappalainenkin on toiminut. Onko hänen tarkoituksensa vihdoin haastaa Ylikankaan tulkinta talonpoikaiskapinasta?

- Uusi tutkimus haastaa tietysti aina kaikki vanhemmat tulkinnat, mutta minun näkökulmani on hyvin erilainen kuin kenenkään aiemman tutkijan. En aio keskittyä talonpoikiin, vaan näkökulmani on poliittisempi.

Lappalainen myöntää, että nuijasota on yksi suomalaisen historiankirjoituksen myyteistä. Ainekset myytin syntyyn löytyvät jo aikalaistulkinnoista, jotka ovat täynnä eri osapuolten propagandaa ja valheita sekä syytöksiä siitä, kenen vika sota oli. Samat tulkinnat ovat kulkeneet tutkijoiden mukana nykypäivään asti.

- Yhteistä tulkinnoille on ollut, että talonpojat ovat sankareita ja aina oikeassa. Nuijasota-myytti sopi hyvin 1800-luvulla kansallisen heräämisen ja kielitaistelun myötä rakennettuun vapaan suomenkielisen talonpojan historiaan, joka suhtautui vihamielisesti aristokratiaan ja aatelistoon.

Mirkka Lappalaisen mukaan myyttejä murtavien tutkijoiden tulee muistaa, että samalla he korvaavat vanhat myytit uusilla myyteillä, eivät absoluuttisella totuudella.

- Me olemme kaikki oman aikamme vankeja, vaikka emme näe niitä ihanteita, jotka meihin vaikuttavat.


Lukion tekotaiteellinen henki ei sytyttänyt

Kipinän historiaan Mirkka Lappalainen sai jo lapsena perheen kesäpaikassa Urjalankylässä. Kesämökin pihapiirissä on keskiaikainen kivisakasti, hautausmaa ja "Urjalan nuorison" 1930-luvulla pystyttämä muistokivi. Joen takana on rautakautisia viikinkikalmistoja.

Vahvimmat historian ahaa-elämyksensä Mirkka sai kuitenkin sarjakuva- ja lastenkirjoista.

- Muistan edelleen sen tunteen, jonka koin avatessani ensimmäisen aukeaman joululahjaksi saamastani Mauri Kunnaksen kirjasta Koiramäen talossa. Se teki minuun järisyttävän vaikutuksen. Olin silloin viisi- tai kuusivuotias.
Helsingin Pihlajamäessä "lähiökakaran elämää" viettänyt Mirkka päätti mennä Kallion ilmaisutaidon lukioon, sillä yläasteella hänen suunnitelmansa oli alkaa ohjaajaksi tai näyttelijäksi.

- Haaveet karisivat kahden ensimmäisen lukioviikon aikana, Lappalainen sanoo ja tunnustaa, ettei viihtynyt Kallion lukiossa lainkaan. Koulu ja opetus olivat tasokkaita, mutta oppilaiden taiteilijaleikki oli joskus lapsellista. Ainekirjoituksessa hyvin menestynyt Mirkkakin alkoi kuvitella, ettei hänestä ole kirjoittajaksi, koska hän ei kirjoittanut samalla tyylillä kuin koulun paria vuotta vanhemmat Ultra Bran sanoittajat.

Koulussa ei ollut lainkaan muotia olla kiinnostunut historiasta ja arkeologiasta, joten juuri niistä Mirkka innostui, ehkä vähän wannabe-taiteilijoita ärsyttääkseenkin.

- Olen lukenut senaikaisia päiväkirjojani etsiäkseni näistä suunnitelmista jotakin tietoa, mutta sieltä ei löydy muuta kuin ääliömäistä kirjoittelua pojista. Jos en olisi historiantutkija, joka säilyttää kaikenlaista tuollaista, olisin varmaan tuhonnut päiväkirjat, Lappalainen hymyilee.

Aloittaessaan historian ja arkeologian opinnot Helsingin yliopistossa Lappalainen halusi perehtyä yleiseen historiaan, erityisesti Normandian maihinnousuun. 1600-luvun Suomen historia oli tuolloin ehkä viimeinen aihe, josta hän olisi voinut kuvitella kiinnostuvansa.


