Hän oli säälimätön barbaari, jonka jäljissä ei ruohokaan kasvanut, sanoivat Attilan ajan roomalaiset. Hän oli sivistyksen väkevä vihollinen, jonka torjumiseen tarvittiin jumalallisia voimia, vakuuttivat myöhemmät kronikoitsijat. Nykytutkimus on toista mieltä: legendaarinen hunnipäällikkö oli diplomatian taituri, joka tiesi, miten turvata kansansa elanto.

Myyttien takana -sarja:

Teksti: Alex Aissaoui

Hän oli säälimätön barbaari, jonka jäljissä ei ruohokaan kasvanut, sanoivat Attilan ajan roomalaiset. Hän oli sivistyksen väkevä vihollinen, jonka torjumiseen tarvittiin jumalallisia voimia, vakuuttivat myöhemmät kronikoitsijat. Nykytutkimus on toista mieltä: legendaarinen hunnipäällikköoli diplomatian taituri, joka tiesi, miten turvata kansansa elanto.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2007

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Eletään noin vuotta 406. Hunnipäällikkö Munzukin hovissa Pannoniassa, nykyisessä Unkarissa, on käsillä tärkeä hetki. Päällikön puoliso synnyttää. Lapsi on poika, ja isä iloitsee. Palvelijat riistävät pienokaisen äitinsä käsistä ja tekevät viiltoja hänen kasvoihinsa. Hunnit uskovat, että tullakseen hyväksi soturiksi poikalapsen pitää kokea tuskaa ennen ensi-imetystä.Tämä perimätiedon välittämä kertomus Attilan syntymähetkestä on ainoita tuntemiamme kuvauksia yhden maailmanhistorian pahamaineisimman miehen lapsuudesta. Yhtä hämärät ovat tietomme hänen nuoruusajoistaan. Varsinaisesti pääsemme kiinni hänen elämäänsä vasta, kun hän on 26-vuotias. Tuolloin isä on kuollut ja hunneja johtaa Attilan setä Rugila.Kun Rugila vuonna 434 kuolee, valtaistuimelle nousee Attilan vanhempi veli Bleda. Joidenkin tietojen mukaan Attila toimii hallitsijakumppanina, mutta varmuutta tästä ei ole. Yhtä lailla avoin kysymys on, miksi Attila 11 vuotta myöhemmin kääntyy veljeään vastaan ja murhauttaa tämän. Todennäköisimpänä motiivina pidetään sitä, että Bledan sotapäällikkönä toiminut Attila yksinkertaisesti kyllästyi odottamaan omaa vuoroaan.Vallanvaihtoon liittyy tarina, joka paljastaa, kuinka hyvä oli Attilan poliittinen pelisilmä. Tarinan mukaan muuan paimen löysi sattumalta ruohikkoon haudatun miekan ja vei sen Attilalle. Tämä julisti, että miekka oli pitkään kadoksissa ollut hunnien sodanjumalan miekka. Tästä kaikille kävi selväksi, että nousu uutta kuningasta vastaan olisi nousu jumalallisia voimia vastaan. Oli tarina totta tai ei, Attila hallitsi hunneja yksinvaltiaan tavoin seuraavat kahdeksan vuotta, kuolemaansa asti.

Vanhastaan raju imagoJo Attilan noustessa valtaan hunneja pidettiin Roomassa raivokkaina barbaareina, sillä he olivat vuosikymmeniä alistaneet ja kurittaneet Rooman pohjoisia germaaninaapureita, ja 440-luvun alussa Bleda ja Attila olivat  pyyhältäneet yli Balkanin ja edenneet Itä-Rooman pääkaupungin Konstantinopolin edustalle. Keisari Theodosius II piti tilannetta niin uhkaavana, että taipui maksamaan hunneille huomattavan vuosittaisen suojelurahan pitääkseen barbaarit poissa porteiltaan.

Attila johti kirjavaa väkeä

Keitä hunnit lopulta olivat, ei varmasti tiedetä, mutta useimmat tutkijat arvelevat, että heidän juurensa juontuvat Kiinaa ennen ajanlaskun alkua hätyytelleestä xiongnu-kansasta. Kun Han-dynastia saavutti ratkaisevan yliotteen näistä paimentolaisista, he siirtyivät vähitellen kohti länttä Keski-Aasiaan ja 300-luvun jälkipuoliskolle tultaessa lopulta Eurooppaan.Tällöin väestöön sekoittui Kaukasian turkkilaisia ja azereita, ja entisestään joukko kirjavoitui, kun hunnit asettuivat Pannoniaan nykyiseen Unkariin. Tuolloin heidän joukkoonsa oli joko liitetty tai liittynyt skyyttiläisiä alaaneja ja sarmaatteja, itä- ja länsigootteja ja slaaveja. Näin ollen Roomaa uhanneet hunnit olivat etnisesti varsin heterogeeninen ryhmä.Attilan isän Munzukin aikana hunnit elivät vielä jakautuneina itsenäisiin päälliköiden johtamiin klaaneihin. Valta keskittyi yksiin käsiin vasta Attilan sedän Rugilan hallitessa vuosina 420-434, ja mahtivaltiosta voidaan puhua Bledan ja Attilan aikoina.Attila ehti olla hunnien kuninkaana vain kahdeksan vuotta. Hänen kuoltuaan valtakunta jaettiin kolmeen osaan hänen poikiensa Dengizikin, Ellakin ja Ernakin kesken. Jo vuoden kuluttua vallanperimyksestä veljekset ajautuivat riitoihin, ja 16 vuotta myöhemmin germaaniheimot ja Itä-Rooma olivat pilkkoneet valtakunnan.

