Rietas munkki antoi hyvän neuvon. Karismaattinen moukka sai kävellä Venäjän keisariperheen palatsiin kuin kotiinsa, koska pystyi auttamaan verenvuototaudista kärsivää pikku Alekseita. Keisarin olisi kannattanut kuunnella saarnamiestä toisessakin asiassa. Se olisi voinut pelastaa tsaarinvallan.

Värähdys kulki yli koko ruumiini, käteni jäykistyi, tähtäsin hänen sydämeensä ja painoin liipaisinta.” Näin ruhtinas Feliks Jusupov muistelee aamuyön hetkeä 29. joulukuuta 1916 palatsissaan Pietarissa.

Laukauksen jälkeen lattialla vääntelehti­ Grigori Rasputin, ”pyhä paholainen”, joka oli kietonut pauloihinsa keisari Nikolai II:n ja hänen puolisonsa Aleksandran. Jusupovin mielestä Venäjä voitiin pelastaa vain murhaamalla tuhoisia neuvoja kuiskutteleva ”rakas ystävä”.

Murhassa oli kaikki kolkon jännitystarinan ainekset. Jusupov oli houkutellut Rasputinin illanistujaisiin uskottelemalla, että hänen vaimonsa toivoi tapaamista. Naisseuran sijaan Rasputinia odotti viisi ylhäistä salaliittolaista, joukossa keisarin serkku Dimitri Romanov. Ryhmä oli valmistellut vieraalleen tylyn iltapalan. Makea Krimin viini ja leivokset oli terästetty syanidilla.Koko pitkän iltapuhteen Jusupov tarjoili herkkuja Rasputinille. Tämä söi, joi ja juopui. Myrkky vain ei tehonnut. Aamuyöllä epätoivoinen Jusupov päätti hakea neuvoa kumppaneiltaan, jotka piilottelivat palatsin yläkerroksissa. Palattuaan ruhtinas ampui Rasputinia rintaan. Syanidin annostellut lääkäri tutki uhrin ja julisti hänet kuolleeksi. Pian Rasputin kuitenkin yritti ponnistautua pystyyn, ja toisetkin salaliittolaiset ampuivat häntä. Lopulta nuijaniskut päähän lannistivat Rasputinin. Hänet sidottiin, käärittiin lakanaan, raahattiin ulos ja pudotettiin hyiseen Nevajokeen.

Kun Rasputinin ruumis kolme päivää myöhemmin nostettiin ylös, hänen todettiin olleen yhä elossa, kun hän painui jäiden alle. Sitkeä siperialainen oli yrittänyt jopa vapauttaa itsensä siteistä, ennen kuin kuoli hukkumalla tai hyytymällä.  

Musta myytti luotiin taiten

Irvokas tarina perustuu Feliks Jusupovin muistelmiin. Tämän, kuten niin monen Rasputinin elämään liittyvän ”totuuden”, luotettavuus on huteralla pohjalla. Kuolinsyytutkimuksessa Rasputinista ei löytynyt jälkiä myrkystä. Veden alla kamppailustakaan ei ole todisteita. Kiistatonta on vain, että Rasputin kuoli väkivaltaisesti ja että hänestä kehkeytyi 1900-luvun vahvimpia ja vastenmielisimpiä henkilömyyttejä – tarkoituksella.

Rasputinin mustanpuhuvan julkisuuskuvan virallisti tutkijaryhmä, jonka nimitti toimeensa keisarivallan syrjäyttänyt Aleksandr Kerenskin johtama väliaikaishallitus kesällä 1917. Ryhmän raportteihin valikoitiin vain Rasputinia panetellut aineisto. Vladimir Iljitš Leninin johtama uusi neuvostovaltio pönkitti kuvaa osoittaakseen, miten läpimätä oli ollut niin keisarivalta kuin keisariperhe. Sitten Neuvostoliiton eristäytyminen pani pitkäksi aikaa asialle pisteen.