Hyvä tutkija pitää päänsä ja päämääränsä

Viikon sairauslomalla olleen Lappalaisen työhuoneen ovella käy trafiikki, kun työkaverit sopivat palavereja ja opiskelijat kyselevät tenttiarvostelujensa perään. Assistentin pöydällä on nippu tenttikuoria ja kaksi pinoa 1500-1600-lukujen Puolan, Ruotsin, Baltian ja muun Itämeren alueen historiaa käsitteleviä kirjoja.

- Vahvuuteni tutkijana on, että pystyn aika nopeasti siirtymään asiasta toiseen: esimerkiksi tenttien arvostelusta tutkimukseen. On kuitenkin aika vaikeaa hypätä puoleksi tunniksi Puolan historiaan tenttiarvostelujen lomassa.
Lappalainen pitää päämäärätietoisuutta hyvän historiantutkijan keskeisenä ominaisuutena. Arki on täynnä pientä sälää, kuten opetusta, esitelmiä, artikkeleja ja arkistossa istumista, mutta kaiken sen keskellä pitäisi nähdä punainen lanka ja osata priorisoida.

- Kun tutkimustyö on kesken, välillä tekisi mieli tehdä mitä tahansa muuta, jotta ei tarvitsisi keskittyä siihen yhteen asiaan. Kirjailijoilla on kuulemma sama tuska, kun romaani on kesken. Silloin siivoaisi mieluummin keittiön kaapit kuin kirjoittaisi. Sen tunteen yli pitää kuitenkin päästä.

Toinen hyvän historioitsijan ominaisuuksista on Lappalaisen mukaan rohkeus olla välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat, ja tehdä sitä, minkä itse kokee tärkeäksi. Hän uskoo, että apurahoja on mahdollista saada myös omaperäiseen tutkimukseen, kunhan se on hyvää.

Mirkka Lappalaisen oma suunta löytyi, kun hän opiskeluvaiheessa toimi tutkimusavustajana Heikki Ylikankaan johtamassa projektissa Rikollisuuden historia. Oikeus- ja rikoshistorian valossa 1600-luku näyttäytyi ratkaisevana vuosisatana. Silloin luotiin perusta nykyaikaiselle valtiolle, joka rekisteröi, valvoo ja hallinnoi alamaisiaan saadakseen riittävästi verotuloja.

- Aikakauteen kuuluivat myös tieteen vallankumous ja ihmisten maailmankuvan muutos. Huomasin, miten sen ajan ihmiset elivät aikakausien rajalla - toinen jalka vanhassa ja toinen uudessa maailmassa. Väitöskirjassani tutkimani Lorentz Creutz oli toisaalta modernilla tavalla järkevä talousihminen mutta toisaalta noituuskomission johtaja, joka teloitutti parikymmentä naista, koska uskoi näiden synnyttävän käärmeitä ja sammakoita.

Mirkka Lappalainen on tutkinut monia historiallisia henkilöitä muttei ole koskaan ajatellut, että haluaisi tutustua johonkuhun kasvotusten. Hän sanoo näiden kuuluvan aikaansa.

- Olkoot siellä rauhassa! Olisi täysin mahdotonta keskustella jonkun 1500-luvulla eläneen ihmisen kanssa. Jos meidät heitettäisiin 1500-luvun Turkuun, emme säilyisi siellä varmaan edes päivää hengissä.


Kaipaa kaunokirjallisen tekstin vapautta

Sana historia liittyy monissa kielissä tarinaan, hyvään stooriin. Se edellyttää historiantutkijalta taitoa kertoa tarina sujuvasti niin, että menneet tapahtumat ja henkilöt alkavat elää uudestaan ja että niihin tulee tolkkua. Mirkka Lappalainen osaa tämän taidon, kuten Vuoden tiedekirja -palkinnon perusteissa runsas vuosi sitten kehuttiin.
Palkinnon jälkeen Helsingin Sanomat rekrytoi nuoren tutkijan tiedesivujensa kolumnistiksi ja kulttuurisivujen kriitikoksi. Lappalainen sanoo pitävänsä kovasti sivutöistään ja uskoo, että historiantutkijan pitäisikin osata kirjoittaa monipuolisesti: eri foorumeihin eri tavoin.

- Ikävä kyllä yliopistossa ei opeteta sellaisia taitoja kuin miten kirjoittaa kolumni tai kirjallisesti korkeatasoinen tutkimus. Nyt tutkijan pitää oppia kantapään kautta.

