Muinaisina aikoina homoseksuaalisuus ei ollut puheenaihe eikä mikään.

Tai jos oli, sanoissa kuulsi kunnioitus. Homofobia syntyi vasta parisataa vuotta sitten tarkkojen nais- ja miesroolien murtuessa.


TEKSTI:Erkki Kauhanen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Muinaisina aikoina homoseksuaalisuus ei ollut puheenaihe eikä mikään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tai jos oli, sanoissa kuulsi kunnioitus. Homofobia syntyi vasta parisataa
vuotta sitten tarkkojen nais- ja miesroolien murtuessa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2002

Yhdysvallat - ja sen perässä muu länsimaailma - järkyttyi, kun biologi Alfred Kinseyn haastattelututkimus Sexual Behavior in the Human Male 1948 paljasti homoseksuaalisuuden laajuuden: 37 prosentilla amerikkalaismiehistä oli elämänsä aikana ollut homoeroottinen kokemus, ja neljä prosenttia ilmoitti olevansa täysin homoseksuaaleja.

Myöhemmät tutkimukset ovat haarukoineet homomiesten osuuden eri maissa yhden ja kymmenen prosentin välille. Lesbojen määrä näyttää olevan noin puolet tai kolmasosa tästä.

   taas homoseksuaalisuus lakkasi olemasta rikos vasta vuoden 1971 laissa.

Pitkään, itse asiassa jo 1800-luvulta alkaen, on kuulunut myös toisenlaisia ääniä, joiden mukaan homoseksuaalisuus ei ole mikään rikos eikä psyykkinen sairauskaan vaan yksi luonnollinen käyttäytymisen muoto.

Itse asiassa sekin kysymys on esitettävä, onko homoseksuaalisuutta olemassakaan - ja jossain katsannossa on pakko vastata, ettei ole. Kulttuurihistoriallinen aineisto kertoo oikeastaan täysin selvästi, että yhden homoseksuaalisuuden sijasta olisi puhuttava monista erilaisista homoseksuaalisuuksista.



Transseksuaalit olivat kolmas sukupuoli

Mielenkiintoisen kulttuurisen näkökulman homoseksuaalisuuteen antaa esimerkiksi Pohjois-Amerikan intiaanien ja Tyynenmeren alkuperäisasukkaiden tuntema transseksuaalien sosiaalinen kategoria, ilmiö, jota eurooppalaiset kutsuivat nimellä berdatsismi. Navajot käyttivät heistä nimeä nadle ja dakotat winkte. Havaijissa ja Tahitissa he olivat mahu ja Samoassa fa’afafine.

Berdache-miehet ja -naiset pukeutuivat vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin ja joskus menivät avioliittoonkin omaksumansa uuden sukupuolen mukaisesti. Heillä oli heimossaan erityinen sosiaalinen tehtävä henkimaailman ja ihmisten välisenä yhdyssiteenä. Berdachena eläminen oli suuri kunnia ja ilo.

Berdatsismia tutkineet yhdysvaltalaiset antropologit Charles Callender ja Lee Kochem luonnehtivat transseksuaalisuutta kutsumukseksi, jonka hyväksynyttä intiaania ei enää nähty miehenä tai naisena vaan kolmantena sosiaalisena sukupuolena. Vaikka useimmat homot ja lesbot pitävät itseään selvästi miehenä ja naisena, voisi ajatus kolmannesta sukupuolesta olla poliittisesti vapauttava.

Sosiaalinen paine piilottaa potentiaalia

Vielä radikaalimpaa ajatusta vilautti muutama vuosi sitten Sara Heinämaa väitöskirjassaan Ele, tyyli ja sukupuoli, jossa hän tarkasteli kuuluisan ranskalaisen kirjailijan Simone de Beauvoirin klassista teosta Toinen sukupuoli niin ikään ranskalaisen Maurice Merleau-Pontyn fenomenologian valossa.

