Rietas munkki antoi hyvän neuvon. Karismaattinen moukka sai kävellä Venäjän keisariperheen palatsiin kuin kotiinsa, koska pystyi auttamaan verenvuototaudista kärsivää pikku Alekseita. Keisarin olisi kannattanut kuunnella saarnamiestä toisessakin asiassa. Se olisi voinut pelastaa tsaarinvallan.

Värähdys kulki yli koko ruumiini, käteni jäykistyi, tähtäsin hänen sydämeensä ja painoin liipaisinta.” Näin ruhtinas Feliks Jusupov muistelee aamuyön hetkeä 29. joulukuuta 1916 palatsissaan Pietarissa.

Laukauksen jälkeen lattialla vääntelehti­ Grigori Rasputin, ”pyhä paholainen”, joka oli kietonut pauloihinsa keisari Nikolai II:n ja hänen puolisonsa Aleksandran. Jusupovin mielestä Venäjä voitiin pelastaa vain murhaamalla tuhoisia neuvoja kuiskutteleva ”rakas ystävä”.

Murhassa oli kaikki kolkon jännitystarinan ainekset. Jusupov oli houkutellut Rasputinin illanistujaisiin uskottelemalla, että hänen vaimonsa toivoi tapaamista. Naisseuran sijaan Rasputinia odotti viisi ylhäistä salaliittolaista, joukossa keisarin serkku Dimitri Romanov. Ryhmä oli valmistellut vieraalleen tylyn iltapalan. Makea Krimin viini ja leivokset oli terästetty syanidilla.Koko pitkän iltapuhteen Jusupov tarjoili herkkuja Rasputinille. Tämä söi, joi ja juopui. Myrkky vain ei tehonnut. Aamuyöllä epätoivoinen Jusupov päätti hakea neuvoa kumppaneiltaan, jotka piilottelivat palatsin yläkerroksissa. Palattuaan ruhtinas ampui Rasputinia rintaan. Syanidin annostellut lääkäri tutki uhrin ja julisti hänet kuolleeksi. Pian Rasputin kuitenkin yritti ponnistautua pystyyn, ja toisetkin salaliittolaiset ampuivat häntä. Lopulta nuijaniskut päähän lannistivat Rasputinin. Hänet sidottiin, käärittiin lakanaan, raahattiin ulos ja pudotettiin hyiseen Nevajokeen.

Kun Rasputinin ruumis kolme päivää myöhemmin nostettiin ylös, hänen todettiin olleen yhä elossa, kun hän painui jäiden alle. Sitkeä siperialainen oli yrittänyt jopa vapauttaa itsensä siteistä, ennen kuin kuoli hukkumalla tai hyytymällä.  

Musta myytti luotiin taiten

Irvokas tarina perustuu Feliks Jusupovin muistelmiin. Tämän, kuten niin monen Rasputinin elämään liittyvän ”totuuden”, luotettavuus on huteralla pohjalla. Kuolinsyytutkimuksessa Rasputinista ei löytynyt jälkiä myrkystä. Veden alla kamppailustakaan ei ole todisteita. Kiistatonta on vain, että Rasputin kuoli väkivaltaisesti ja että hänestä kehkeytyi 1900-luvun vahvimpia ja vastenmielisimpiä henkilömyyttejä – tarkoituksella.

Rasputinin mustanpuhuvan julkisuuskuvan virallisti tutkijaryhmä, jonka nimitti toimeensa keisarivallan syrjäyttänyt Aleksandr Kerenskin johtama väliaikaishallitus kesällä 1917. Ryhmän raportteihin valikoitiin vain Rasputinia panetellut aineisto. Vladimir Iljitš Leninin johtama uusi neuvostovaltio pönkitti kuvaa osoittaakseen, miten läpimätä oli ollut niin keisarivalta kuin keisariperhe. Sitten Neuvostoliiton eristäytyminen pani pitkäksi aikaa asialle pisteen.