Lappalainen sanoo hiljattain saaneensa takaisin vanhan kirjeen, jonka oli teininä kirjoittanut ystävälleen. 14-vuotias Mirkka kirjoittaa "kaikkien sanovan, että minusta tulee kirjailija, mutta en minä kyllä sellaiseksi halua". Nyt tilanne on toinen.

- Olen viime vuosina alkanut ymmärtää historiankirjoituksen kaunokirjallista luonnetta. Voi olla, että kaunokirjallisen tekstin kautta voisin kuvata jopa paremmin sitä, mikä on käsitykseni 1600-luvun ihmisestä ja siitä, mitä hän ajatteli. Lähdeviitteiden kahlitsemalla tieteellistä tekstillä se on vaikeampaa, Lappalainen pohtii.

Tutkijan ja romaanikirjailijan roolin yhdistäminen ei kuitenkaan ole helppoa, sen Lappalainen tietää kokemuksesta. Hän kertoo yrittäneensä kirjoittaa historiallista romaania, joka sijoittuu hänen hyvin tuntemaansa aikakauteen.

- Se oli aivan mahdotonta: toisaalta olin tutkija, mutta samalla minun olisi pitänyt keksiä asioita täyttääkseni tarinan aukkoja. Kaunokirjallisessa tekstissä tulisi kyetä luomaan maailma, jossa voi uida vapaasti ilman tieteellisiä kellukkeita.

Historiallisen romaanin esikuvana Lappalaisella on Umberto Econ Ruusun nimi, jonka henkilöhahmot todella tuntuvat keskiaikaisilta. Toinen suosikkikirjailija on Mika Waltari, joka on tutkijan mielestä "niin hyvä tarinaniskijä, että anakronismit unohtuvat".


Vapaa-aika vastapainoa työn luovuudelle

- Minun ongelmani on, että joskus tulee pohdittua tutkimusta liikaakin, Lappalainen vastaa, kun häneltä kysyy, miten hän löytää aikaa tutkimusongelmien miettimiseen. - Kun asioita ei saa kirjoitetuksi, ne stressaavat ja pyörivät päässä yökaudet niin, etten saa unta.

Silloin avuksi tulevat ystävät, luonto ja urheilu. Aloitetaan viimeksi mainitusta: Lappalainen tunnustautuu urheiluhulluksi. Parin viime vuoden aikana hän on huomannut, että "aivojen nyrjäytteleminen" vaatii vastapainoksi monenlaista urheilua, kuten juoksemista ja kuntosalia. Vaikka hän on tutkimuksessa päämäärätietoinen, urheilussa hän ei halua suuria tavoitteita, vain fyysisesti hyvän olon.

Samanlaista täydellistä rentoutumista Lappalainen toivoo muulta vapaa-ajaltaan. Aiemmin hän harrasti kuvanveistoa mutta huomasi sen olevan liian vaativaa tutkimustyöhön yhdistettynä. Sama luovuuden kynttilä paloi sekä työssä että vapaalla.

Täydellisimpänä rentoutumisen muotona Mirkka Lappalainen pitää sienestämistä perheen kesämökin maastossa Urjalassa. Siellä, metsässä, menneisyyden tutkija muuttuu keräilijäksi, joka etenee kohtuullista vauhtia, havainnoi maastoa ja täydentää varastoja pahan päivän varalle.


Jarno Forssell on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.


Mirkka Lappalainen
Ikä: 32
Arvo: filosofian tohtori, Suomen ja Pohjoismaiden historian assistentti
Yliopisto: Helsingin yliopisto
Laitos: historian laitos
Tutkimusala: 1500-1600-lukujen Ruotsin ja Suomen historia
Harrastukset: kirjoittaminen, urheilu, sienestäminen


Etappeja
1975 syntyy Helsingissä.
1980 saa joululahjaksi Mauri Kunnaksen kirjan Koiramäen talossa.
1994 kirjoittaa ylioppilaaksi Kallion ilmaisutaidon lukiosta.
1997 aloittaa tutkimusapulaisena tutkimusprojektissa Rikollisuus Suomessa.
1998 valmistuu filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta.
2002 nimitetään Suomen ja Pohjoismaiden historian assistentiksi.
2005 väittelee filosofian tohtoriksi aiheesta Suku, valta, suurvalta. Creutzit suurvalta-ajan Ruotsissa.
2007 saa Vuoden 2006 tiedekirja -palkinnon kirjastaan Maailman painavin raha. Aloittaa Helsingin Sanomien kolumnistina ja kriitikkona.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25795
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1189
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.