Ilmeisesti keisari lipsui lupauksistaan, sillä vuonna 447 Attila aloitti suurhyökkäyksen Itä-Roomaa vastaan. Hänen joukkonsa hävittivät Balkanilla alueen toisensa perään, ennen kuin armeija pysäytettiin Kreikan Thermopylaissa. Seuraavien kolmen vuoden ajan Attila ja Theodosius kävivät monimutkaisia diplomaattisia neuvotteluja.Me tunnemme niiden lopputuloksen, sillä vuonna 449 keisari lähetti Attilan Valakian-hoviin neuvottelukunnan, jonka yksi jäsen, kreikkalainen historioitsija Priskos, piti matkasta päiväkirjaa.

Kreikkalainen näki toisinPoliittisen tilannekatsauksen lisäksi Priskoksen muistiinpanot tarjoavat ensi käden tietoa siitä, millaisia ihmisiä olivat hunnit, joista 300-luvun roomalainen historioitsija Ammianus Marcellinus antaa Rooman historiassaan vähemmän mairittelevan kuvan: "Hunnit elävät kuin eläimet. He eivät paista tai mausta ruokaansa, ja lihaa he säilyttävät ratsujensa satulan alla. Piintyneinä nomadeina he tottuvat jo lapsuudessaan kylmään, nälkään ja janoon. Kun heiltä tiedustelee, mistä he tulevat tai missä he ovat syntyneet, he ovat tästä täysin tietämättömiä."Priskoksen vaikutelma on erilainen. Ensinnäkin hunnit elävät kuin ihmiset. Heillä on talot, huonekalut ja liinavaatteet, jopa matot lattioilla, ja he syövät kelpo ruokaa. He harrastavat huvituksia, ja he tuntevat musiikin.Erityisen suuren vaikutuksen Priskokseen teki kuninkaan itsekuri ja vaatimattomuus. Hän pukeutui huolitellusti, mutta hillitysti. Kun vieraat nauttivat päivällisen hopealautasilta ja joivat juomansa kultaisista kupeista, Attila tyytyi puulautaseen ja puiseen juoma-astiaan.Priskos sai myös kuvan rakastavasta perheenisästä. Niin ikään historioitsija kiinnitti huomiota naisten asemaan, joka oli ajan oloihin nähden poikkeuksellisen itsenäinen: sosiaa¬lisesta asemasta riippumatta naiset seurustelivat julkisesti miesten kanssa, ja erään kylän päällikkönä toimi Attilan veljen Bledan vaimo.

Rauha itään, katse länteenNeuvottelukunnan vierailusta tuli Itä-Roomalle diplomaattinen menestys: keväällä 450 solmitussa sopimuksessa Attila teki aluemyönnytyksiä Balkanilla ja suostui vapauttamaan suurimman osan roomalaisista sotavangeista ilman lunnaita.Attilan hyväntahtoisuuden taustalla oli lähes varmasti tarve rauhoittaa valtapiirinsä itäraja, sillä hän aikoi hyökätä länteen eikä halunnut jäädä kahden rintaman sotaan.Alun perin Attila suunnitteli valloittavansa vain Gallian sinne kuningaskuntansa perustaneilta länsigooteilta, mutta hanke laajeni Länsi-Rooman valloitussuunnitelmaksi, kun hunnikuningas yllättäen sai kirjeen ja kultasormuksen keisari Valentinianus III:n sisarelta Honorialta. Attila ymmärsi heti, että Honoria toivoi pääsevänsä keisarinnaksi, ja niinpä hän vastasi kosintaan myöntävästi ja vaati myötäjäisiksi puolta Länsi-Roomasta. Tähän ei tietenkään suostuttu, ja Attila sai oivan syyn hyökätä.  