Länsimainen viihdekirjallisuus ja elokuvateollisuus tarrasivat silti ihastuneina aiheeseen ja muokkasivat surutta myyttiä omiin tarpeisiinsa. Rasputinista muodostui jo 1920–1930-luvulla takapajuisten, taikauskoisten ja paheellisten venäläisten vertauskuva.  Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Romanovien keisarisuvun kunnia on palautettu ja murhattu keisariperhe haudattu juhlallisesti uudelleen. Myös Rasputin on saanut puolustajia. Venäjän äärikansalliset ainekset koettavat puhdistaa isä Grigorin mainetta ja luoda kuvaa väärin ymmärretystä hurskaasta, joka ortodoksisen kirkon pitäisi julistaa pyhimykseksi. Miten köyhästä, lähes luku- ja kirjoitustaidottomasta siperialaisesta talonpojasta tuli näin tunnettu ja yhä muisteltu persoona? 

Juoppo ryhtyy pyhäksi

Tehdään aikahyppy Siperian takamaille kesään 1897 pieneen Pokrovskojen kylään, jonka kaltaisia oli noilla laajoilla lakeuksilla kolmetoista tusinassa. Raitti pölyää, mökit ovat maalaamattomia. Elämä kulkee harmaata rataansa. Niukat pellot tuottavat perunaa ja kaalia, joki antaa kalaa. Muu maailma on kaukana. Kyläläisten joukossa hoipertelee elämänpolkuaan hevosajuri Jefim Rasputinin 28-vuotias poika, Grigori-hölmöläinen, joka juopottelee, tappelee, varastelee ja ahdistelee naisia. Raha ei pysy hänellä käsissä eikä työ mielessä. Vaimo hänellä tosin on. Ahkera Praskovja Fjodorovna pitää pystyssä köyhää kotia ja perheen kolmea lasta. Grigori haaveilee jostain suuresta, muttei tiedä mistä. Ajatus on jäänyt itämään Verhoturjen luostarissa, jonne hänet 18-vuotiaana passitettiin kolmeksi kuukaudeksi katumusharjoitteluun hevosvarkauden ja rettelöinnin takia.

Kesken heinänteon tapahtuu suuri muutos. Krapulainen Grigori heittää hankonsa ojaan ja ilmoittaa sovittavansa syntinsä ja parantavansa elämänsä. Hän lähtee pyhiinvaellukselle. Seuraavina vuosina hän taivaltaa Kiovaan ja Moskovaan, jopa Athosvuoren luostariin Kreikkaan, kenties Jerusalemiinkin. Hän elää almujen varassa, rukoilee sairaiden ja hädänalaisten puolesta, parantaa ja siunaa. Grigorin valinnassa ei ole mitään kummallista. Tapa sovittaa syntejä pyhänä maankiertäjänä ja kansanparantajana oli yleinen. Venäjällä oli tuhansia samanlaisia. Heillä ei ollut virallista asemaa kirkossa, mutta heitä kunnioitettiin ja kuunneltiin.

Ovet Pietarin piireihin aukeavat

Vuonna 1903 Grigori osuu oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Hän on saapunut Pietariin, keisarikunnan sydämeen. Vaellusvuodet ovat tehneet hänestä tarkan ihmistuntijan ja taitavan esiintyjän. Muistiin on painunut pyhiä kirjoituksia, ennustuksia ja saarnoja ja mieleen syöpynyt munkkien lempeä puhetapa. Hän huokuu itseluottamusta ja arvovaltaa. Käsistä säteilee voimaa, kun hän laskee ne sairaan tai järkkyneen ylle. Hän on vain 34-vuotias, mutta karu elämä on muokannut kasvot uurteisiksi. Se sopii hänen omaan mielikuvaansa viisaasta rukoilijavanhuksesta.

Useat vaikutusvaltaiset kirkonmiehet mieltyvät Rasputiniin. Hän vakuuttaa paitsi ulkonäöllään myös terävillä mielipiteillään ja kyvyllään ymmärtää kuulijoita. Nostetta lisää, että Rasputin kohtelee ylhäisiä kuin vertaisiaan, kovistelee ja ripittää. Ovet aukeavat kauniiden ja rikkaiden piireihin.Yksi tapaaminen johtaa toiseen. Lopulta Rasputin on Nikolai II:n isän serkun, suuriruhtinas Pjotr Romanovin palatsissa. Siellä pitävät komentoa vaimo Militza ja hänen sisarensa Anastasia. He ovat parantumattomia mystiikan, okkultismin ja henkiparannuksen harrastajia. Rasputin vetoaa­ heihin oikopäätä. Mikä tärkeintä, he kuuluvat keisarinna Aleksandran ystäviin.

Prinssi tervehtyy ihmeellisesti

Marraskuussa 1905 Rasputin on keisarillisen kesäpalatsin Pietarhovin portilla. Sisällä häntä odotetaan palavasti, vaikkei hänestä mitään tiedetäkään. Keisarinna tarvitsee kipeästi ihmeidentekijää, keisari keisarinnalle mielenrauhaa. Hädän syy on vasta vuoden ikäinen kruununperillinen Aleksei. Hän sairastaa hemofiliaa, hengenvaarallista verenvuototautia. Se on isoisoäidin, Englannin kuningattaren Viktorian verenperintöä, ja toisin kuin nykyään sitä ei lääketieteen keinoin kyetä lievittämään, saati parantamaan. Ovi on siis auki Rasputinille. Hänen tarvitsee vain käyttää tilaisuutensa, ja sen hän tekee.

Kun keisariperhe tapaa Rasputinin, hän kumoaa lääkärien arviot: poika kyllä paranee iän mukana! Aleksandra innostuu, mutta Nikolai ei ole vakuuttunut. Seuraavalla käynnillään Rasputin kävelee suoraan pahasta kohtauksesta kärsivän Aleksein luokse, rukoilee ja rauhoittaa pojan. Seuraavana aamuna Aleksei herää terveenä. Keisari on myyty mies. Vastedes Rasputin on hovissa tervetullut vieras.

Kevääseen 1909 mennessä isä Grigori, Meidän ystävämme, on jo ainoa ihminen maailmassa, joka saattaa tulla palatsiin etukäteen ilmoittamatta. Keisaria hän kutsuu batjuskaksi, isäseksi, keisarinnaa matjuškaksi, äitimuoriksi.

Murhayritys järkyttää mieltä

Rasputinin side hallitsijahuoneeseen herättää kaunaa niin sukulaisissa, papistossa, aatelissa kuin poliitikoissa. Huhut leviävät, ja niitä levitetään. ”Rasputin erottaa ja nimittää ministereitä ja korkeita virkamiehiä.” ”Keisarinnalla ja Rasputinilla on suhde.” ”Rakastavaiset juonittelevat rauhaa vihollismaan Saksan kanssa.”

Ilkeät puheet rasittavat keisariparin mainetta ja tuovat vihamiehiä Rasputinille. Kesäkuussa 1914 eräs prostituoitu yrittää murhata hänet. Rasputin toipuu puukoniskusta vatsaan, mutta alkaa käyttää oopiumia kipuihinsa, ja hänen käytöksensä muuttuu. Hän ei enää hallitse hermojaan, masentuu ja pelkää henkensä puolesta. Syystäkin: uusi salamurhahanke paljastuu seuraavana vuonna. Rasputinin käytös horjahtaa yhä hillittömämmäksi. Hänet tiedetään viinaan meneväksi elostelijaksi, joka pelastaa seurapiirinaisia himoistaan harrastamalla seksiä heidän kanssaan, mutta nyt alkoholi ja maksetut naiset täyttävät illat ja yöt ja huvittelusta toipuminen vie päivät.

Kaikesta huolimatta Rasputinin vaikutusvalta keisarinnaan kasvaa. Aleksein kohtaukset jatkuvat, ja Nikolai II viettää valtaosan ajastaan sotarintamalla. Lopulta juuri sieltä kantautuvat huonot uutiset sysäävät liikkeelle keisarivallan vastustajat – ja Feliks Jusupovin kumppaneineen.

Juopa repeää kumoukseksi

Palataan siis Pietariin ja joulukuun viimeisiin päiviin 1916. Tieto Rasputinin murhasta leviää hetkessä kaikkialle. Aatelisten palatseissa juhlitaan keisarivallan vapautumista pyhän paholaisen pauloista, mutta kansan keskuudessa surmatyö herättää katkeruutta. Oli Rasputin millainen tahansa talonpojat näkevät hänet omana miehenään. Hänen kuolemansa aatelisten käsissä syventää juopaa, joka on peruuttamattomalla tavalla repeämässä vallankumoukseksi. 

Keisariparin tyrmistys on valtava. Nikolai II hyppää junaan ja rientää rintamalta kotiin. Syyllisiä kuulustellaan jo murhan jälkeisenä päivänä. Nikolai karkottaa Jusupovin tiluksilleen Kurskiin ja serkkunsa Dimitrin Persian rajalle. Historian­ ironiaa on, että rangaistus pelastaa heidän henkensä: he pääsevät vallankumousta pakoon, toisin kuin keisariperhe ja monet muut Romanovit.

Keisarinnan käskystä Rasputin haudataan Tsarskoje Seloon, ’Tsaarien kylään’. Helmikuun vallankumouksen jälkeen ruumis kaivetaan ylös ja poltetaan lähimetsässä. Tuolloin, vain kolme kuukautta Rasputinin murhasta, Nikolai II on juuri pakotettu luopumaan vallasta. Puolitoista vuotta myöhemmin bolsevikkien teloitusryhmä ampuu keisariperheen Jekaterinburgissa.

Huhut vaihtuvat lähteisiin

Rasputinin ja hänen suojelijoidensa tarina on päättynyt. Jäljellä on loppuarvio.

Legendan ja toden suhdetta on ollut vaikea hahmottaa. Vaikka Rasputinista on kirjoitettu paljon, aineistosta vain murunen on luotettavaa tutkimustietoa. Valtaosa kertoo Pietarin seurapiirien huhuja, kronikoi löyhästi niitä näitä tai parjaa parhaansa mukaan. Rasputinin luonteesta ja järjenjuoksusta on esitetty niin ristiriitaisia näkemyksiä, että kuva hänestä on väistämättä hämmentävä ja epätarkka. Hän on pyhimys ja paholainen, saarnamies ja seksihullu, poliittinen pyrkyri ja pelinappula, parantaja ja puoskari.

Totuus Rasputinin vaikutusvallasta ja paheellisuudesta kulkee ehkä tarinoiden puolitiessä, sanoo venäläinen historiantutkija ja näytelmä- ja tietokirjailija Edvard Radzinski, joka on kirjoittanut niin Rasputinin kuin Nikolai II:n elämäkerran. Samaan päätelmään on tullut Oxfordin yliopiston Venäjän historian professori Alex de Jonge. Nämä uudemman Rasputin-tutkimuksen edustajat kyseenalaistavat aiempia stereotypioi­ta mutta eivät kiistä Rasputinin heikkouksia tai keisariperheen kehnoa arviointi- ja hallinnointikykyä. Varsinkin Radzinski on pystynyt tarkentamaan kuvaa, koska hänellä on ollut käytössään tapahtumia tutkineen komission alkuperäiset, sensuroimattomat kuulustelupöytäkirjat. Merkittävää lisätietoa ovat tuoneet myös salaisen poliisin Ohranan raportit.

Hurskaalta puuttui itsekuri

Radzinskin ja de Jongen kokonaisarvio on selvä: Rasputinin suhde hallitsijaperheeseen jäyti keisarivallan perusteita, mutta ne olisivat sortuneet ilman häntäkin. Rasputin pääsi vallan liepeille, mutta hän ei ollut tapahtumien­ alkuunpanija vaan toisiaan riepotelleiden poliittisten voimien välikappale.

Rasputinia käyttivät hyväkseen niin keskenään riitelevät klikit kuin pyrkyrit puolue- ja aatekentän laidasta laitaan. Myös huhut Rasputinin ja keisarinnan intiimistä suhteesta ja vehkeilystä Saksan kanssa olivat tyhjää puhetta. Mitään suhdetta ei ollut, ja Aleksandra oli kansallismielisempi kuin moni venäläinen. Vääriä mielikuvia oli helppo ruokkia, sillä keisaripari halusi salata Aleksein verenvuototaudin ja eristäytyi palatsiinsa. Näin Rasputinin tiheiden vierailujen tarkoitus jäi pimentoon.