Länsimainen viihdekirjallisuus ja elokuvateollisuus tarrasivat silti ihastuneina aiheeseen ja muokkasivat surutta myyttiä omiin tarpeisiinsa. Rasputinista muodostui jo 1920–1930-luvulla takapajuisten, taikauskoisten ja paheellisten venäläisten vertauskuva.  Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Romanovien keisarisuvun kunnia on palautettu ja murhattu keisariperhe haudattu juhlallisesti uudelleen. Myös Rasputin on saanut puolustajia. Venäjän äärikansalliset ainekset koettavat puhdistaa isä Grigorin mainetta ja luoda kuvaa väärin ymmärretystä hurskaasta, joka ortodoksisen kirkon pitäisi julistaa pyhimykseksi. Miten köyhästä, lähes luku- ja kirjoitustaidottomasta siperialaisesta talonpojasta tuli näin tunnettu ja yhä muisteltu persoona? 

Juoppo ryhtyy pyhäksi

Tehdään aikahyppy Siperian takamaille kesään 1897 pieneen Pokrovskojen kylään, jonka kaltaisia oli noilla laajoilla lakeuksilla kolmetoista tusinassa. Raitti pölyää, mökit ovat maalaamattomia. Elämä kulkee harmaata rataansa. Niukat pellot tuottavat perunaa ja kaalia, joki antaa kalaa. Muu maailma on kaukana. Kyläläisten joukossa hoipertelee elämänpolkuaan hevosajuri Jefim Rasputinin 28-vuotias poika, Grigori-hölmöläinen, joka juopottelee, tappelee, varastelee ja ahdistelee naisia. Raha ei pysy hänellä käsissä eikä työ mielessä. Vaimo hänellä tosin on. Ahkera Praskovja Fjodorovna pitää pystyssä köyhää kotia ja perheen kolmea lasta. Grigori haaveilee jostain suuresta, muttei tiedä mistä. Ajatus on jäänyt itämään Verhoturjen luostarissa, jonne hänet 18-vuotiaana passitettiin kolmeksi kuukaudeksi katumusharjoitteluun hevosvarkauden ja rettelöinnin takia.

Kesken heinänteon tapahtuu suuri muutos. Krapulainen Grigori heittää hankonsa ojaan ja ilmoittaa sovittavansa syntinsä ja parantavansa elämänsä. Hän lähtee pyhiinvaellukselle. Seuraavina vuosina hän taivaltaa Kiovaan ja Moskovaan, jopa Athosvuoren luostariin Kreikkaan, kenties Jerusalemiinkin. Hän elää almujen varassa, rukoilee sairaiden ja hädänalaisten puolesta, parantaa ja siunaa. Grigorin valinnassa ei ole mitään kummallista. Tapa sovittaa syntejä pyhänä maankiertäjänä ja kansanparantajana oli yleinen. Venäjällä oli tuhansia samanlaisia. Heillä ei ollut virallista asemaa kirkossa, mutta heitä kunnioitettiin ja kuunneltiin.

Ovet Pietarin piireihin aukeavat

Vuonna 1903 Grigori osuu oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Hän on saapunut Pietariin, keisarikunnan sydämeen. Vaellusvuodet ovat tehneet hänestä tarkan ihmistuntijan ja taitavan esiintyjän. Muistiin on painunut pyhiä kirjoituksia, ennustuksia ja saarnoja ja mieleen syöpynyt munkkien lempeä puhetapa. Hän huokuu itseluottamusta ja arvovaltaa. Käsistä säteilee voimaa, kun hän laskee ne sairaan tai järkkyneen ylle. Hän on vain 34-vuotias, mutta karu elämä on muokannut kasvot uurteisiksi. Se sopii hänen omaan mielikuvaansa viisaasta rukoilijavanhuksesta.