Heinämaa pohdiskeli seksuaalista orientaatiota olemassaolon tapana. Tässä katsannossa seksuaaliset taipumukset näyttäytyvät vain erilaisina elämäntyyleinä ja samalla homoseksuaalisuuteen liittyvä dramatiikka katoaa. Tyylit vaihtuvat toisikseen ilman tarkkoja rajoja, ja suljetun tyylivalikoiman sijaan meillä on avoin tyylien kirjo ja rajattomat mahdollisuudet itseilmaisuun. Tämä ajatus murskaa kokonaan nykyisen olemuksen perusteella tyypittelevän essentialistisen seksuaalisuuskäsityksen.

Itse asiassa jo Alfred Kinsey esitti jotain samantyyppistä. Hänen mukaansa homoseksuaalisuudessa ei ole kyse siitä, mitä ihmiset ovat, vaan siitä, mitä he tekevät. Monien nykyajan evoluutiobiologien tavoin hän sanoi, että on olemassa aukoton jatkumo täydestä heteroseksuaalisuudesta täyteen homoseksuaalisuuteen.

Tätä tulkintaa kehitellen voi kysyä, eikö todellakin "homoeroottinen potentiaali" jakaudu väestössä paljon tasaisemmin kuin tilastot näyttävät. Eikö sosiaalinen paine nostakin homoeroottiselle käyttäytymiselle niin korkean kynnyksen, että vain ne, joiden "homopotentiaali" on kaikkein suurin, elävät avoimesti homoseksuaaleina?

Ajatusta tukee se, että monissa kulttuureissa homo- ja heteroseksuaalisen käyttäytymisen välinen kuilu ei ole likikään niin syvä kuin länsimaissa nyt. Myös Euroopan historiassa tilanne on usein ollut toisenlainen. Näyttää vahvasti siltä, että homoeroottinen käyttäytyminen voi olla myös opittua.

Poikarakastaja ei tuhonnut sotaurhoa

New Yorkin Baruch-yliopiston historian professorin Randolph Trumbachin mukaan nykyinen jyrkkä jako hetero- ja homoseksuaaleihin ilmaantui Eurooppaan vasta 1700- ja 1800-luvun taitteen tienoissa. Samalla lesbokuvaa tuli vallitsemaan miesmäisen naisen ja homokuvaa naismaisen miehen stereotyyppi - jota esimerkiksi suomalainen televisioviihde on vähä-älyisen sitkeästi viljellyt.

Sitä ennen homokuvaa hallitsi pikemmin miehekäs mies, jonka miehuullisuutta homoeroottiset suhteet eivät kyseenalaistaneet. Kreikkalaisilla ja roomalaisilla oli poikarakastajansa, ja myös antiikin suuret filosofit ihailivat piukkoja pojanpakaroita, vaikkeivät varsinaisesti suosittaneetkaan homoseksuaalisen suhteen lihallistamista.

Niin on ollut monessa muussakin kulttuurissa.

Chicagon yliopiston antropologian professori Gilbert Herdt tutki 1970-luvun lopulla Uuden-Guinean sambi-heimoa, jonka nuorukaisten initiaatioriitteihin kuuluu vanhempien sotilaiden siemennesteen nauttiminen rituaalisen fellaation yhteydessä. Sambien homoseksuaalisuuteen ei liity lainkaan feminiinisiä piirteitä, vaan se on mitä maskuliinisin ilmiö: soturien voiman ja perinteen maagista siirtämistä nuorille pojille. Tällaisen "sotaisan", maskuliinisen homoseksuaalisuuden muotoja tunnetaan kaikilta mantereilta. Se kuului muun muassa japanilaiseen samuraiperinteeseen.

Maailmankuulu suomalainen sosiologi Edvard Westermarck lainaa teoksessaan The Origin and Development of Moral Ideas - joka on kaikkien aikojen siteeratuimpia suomalaisia tieteellisiä töitä - antiikin kirjoittajia, joiden mukaan kaikki sotaisat kulttuurit ovat arvostaneet sotaurhojen ja nuorten poikien välisiä eroottisia suhteita.