Tilannetta pahensi se, että Aleksandra oli niin aatelin kuin tavallisten kansalaisten epäsuosiossa. Syntyään saksalaista keisarinnaa pidettiin kylmänä ja kopeana.Radzinskin ja de Jongen arvio Rasputinista ihmisenä ei ole yhtä mairitteleva. Rasputin oli uskonnollinen mies, jolla kiistatta oli hypnoottisia voimia. Hän ei kuitenkaan hallinnut syntyperästään juontunutta alemmuudentunnettaan, syöksähtelevää luonnettaan, alkoholismiaan eikä seksuaaliviettiään. Hän ei nähnyt omaa etuaan pidemmälle eikä oppinut kokemuksistaan. Rasputinilta puuttuivat itsekuri, poliittinen harkintakyky ja vastuuntunto.

Hänen asemansa tae oli muiden herkkäuskoisuus, jota hän osasi käyttää hyväkseen.  Siis klassinen esimerkki siitä, miten vaarallista on vaikutusvalta ilman vastuuntuntoa – ja himot ilman itsehillintää.

Hannu Pesonen on ulkomaanaiheiden erikoistoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede -lehdessä 11/2010

Alus on laivaa vanhempi. Kuva: Getty Images

Maakravut oppivat merikielen myöhään.

Suomensukuisten kielten vanhimmassa perintösanastossa ei ole mitään sellaista, mikä viittaisi mereen tai merillä liikkumiseen.

Vesi on kyllä ollut tärkeä elementti esi-isiemme elämässä, mutta sitä ovat edustaneet Uralvuoriston molemmin puolin virtaavat joet, jotka ovat palvelleet sekä kätevänä liikkumisväylänä että runsaskalaisena ruoka-aittana. Vesikulkuneuvon yleisnimitys alus on johdettu jotakin alla olevaa merkitsevästä perintösanasta ala.

Saksan Meer muistuttaa niin paljon suomen meri-sanaa, että germaanisen lainaetymologian mahdollisuus tulee etsimättä mieleen. Samantapaisia sanoja on kuitenkin myös muissa Itämeren alueen kielissä, joten tutkijat ovat vuosikymmeniä väitelleet siitä, onko meri germaanista vai balttilaista alkuperää. Laina se on joka tapauksessa.

Laiva- ja purje-sanojakin on joskus pidetty balttilaisina, mutta nykykäsityksen mukaan ne ovat germaanisia lainoja. Muita esimerkkejä germaanisperäisestä purjehdussanastosta ovat airo, keula, laita, masto, parras, raaka, teljo ja mahdollisesti myös väylä.

Keskiajalta lähtien purjehdussanastoa on lainattu nuoremmista germaanisista kielimuodoista, lähinnä ruotsista ja alasaksasta.

Ruotsista on saatu esimerkiksi ankkuri, jolla, köli, luotsi, luovia, matruusi, märssy, poiju, reimari ja seilata, alasaksasta ainakin touvi.

Nopeaa purjealusta tarkoittava jahti ja monimastoiseen purjelaivaan viittaava parkki voivat olla peräisin kummasta tahansa, samoin puomi, ruori, rahti, ruuma ja takila. Kauppatavaran mittayksikkö leiviskä lienee lainattu alasaksasta viron kautta.

Suomen kielen ensimmäinen erikoisalan sanakirja oli Suomalainen Meri-sanakirja, jonka ”överstiluutnantti ja ritari” Albin Stjerncreutz julkaisi vuonna 1863.

Hän oli huolissaan maakravuista, jotka eivät suomalaisessakaan laivassa ensi alkuun ymmärtäneet, mitä oli tehtävä, kun kapteeni käski Pohjois-Euroopan kansainvälisellä merikielellä hissaamaan tai haalaamaan kliivarin eli nostamaan tai ottamaan alas tietyn kolmikulmaisen keulapurjeen.

Stjerncreutzin sanakirjassa suomen kieleen tuli sana kampanja, jolla tarkoitettiin sotalaivaston liikkeitä sekä sodan että rauhan aikana. Sama kansainvälinen sana tuli samoihin aikoihin käyttöön myös maalla tapahtuvan sotaretken merkityksessä.

Aatteellisen tai kaupallisen rynnistyksen nimitys siitä tuli meillä vasta 1900-luvun puolella.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2018

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.