Useat vaikutusvaltaiset kirkonmiehet mieltyvät Rasputiniin. Hän vakuuttaa paitsi ulkonäöllään myös terävillä mielipiteillään ja kyvyllään ymmärtää kuulijoita. Nostetta lisää, että Rasputin kohtelee ylhäisiä kuin vertaisiaan, kovistelee ja ripittää. Ovet aukeavat kauniiden ja rikkaiden piireihin.Yksi tapaaminen johtaa toiseen. Lopulta Rasputin on Nikolai II:n isän serkun, suuriruhtinas Pjotr Romanovin palatsissa. Siellä pitävät komentoa vaimo Militza ja hänen sisarensa Anastasia. He ovat parantumattomia mystiikan, okkultismin ja henkiparannuksen harrastajia. Rasputin vetoaa­ heihin oikopäätä. Mikä tärkeintä, he kuuluvat keisarinna Aleksandran ystäviin.

Prinssi tervehtyy ihmeellisesti

Marraskuussa 1905 Rasputin on keisarillisen kesäpalatsin Pietarhovin portilla. Sisällä häntä odotetaan palavasti, vaikkei hänestä mitään tiedetäkään. Keisarinna tarvitsee kipeästi ihmeidentekijää, keisari keisarinnalle mielenrauhaa. Hädän syy on vasta vuoden ikäinen kruununperillinen Aleksei. Hän sairastaa hemofiliaa, hengenvaarallista verenvuototautia. Se on isoisoäidin, Englannin kuningattaren Viktorian verenperintöä, ja toisin kuin nykyään sitä ei lääketieteen keinoin kyetä lievittämään, saati parantamaan. Ovi on siis auki Rasputinille. Hänen tarvitsee vain käyttää tilaisuutensa, ja sen hän tekee.

Kun keisariperhe tapaa Rasputinin, hän kumoaa lääkärien arviot: poika kyllä paranee iän mukana! Aleksandra innostuu, mutta Nikolai ei ole vakuuttunut. Seuraavalla käynnillään Rasputin kävelee suoraan pahasta kohtauksesta kärsivän Aleksein luokse, rukoilee ja rauhoittaa pojan. Seuraavana aamuna Aleksei herää terveenä. Keisari on myyty mies. Vastedes Rasputin on hovissa tervetullut vieras.

Kevääseen 1909 mennessä isä Grigori, Meidän ystävämme, on jo ainoa ihminen maailmassa, joka saattaa tulla palatsiin etukäteen ilmoittamatta. Keisaria hän kutsuu batjuskaksi, isäseksi, keisarinnaa matjuškaksi, äitimuoriksi.

Murhayritys järkyttää mieltä

Rasputinin side hallitsijahuoneeseen herättää kaunaa niin sukulaisissa, papistossa, aatelissa kuin poliitikoissa. Huhut leviävät, ja niitä levitetään. ”Rasputin erottaa ja nimittää ministereitä ja korkeita virkamiehiä.” ”Keisarinnalla ja Rasputinilla on suhde.” ”Rakastavaiset juonittelevat rauhaa vihollismaan Saksan kanssa.”

Ilkeät puheet rasittavat keisariparin mainetta ja tuovat vihamiehiä Rasputinille. Kesäkuussa 1914 eräs prostituoitu yrittää murhata hänet. Rasputin toipuu puukoniskusta vatsaan, mutta alkaa käyttää oopiumia kipuihinsa, ja hänen käytöksensä muuttuu. Hän ei enää hallitse hermojaan, masentuu ja pelkää henkensä puolesta. Syystäkin: uusi salamurhahanke paljastuu seuraavana vuonna. Rasputinin käytös horjahtaa yhä hillittömämmäksi. Hänet tiedetään viinaan meneväksi elostelijaksi, joka pelastaa seurapiirinaisia himoistaan harrastamalla seksiä heidän kanssaan, mutta nyt alkoholi ja maksetut naiset täyttävät illat ja yöt ja huvittelusta toipuminen vie päivät.

Kaikesta huolimatta Rasputinin vaikutusvalta keisarinnaan kasvaa. Aleksein kohtaukset jatkuvat, ja Nikolai II viettää valtaosan ajastaan sotarintamalla. Lopulta juuri sieltä kantautuvat huonot uutiset sysäävät liikkeelle keisarivallan vastustajat – ja Feliks Jusupovin kumppaneineen.

Juopa repeää kumoukseksi

Palataan siis Pietariin ja joulukuun viimeisiin päiviin 1916. Tieto Rasputinin murhasta leviää hetkessä kaikkialle. Aatelisten palatseissa juhlitaan keisarivallan vapautumista pyhän paholaisen pauloista, mutta kansan keskuudessa surmatyö herättää katkeruutta. Oli Rasputin millainen tahansa talonpojat näkevät hänet omana miehenään. Hänen kuolemansa aatelisten käsissä syventää juopaa, joka on peruuttamattomalla tavalla repeämässä vallankumoukseksi. 

Keisariparin tyrmistys on valtava. Nikolai II hyppää junaan ja rientää rintamalta kotiin. Syyllisiä kuulustellaan jo murhan jälkeisenä päivänä. Nikolai karkottaa Jusupovin tiluksilleen Kurskiin ja serkkunsa Dimitrin Persian rajalle. Historian­ ironiaa on, että rangaistus pelastaa heidän henkensä: he pääsevät vallankumousta pakoon, toisin kuin keisariperhe ja monet muut Romanovit.

Keisarinnan käskystä Rasputin haudataan Tsarskoje Seloon, ’Tsaarien kylään’. Helmikuun vallankumouksen jälkeen ruumis kaivetaan ylös ja poltetaan lähimetsässä. Tuolloin, vain kolme kuukautta Rasputinin murhasta, Nikolai II on juuri pakotettu luopumaan vallasta. Puolitoista vuotta myöhemmin bolsevikkien teloitusryhmä ampuu keisariperheen Jekaterinburgissa.

Huhut vaihtuvat lähteisiin

Rasputinin ja hänen suojelijoidensa tarina on päättynyt. Jäljellä on loppuarvio.

Legendan ja toden suhdetta on ollut vaikea hahmottaa. Vaikka Rasputinista on kirjoitettu paljon, aineistosta vain murunen on luotettavaa tutkimustietoa. Valtaosa kertoo Pietarin seurapiirien huhuja, kronikoi löyhästi niitä näitä tai parjaa parhaansa mukaan. Rasputinin luonteesta ja järjenjuoksusta on esitetty niin ristiriitaisia näkemyksiä, että kuva hänestä on väistämättä hämmentävä ja epätarkka. Hän on pyhimys ja paholainen, saarnamies ja seksihullu, poliittinen pyrkyri ja pelinappula, parantaja ja puoskari.

Totuus Rasputinin vaikutusvallasta ja paheellisuudesta kulkee ehkä tarinoiden puolitiessä, sanoo venäläinen historiantutkija ja näytelmä- ja tietokirjailija Edvard Radzinski, joka on kirjoittanut niin Rasputinin kuin Nikolai II:n elämäkerran. Samaan päätelmään on tullut Oxfordin yliopiston Venäjän historian professori Alex de Jonge. Nämä uudemman Rasputin-tutkimuksen edustajat kyseenalaistavat aiempia stereotypioi­ta mutta eivät kiistä Rasputinin heikkouksia tai keisariperheen kehnoa arviointi- ja hallinnointikykyä. Varsinkin Radzinski on pystynyt tarkentamaan kuvaa, koska hänellä on ollut käytössään tapahtumia tutkineen komission alkuperäiset, sensuroimattomat kuulustelupöytäkirjat. Merkittävää lisätietoa ovat tuoneet myös salaisen poliisin Ohranan raportit.

Hurskaalta puuttui itsekuri

Radzinskin ja de Jongen kokonaisarvio on selvä: Rasputinin suhde hallitsijaperheeseen jäyti keisarivallan perusteita, mutta ne olisivat sortuneet ilman häntäkin. Rasputin pääsi vallan liepeille, mutta hän ei ollut tapahtumien­ alkuunpanija vaan toisiaan riepotelleiden poliittisten voimien välikappale.

Rasputinia käyttivät hyväkseen niin keskenään riitelevät klikit kuin pyrkyrit puolue- ja aatekentän laidasta laitaan. Myös huhut Rasputinin ja keisarinnan intiimistä suhteesta ja vehkeilystä Saksan kanssa olivat tyhjää puhetta. Mitään suhdetta ei ollut, ja Aleksandra oli kansallismielisempi kuin moni venäläinen. Vääriä mielikuvia oli helppo ruokkia, sillä keisaripari halusi salata Aleksein verenvuototaudin ja eristäytyi palatsiinsa. Näin Rasputinin tiheiden vierailujen tarkoitus jäi pimentoon.

Tilannetta pahensi se, että Aleksandra oli niin aatelin kuin tavallisten kansalaisten epäsuosiossa. Syntyään saksalaista keisarinnaa pidettiin kylmänä ja kopeana.Radzinskin ja de Jongen arvio Rasputinista ihmisenä ei ole yhtä mairitteleva. Rasputin oli uskonnollinen mies, jolla kiistatta oli hypnoottisia voimia. Hän ei kuitenkaan hallinnut syntyperästään juontunutta alemmuudentunnettaan, syöksähtelevää luonnettaan, alkoholismiaan eikä seksuaaliviettiään. Hän ei nähnyt omaa etuaan pidemmälle eikä oppinut kokemuksistaan. Rasputinilta puuttuivat itsekuri, poliittinen harkintakyky ja vastuuntunto.

Hänen asemansa tae oli muiden herkkäuskoisuus, jota hän osasi käyttää hyväkseen.  Siis klassinen esimerkki siitä, miten vaarallista on vaikutusvalta ilman vastuuntuntoa – ja himot ilman itsehillintää.

Hannu Pesonen on ulkomaanaiheiden erikoistoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede -lehdessä 11/2010

Amerikkalaistutkimuksen mukaan tekonöyrä kerskuminen on omakehun inhotuin muoto.

Omakehu haisee, sanotaan. Pahimmalta haisee kuitenkin sellainen omakehu, joka on verhottu vaatimattomuuden kaapuun.

Esimerkiksi näin: ”Voitin juuri viihdepalkinnon mutta eipä siinä, täällä seistään Taco Bellin autokaistalla niinkuin kaikki muutkin.” Näin twiittasi amerikkalainen radiojuontaja Cody Alan vuonna 2013.

Se on tyyppiesimerkki niin sanotusta ”humblebragging”-tyylistä, jota näkee paljon etenkin sosiaalisessa mediassa. Sille ei ole luontevaa suomennosta, mutta kirjaimellisesti se tarkoittaa vaatimatonta kerskumista. Ihminen tahtoo ylistää omia saavutuksiaan, mutta yrittää samalla vähätellä itseään, jotta ei kuulostaisi kerskailijalta.

Uusi amerikkalaistutkimus viittaa siihen, että juuri tällainen omakehu on kaikista rasittavinta. Ihmiset näkevät sen läpi.

Journal of Personality and Social Psychology -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa Pohjois-Carolinan yliopiston tutkijat värväsivät satoja opiskelijoita tilanteisiin, joissa he saivat esimerkiksi rahaa antamalla osoittaa tukeaan ihmisille, jotka pyysivät apua.

Yhdessä kokeessa nuori nainen lähestyi opiskelijoita ja pyysi allekirjoituksia vetoomukseen, joka liittyi uuden ruokarekan perustamiseen. Vetoomusta esitellessään nainen kysyi opiskelijoilta tuttavallisesti, mitä he aikovat tehdä kesällä, ja vastasi sitten itse kahdella tapaa.