Kuva muuttui roolien murentuessa

Trumbachin mukaan hetero- ja homoseksuaalisuuden jyrkkä eriytyminen liittyy Keski-Euroopassa tapahtuneeseen laajaan sukupuoliroolien vallankumoukseen. Nykyinen homokuva tarvittiin etuvartioasemaksi murenevien mies- ja naisroolien väliin. Näin se olisi osa sitä laajaa konservatiivista reaktiota, joka koko ajan on kulkenut sukupuolten tasa-arvoistumisen rinnalla ja kaikin keinoin kapinoinut sitä vastaan.

Trumbachin kuvausta sukupuoliroolien vallankumouksesta teollistuvassa Euroopassa on sanottu liioittelevaksi, mutta se saattaa hyvinkin tavoittaa nykyisen homokuvan synnystä jotain olennaista. Samankaltainen kehitys on nähtävissä myös Suomessa runsaat sata vuotta myöhemmin.

Vanhassa suomalaisessa agraariyhteisössä sukupuoliroolit olivat selvät ja niiden onnahteleva esittäminen herätti tosin vinoja kommentteja, mutta mikään suuri kysymys homoseksuaalisuus ei ollut. Jyväskylän yliopiston tutkijan Jan Löfströmin mukaan maatalous-Suomessa homoteeman symbolinen arvo oli pieni.

Tämä näkyy muun muassa siitä, että homoseksuaalisuuteen liittyvä sanasto on köyhä. Yksittäinen poikkeavasti käyttäytyvä ihminen ei uhannut kenenkään sukupuoli-identiteettiä, joten sitä puolustamaan ei tarvittu ylikorostuneita puheita tai asenteita.

Vahvasti homoseksuaalisuus nousi suomalaiseen julkisuuteen vasta 1900-luvun puoliväliä lähestyttäessä. Ilmiönä keskustelu on kaupunkilainen ja keskiluokkainen, ja sen synnynkin täytynee lähteä keskiluokkaisesta arvomaailmasta. Yhden toimivalta vaikuttavan selityksen tarjoaa juuri trumbachilainen käsitys sukupuoliroolien lähentymisestä ja sen synnyttämästä ahdistuksesta.

Homoseksuaalisuus on meidän lakmustesti

Homoseksuaalisuuden yleisyys väestössä ja esiintyminen kaikissa kulttuureissa kaikkina aikoina viittaavat vahvasti siihen suuntaan, että se on joskus palvellut jotain yhteisöllistä tarkoitusta. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä mahdollisuutta, että homoseksuaalisuuteen saattavat vaikuttaa myös biologiset - hormonaaliset, fysiologiset ja perinnölliset - tekijät.

Mutta entä jos homoseksuaalisuus sittenkin on kulttuurinen innovaatio?

Ihmiset ilmaisevat itseään lukuisilla tavoilla, jotka eivät suoraan perustu fysiologiaan tai lajiperimään. Mikään muu laji ei maalaa tauluja, rakenna siltoja tai sävellä baletteja eikä aerobikkaa diskomusiikin tahtiin. Jos lopulta osoittautuu, että homoseksuaalisuus on kulttuurin tuote, mitä siitä? Humanistisesta näkökulmasta sillä ei pitäisi olla merkitystä.

Niin meille suomalaisille kuin muille eurooppalaisille homoseksuaalit ovat peili, jonka kautta voi nähdä itsensä - aivan samoin kuin juutalaiset ovat historian peili saksalaisille ja palestiinalaiset juutalaisille. Oma suhtautuminen seksuaalisesti toisin käyttäytyviin on henkilökohtainen lakmustesti, jonka tulosta jokainen voi pohdiskella omassa yksityisyydessään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla