Hevonen nousi sukupuuton partaalta ratsuksi ja rituaalieläimeksi. Sitten tuli takaisku.

Hevonen ja ihminen ovat melkoisen vanhoja tuttuja. Yhteistä histo­riaamme tunnetaan Euroopasta kymmenientuhansien vuosien takaa. Hevoset laidunsivat samoilla aroilla, joilla varhaiskivikautiset ihmiset metsästivät.

Aluksi hevosella oli syytä pelätä ihmistä, sillä jääkausiajan eurooppalaiset olivat suurriistan metsästäjiä. Osa erikoistui hevosiin ja metsästi kaikenikäisiä yksilöitä, ei vain nuoria ja heikkoja. Kokonaisia laumoja saarrettiin ja surmattiin keihäillä.

Hevoselle oli jääkauden päätyttyä käydä huonosti. Sen kannat pienenivät niin, että koko laji oli vaarassa ajautua sukupuuttoon. Metsästys jatkui tehokkaana, ja verotusvaikutus näkyy runsaina hevosenluina jääkauden loppuvaiheen ihmisasumuksilla.

Toisena hupenemisen syynä pidetään sitä, että aroalue kutistui, kun metsät alkoivat ilmaston lämmettyä vallata alaa.  Jääkauden jälkeen metsän eläinten, kuten hirvien ja kauriiden, luut yleistyivätkin eurooppalaisten tunkioilla samaan aikaan kun hevosen harvinaistuivat. Monin paikoin hevonen puuttuu noin 10 000 vuoden takaisesta aineistosta täysin ja ilmestyy takaisin vasta tuhansia vuosia myöhemmin. Tutkijat eivät ole varmoja, hävisikö hevonen Euroopasta paikoin kokonaan vai lopettivatko ihmiset jostain syystä sen metsästämisen.

Saaliista kotieläimeksi

Kaviot alkoivat kopsua taas myöhäiskivikaudella, jolloin ihminen aloitti maanviljelyn ja ryhtyi raivaamaan metsiä viljelymaiksi. Viljely alkoi Keski-Euroopassa runsaat 6 000 vuotta sitten, ja silloin sinne ilmaantui arkeologisten löytöjen perusteella uudelleen myös hevonen.

Kesyttäminen ilmeisesti alkoi Euraa­sian aron länsireunalla, Mustanmeren alueel­la, missä villihevoskannat olivat säilyneet vahvimpina. Vanhimmat arkeologiset todisteet hevosista kotieläiminä on löydetty Kazakstanista, Botain kulttuuriin kuuluvasta kylästä, ja niillä on ikää 6 000 vuotta. Tuolla alueella elettiin silloin jo pronssikauden alkua.

Suurin osa Botaista löydetyistä luista on hevosen luita, ja kylän asukkaat saivat elantonsa pitkälti hevosista. Arkeologiset kaivaukset ovat paljastaneet kylästä aitauk­sia, ja lanta osoittaa, että hevoset viettivät niissä pitkiä aikoja. Astioista on löydetty rasvaa, joka isotooppianalyysien­ mukaan on peräisin tammanmaidosta.

Lihakarjasta ratsuksi

Jo Botain hevosista on päätelty, etteivät ne olleet ihmisille pelkkää ravintoa. Hevosen pito on niin työlästä, että pelkästään lihan ja maidon takia hevosbuumi olisi tuskin levinnyt Eurooppaan, jossa oli jo lampaita ja lehmiä.

Botain hevosten poskihammasrivistöjen etureunasta on löydetty kulumaa, joka parhaiten selittyy kuolaimen jälkenä. Tämä viittaa siihen, että niitä on käytetty työjuhtina tai ratsuina. Ratsastuksesta tai raskaasta vetotyöstä kertovat myös hevosten selkärangan kulumat ja luustomuutokset.

Hevosen kesytys johti uudenlaisiin elämäntapoihin. Ihmisten liikkuvuus lisääntyi. Sodankäynti muutti muotoaan. Hevosen merkitys ratsuna ja vapauden symbolina korostui, lihakarjana väheni.

Käytön muuttuessa hevosten arvostus yksilöinä lisääntyi. Nylkemisjäljet hevosen luissa vähenevät monilla alueil­la rautakauteen tultaessa. Yhä useam­mat yksilöt ovat eläneet vanhoiksi, ja niiden luustossa näkyy usein patologisia muutoksia, joten niitä ei välttämättä voitu viimeisinä vuosinaan käyttää työhön. Silti niistä pidettiin huolta.

Ratsaille nousun myötä syntyi myös uusi elinkeino, hevosiin perustuva paimentolaisuus, joka yhä jatkuu Euraasian arolla. Mongoliassa paimentolaiset ovat jatkaneet Botain kaltaista kokonaisvaltaista suhdetta hevoseen. Se on kulkuväline, sen maitoa juodaan ja lihaa syödään, ja nahka käytetään tarve-esineisiin. Hevoset ovat myös ajanvietettä. Niillä kilpaillaan laukkakilpailuissa ja peleissä.

Villiori oli vaarallinen

Aluksi hevosten kasvattaminen saattoi olla vaikeaa. Ainakin muinaisen villihevosen lähisukulainen mongolianvillihevonen lisääntyy huonosti vankeudessa. Niillä alueilla, joilla villihevosia oli vielä säilynyt, kuten Balkanilla ja Pyreneitten niemimaalla, ihmiset saattoivat pyydystää niitä täydentämään idästä tuotua kesyhevoslaumaansa.

Erityisesti orien käsittely on hankalaa, ja villit orit saattoivat olla liian vaarallisia elävinä pyydystettäviksi. Ennemmin turvauduttiin valmiiksi kesytettyihin tuontioreihin.

Hevoselle on luontaista elää ja lisääntyä yhden johtajaorin ja usean tamman laumassa, joten hevoskantojen kasvattamiseksi oli tärkeintä, että tammoja oli tarpeeksi. Siksi laumoja täydennettiin paikallisilla villitammoilla.

Orien ja tammojen eri alkuperä näkyi viime vuonna tehdyssä muinais-dna:n analyysissä. Orilinja polveutui noin 5 000 vuoden takaa, mutta tammoja oli useita linjoja. Ne olivat eronneet toisistaan jo 160 000 vuotta sitten – silloin, kun villihevoset jääkauden aikana levisivät Euraasiaan.

Alkuperäiset villihevoset olivat muinais-dna:n perusteella yleensä ruunikoita, eli niillä oli ruskea karva ja tummat jouhet. Lisäksi osalla oli leoparditäpliä tuottava geeni. Täplikkäitä hevosia on kuvattu jääkaudenaikaisissa luolamaalauksissakin.

Pronssikautisten kesyhevosten luiden dna:sta on tunnistettu geenimutaatioita, jotka koodaavat mustia ja harmaita sekä erilaisia kirjavia karvoituksia. Jalostuksen myötä värivalikoima siis kasvoi nopeasti. Sellainen on tavallista yleensäkin eläimiä kesytettäessä ja voi kertoa ihmisten mieltymyksistä. Myöhempinä aikoina mustat ja valkoiset hevoset ovat olleet erityisen arvokkaita ratsuja. Ehkä ne miellyttivät jo pronssikauden ihmisiä.

Evästä tuonpuoleiseen

Lascaux’ssa ja muissa Ranskan luolamaalauksissa hevoset ovat näyttävästi esillä, vaikkei niitä siellä samanaikaisen luuaineiston perusteella paljon metsästettykään. Tutkijat päättelevät, että hevoseen on yhdistetty uskonnollisia merkityksiä, ja ehkä harvoin nähtyihin hevoslaumoihin liitettiin mystiikkaa.