Joko näin: ”Kuulostaapa hienolta! Minä sain unelmieni harjoittelupaikan ja myös rahat Pariisin-matkaan!”

Tai näin: ”Onpa hienoa! Minä sain unelmieni harjoittelupaikan ja myös rahat Pariisin-matkaan, mutta äh, on niin vaikea päättää kumman valitsisi!”

Ensimmäinen tapa kehua ei näyttänyt ärsyttävän ihmisiä kovin paljon. 86 prosenttia opiskelijoista allekirjoitti naisen vetoomuksen, kun hän vain totesi saaneensa harjoittelupaikan ja matkan.

Jälkimmäinen tapa ja selittely vaikeasta päätöksestä ei miellyttänyt opiskelijoita. Sen jälkeen vain 65 prosenttia suostui tukemaan naista.

Toisessa kokeessa 150 opiskelijaa laitettiin vastaaviin tilanteisiin. He saivat antaa pyytäjille 0–5 dollaria mielensä mukaan.

Tässäkin kokeessa opiskelijat antoivat keskimäärin 35 senttiä vähemmän henkilöille, jotka harrastivat vaatimattomuuteen verhottua omakehua.

Organisaatiokäyttäytymisen apulaisprofessori Ovul Sezer perkaa tuloksia New Scientist -lehdessä.

Hän uskoo, että tällaisen nöyrän kehumisen tarkoitus on yrittää kalastella samalla sekä kunnioitusta että sympatiaa. Se on yritys mainostaa saavutuksiaan näyttämättä kuitenkaan ylimieliseltä.

Se ei toimi, koska se ei näytä vilpittömältä, Sezer sanoo.

”Vaikka ihmiset eivät pidä kerskailusta, se on kuitenkin rehellistä. Vaatimaton kerskailu sen sijaan on viekkauteen perustuva strategia, ja ihmiset näkevät suoraan sen läpi.”

Parempi on siis vain rehellisesti todeta saaneensa jotain hyvää tai onnistuneensa jossain yrittämättä väännellä viestiään vinoksi vaatimattomuudeksi.

Ihmiset ovat tutkimuksen mukaan myös hyviä tunnistamaan tällaisen nöyrän kerskailun. Tutkijat tekivät myös kyselytutkimuksen 646 henkilöllä, ja 70 prosenttia vastaajista pystyi kertomaan esimerkin hiljattain kuulemastaan ”humblebragista”.

Tutkijat pilkkovat tällaisen huonon omakehun vielä kahteen kategoriaan. Ensimmäisen tapa perustuu valittamiseen:

”Onpa rasittavaa näyttää näin nuorelta: äsken 19-vuotias yritti iskeä minua!”

Ja toinen vaatimattomuuteen:

”Miksi minut aina laitetaan tekemään kaikkein tärkeimpiä tehtäviä?”

Jopa valittaminen vetosi ihmisiin paremmin kuin nöyristely.

Kysely

Kumpi on pahempaa: suora vai peitelty omakehu?

Kirikaze
Seuraa 
Viestejä24
Liittynyt16.1.2018

Viikon gallup: Kumpi on pahempaa: suora vai peitelty omakehu?

Miksi omakehu olisi lainkaan ärsyttävää? Ehkä, jos kehuu itseään jatkuvasti tai jotenkin liioitellen, mutta kyllä minua kehun itseäni toisinaan ja annan arvoa itselleni tai jollekkin tekemälleni asialle, mielestäni se on osa hyvää itsetuntoa. Jatkuva itsekehu taas kielii huonosta itsetunnosta, tarpeesta korostaa itseään ja paremmuuttaan. Itsekehu muuttuu myös aivan muuksi jos se on ylemmyydentuntoista tai ylimielistä tai jos ei vastapainoksi tunnista myös niitä huonoja puolia ja huonoja...
Lue kommentti
Keijona
Seuraa 
Viestejä7153
Liittynyt13.3.2015

Viikon gallup: Kumpi on pahempaa: suora vai peitelty omakehu?

<strong> kirjoitti: Miksi omakehu olisi lainkaan ärsyttävää? Ehkä, jos kehuu itseään jatkuvasti tai jotenkin liioitellen, mutta kyllä minua kehun itseäni toisinaan ja annan arvoa itselleni tai jollekkin tekemälleni asialle, mielestäni se on osa hyvää itsetuntoa. Jatkuva itsekehu taas kielii huonosta itsetunnosta, tarpeesta korostaa itseään ja paremmuuttaan. Itsekehu muuttuu myös aivan muuksi jos se on ylemmyydentuntoista tai ylimielistä tai jos ei vastapainoksi tunnista myös niitä huonoja...
Lue kommentti

Rikkaalla riittävästi, köyhä haluaa lisää.

Lähisukukielissä kapina on pelkkää kopinaa.

Viime vuonna vietettiin Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaa, mutta alkavan vuoden satavuotismuistot ovat synkempiä. Tammikuussa vuonna 1918 puhkesi sisällissota, jota kesti toukokuun puoliväliin asti.

Vuoden 1918 tapahtumista käytetyt nimitykset ovat malliesimerkki siitä, kuinka näkökulmat, yhteiskunnalliset taustat ja ideologiat ohjaavat sananvalintaa.

Vuoden 1918 sota voi olla kansalaissota, kapina, luokkasota, punakapina, torpparikapina, vapaussota tai veljessota. Eri tahot ovat nähneet ja nimenneet sodan omalla tavallaan.

Vanhimmassa perintösanastossa ei ole selvästi sotaan viittaavia sanoja. Sellaiset aseiden nimet kuin jousi, nuoli ja piikkiä tai keihästä tarkoittava ota ovat ilmeisesti metsästyssanastoa. Sama pätee verbiin ampua. Sota voisi rakenteensa puolesta olla ikivanha sana, mutta kun sillä ei ole vastineita etäsukukielissä, sitä ei voi todistaa uralilaiseksi.

Kapina on selvästi nuorempi sana. Askelten synnyttämän kopisevan äänen merkityksessä sillä on vastineita lähisukukielissä, mutta mellakan ja kansannousun merkitykset tunnetaan vain suomesta. Sana selittyy ääntä jäljittelevän kapista-verbin johdokseksi.

Kantasuomalaisten sanastollinen arsenaali on alkanut karttua Itämeren alueella. Germaanisilta naapureilta on lainattu keihäs, miekka, huotra, tuppi ja ilmeisesti myös kilpi. Kalpa-sanalle on etsitty lähtökohtia sekä balttilaisista että germaanisista naapurikielistä. Tappara tulee venäjästä.

Suuri osa suomen sotasanastosta on saatu ruotsista tai ruotsin kautta aikana, jolloin Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa. Tästä esimerkkejä ovat armeija, kanuuna, kivääri, luoti, mörssäri, peitsi, pyssy, ruuti ja sapeli.

Sotilasarvojen nimityksiä tuli etenkin 1600-luvulla, kun käytiin 30-vuotista sotaa ja sotimista koskevaa lainsäädäntöä käännettiin suomeksi.

Tämän ajan lainoja ovat eversti, kapteeni, kenraali, kersantti, korpraali, luutnantti, majuri, vänrikki ja vääpeli. Zachris Topelius kuvasi sodan tapahtumia romaanissaan Välskärin kertomuksia, jossa välskäri tarkoitti entisajan lääkintämiestä.

Vanhimmat suomalaiset sotilasarvot edustavat hierarkian ääripäitä. Ne ovat sotamies ja marski, jotka esiintyvät jo Mikael Agricolan teoksissa. Sotamies ja sotaväki mainitaan useissa yhteyksissä, marski löytyy Uuden testamentin esipuheesta, jossa kerrotaan Torkkeli Knuutinpojan sotaretkestä Karjalaan.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Tutun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2018