Hevosia saatettiin haudata ihmisten kanssa jo kivikaudella, jolloin ihmishautoihin laitettiin eläimiä tai ruhojen osia matkaeväiksi tuonpuoleiseen. Hevosten kesytystä edeltävässä hautalöydössä Siperiassa hevosia on haudattu kokonaisina ihmishautojen viereen. Nämä hevoset on todennäköisesti haluttu vainajien vartijoiksi tai matkatovereiksi.

Historialliselta ajalta on kirjoituksia hevosten hautaamisesta. Noin ajalta 700 eaa. periytyvissä Homeroksen eepoksissa sotahevosten surmaaminen ja hautaaminen on osa sotasankarien hautajaisrituaaleja. Egyptissä Theban kaupungin hautalaaksossa on pyramidien edustalle haudattu hevosia. Perinnettä jatkoivat niin slaavilaiset, kelttiläiset kuin germaanisetkin kulttuurit. Myös Skandinaviassa on vanha hevosuhriperinne.

Viikinkikulttuurissa hevoset olivat tärkeitä maataloustöissä, kulkuneuvoina ja sotaratsuina, mutta niillä oli iso rooli myös mytologiassa. Hevosia uhrattiin sekä erityisinä juhlapäivinä että sotureiden hautajaisissa.

Viikinkien haudoissa on yksi tai useita hevosia, kokonaisia tai ruhon osia. Eläimet saattoivat olla uhrilahjoja jumalille. Toisaalta ne voivat olla kulkuneuvoja tuonpuoleiseen. Ne saattoivat myös palvella vainajaa sota- tai metsästysratsuina.

Joistakin haudatuista viikinkihevosista on irrotettu lihat ilmeisesti syömistä varten. Myös kirjalliset lähteet kertovat, että hautajaisissa uhrattuja hevosia usein syötiin. Uhrihevosen lihan ja erityisesti maksan syöminen kuului viikinkien muihinkin uskonnollisiin rituaaleihin.

Koska hevosen syönti liittyi pakanallisiin uhririitteihin, 700-luvulla paavi Gregorius III kielsi sen. Siksi hevosenlihaa ei Euroopan katolisen kirkon vaikutuspiirissä enää pidetty ruoaksi sopivana. Joissakin maissa hevonen on myöhemmin tuotu takaisin lautaselle. Ranskassa sen syönti laillistettiin 1866, ja siitä tuli osa ranskalaista keittiötä. Nykyisin hevosenlihaa myydään siellä erityisissä boucherie chevaline -liikkeissä.

Vasta kesy ehti Suomeen

Tänne Pohjolan ääriin hevonen ilmestyi myöhään. Villihevonen ei tiettävästi levittäytynyt Suomeen asti koskaan. Ainakaan sen luita ei ole löytynyt kivikautisesta aineistosta. Suomenlahden toiselta puolelta, Baltian maista, merkkejä villihevosista on löytynyt 6 000 vuoden takaa. 

Maamme vanhin kesyhevosen luu on löytynyt Nakkilasta. Sen ikä on 2 800–2 500 vuotta, mikä osuu pronssikauteen. Rautakautisissa löydöissä hevosen läsnäolo näkyy erityisesti hevosenpitoon liittyvänä esineistönä. Hevosen luita ei meikäläisen rautakauden haudoissa juuri ole.

Suomesta tunnetaan ainakin kaksi rautakauden loppuvaiheen eli 900–1200-lukujen maaseutupaikkaa, joiden luuaineistot osoittavat hevosenlihan syöntiä: Raision Ihalan Mulli ja Sysmän Ihananiemi. Keskiaikaisissa ja sitä myöhemmissä arkeo­logisissa löydöissämme ei enää ole merkkejä hevosen käytöstä ruoaksi.

Sen sijaan hevosten ruhoista hyödynnettiin muita osia, etenkin luut ja jouhet. Luista valmistettiin kaupungeissa muun muassa kampoja ja luistimia.

Koska kirkko täälläkin karsasti hevosenlihaa, myös hevosten teurastus ja ruhon käsittely katsottiin saastaisiksi. Työn hoiti erityinen rakkarien ammattiryhmä. He hakivat hevoset ja tappoivat, nylkivät ja hautasivat ne.

Haluttomuudesta tappaa hevosia aiheutui eläinsuojelullisia ongelmia. Vanhoja tai sairaita hevosia saatettiin käyttää kärryjä vetämässä tai maatöissä. Huonokuntoisia hevosia myös hylättiin teiden varsiin.

Nykyinen Suomen Eläinsuojeluyhdistys perustettiinkin vuonna 1901 auttamaan vanhoja ja raihnaisia hevosia. Ensi työnään yhdistys ajoi hevosteurastamojen perustamista. Yhdistyksen jäsenet kulkivat ympäri maan markkinoimassa hevosenlihaa ja valistamassa ihmisiä sen käytöstä ruoanlaitossa.

Suvi Viranta-Kovanen on paleontologi ja tietokirjoittaja. Kristiina Mannermaa on luututkimukseen ja eläinarkeologiaan erikoistunut arkeologi.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2013

Mistä hevonen tuli?

Nykyisten hevoseläinten historia alkoi 2,6 miljoonaa vuotta sitten, kun maapallo lähestyi jääkautta ja ilmasto kylmeni ja kuivui. Elinympäristöt muuttuivat avoimemmiksi, ja arot alkoivat vallata alaa metsiltä. Hevoset sopeutuivat syömään arojen kasvillisuutta, kuten karkeaa, huonosti sulavaa heinää. Samalla hevosten keho kehittyi hyödyntämään energiaa entistä tehokkaammin ja liikkumaan nopeammin. Laumoina laiduntaessaan ne kulkivat pitkiä matkoja. Niiden täytyi myös pystyä pakenemaan nopeasti, sillä avoimessa maastossa ne eivät voineet piilotella pedoilta.

Kaikki nykyisin elävät hevoseläimet, eli aasit, seeprat ja hevonen, polveutuvat stenoninhevosesta, Equus stenoniksesta. Kesyhevosen alkumuoto villihevonen eli Equus ferus oli muita lajeja suurempi ja jykevämpi. Se kehittyi Pohjois-Amerikassa ja levisi muinaisen Beringin niemimaan kautta Euraasiaan jääkauden loppupuolella vajaat 200 000 vuotta sitten. Se menestyi täällä ja levittäytyi nopeasti. Euroopassa villihevonen esiintyy yleisesti jo 160 000 vuotta vanhoissa fossiiliaineistoissa. Amerikasta se kuoli sukupuuttoon noin 13 000 vuotta sitten.

Hevosen aika Euroopassa

Ajat ovat Euroopan keskiarvoja. Euraasiassa ja Suomessa kaudet ajoittuvat hieman eri tavoin.

200 000 vuotta sitten hevonen leviää Amerikasta Eurooppaan.

12 000 vuotta sitten jääkausi päättyy, metsä valtaa hevosaroja.

10 000 vuotta sitten vanha kivikausi, paleoliitti, päättyy. Hevonen harvinaistuu.

6 000 vuotta sitten keskimmäinen kivikausi, mesoliitti, päättyy. Hevonen kesytetään.

5 000 vuotta sitten myöhäinen kivikausi, neoliitti, päättyy.

4 000 vuotta sitten hevonen alkaa yleistyä. Jalostus kasvattaa kantoja.

2 800 vuotta sitten pronssikausi päättyy. Hevoset yleistyvät hautauhreina.

400-luvun taitteessa rautakausi päättyy, keskiaika alkaa.

700-luvulla kirkko kieltää hevosen­lihan syönnin.

1400-luvulla keskiaika päättyy. Hevonen viedään Euroopasta Amerikkaan.