Sotaretki päättyi tappioonAttilan koko sotilasuran kuuluisin taistelu käytiin Galliassa Katalaunien tasangolla kesällä 451. Tätä yhteenottoa pidetään Länsi-Rooman viimeisenä merkittävänä voittona ja Attilan ainoana suurena tappiona, joskin monen nykytutkijan mielestä kyseessä oli pikemmin ratkaisematon taistelu.Katalaunien tasangolla kohtasivat kaksi aikansa suurinta sotapäällikköä, sillä Attilaa vastaan asettui komean sotilasuran tehnyt Länsi-Rooman armeijan ylipäällikkö Aëtius.Mielenkiintoiseksi miesten kohtaamisen teki se, että eräässä taistelun vaihteessa Aëtiuksen armeija piiritti Attilan ydinjoukkoineen. Erittäin vaarallinen tilanne laukesi, kun roomalaispäällikkö päätti vetäytyä ja päästää vihollisensa pälkähästä. Historioitsijat ovat tulkinneet yllätyssiirtoa siten, että Aëtius halusi kyllä voittaa Attilan mutta ei heikentää häntä liikaa. Länsigoottien varalta oli parempi pitää Attila joukkoineen toimintakykyisenä.Länsigootit olivat hanakasti hakeutuneet Aëtiuksen liittolaisiksi Attilan heitä uhatessa, mutta Aëtiuksella ei ollut mitään takeita siitä, etteivät he tulevaisuudessa taas nousisi uhkaamaan Länsi-Rooman olemassaoloa. Valtakunnassa muistettiin edelleen hyvin hävitys, jonka nämä barbaarit olivat aiheuttaneet vuonna 410, kun he silloisen kuninkaansa Alarikin johdolla hyökkäsivät Roomaan. Juuri tämä turvallisuuspoliittinen näkökohta antaa uskottavuutta käsitykselle, jonka mukaan Aëtiuksen ja Attilan yhteenotto ei lopulta ollut mitenkään ratkaiseva taistelu roomalaisten ja hunnien välillä.

Rooma selvisi säikähdykselläGalliassa kärsitty tappio ei saanut Attilaa poistumaan Länsi-Euroopasta. Jo seuraavana vuonna hän hyökkäsi Pohjois-Italiaan, missä hän ryösti ja hävitti kymmenkunta kaupunkia, muun muassa nykyisen Padovan, Veronan ja Milanon. Kun ikuinen Rooma näytti kesällä 452 olevan Attilan ulottuvilla, hänen luokseen saapui arvovaltainen diplomaattinen lähetystö.Delegaatio, johon kuuluivat senaattorit Trigetius ja Gennadius Avienus sekä paavi Leo I, oli saanut tehtäväkseen taivutella Attilan luopumaan hyökkäyksestä Roomaan. Siitä, miten he tässä onnistuivat ja mitä neuvotteluissa todella tapahtui, on spekuloitu vuosisatoja, sillä silminnäkijäkertomuksia ei ole säilynyt.

Attilan hallitessa Eurooppa kuohui

Attilan toiminta osuu Euroopan kuohuviin vuosikymmeniin, niin sanottujen kansainvaellusten aikaan, mutta Rooman hävittäjää hänen väestään ei saa. Kiistatta Attila kasvatti hunnien valtakunnan mahtivallaksi ja teki kolme kovaa iskua roomalaisia vastaan, mutta nykykäsityksen mukaan antiikin loistavin imperiumi sortui pikemmin hallitsemattoman suureen kokoonsa ja sisäisiin ristiriitoihinsa kuin omaa tilaansa etsineiden heimojen aluevaltauksiin (ks. Totuus kansain-vaelluksista, Tiede 5/2007, s. 44-48).

Myöhemmät kristityt kronikoitsijat selittivät Attilan yllättävää suostumista rauhaan ja vetäytymistä Italiasta jumalallisilla voimilla, mitä osuvasti ilmentää Rafaelin vuonna 1514 Vatikaaniin loihtima fresko. Siinä pyhät apostolit Pietari ja Paavali ilmaantuvat miekoin aseistettuina paavin ja Attilan tapaamiseen ja saavat hunnikuninkaan luopumaan  aikeista marssia ikuiseen kaupunkiin.

Nälkä ja taudit pelottivat Tosiasiassa paavin vierailu tuskin oli se ratkaiseva tekijä, joka säästi Rooman. Paljon todennäköisempänä selityksensä tutkijat pitävät Italiaa tuolloin vaivannutta nälänhätää ja siihen liittynyttä kulkutautiepidemiaa. Attilan olisi ollut varomatonta vaarantaa armeijansa, jonka miesvahvuutta epäonnistunut Gallian-retki oli jo pahasti verottanut.Attilan vetäytymiseen lienevät vaikuttaneet myös sotilaspoliittiset syyt. Länsi-Rooman sotavoimat saivat apujoukkoja Itä-Roomasta samaan aikaan kun germaanit osoittivat kapinoinnin merkkejä Attilan kotikonnuilla Pannoniassa.Myös lahjontaa pidetään mahdollisena. Tähän suuntaan viittaavat tiedot, joita antaa 500-luvulla elänyt goottihistorioitsija Jordanes. Vaikka Jordanes ei ollut Attilan aikalainen, hänellä oli käytössään aikalaistietoa. Hän näet käänsi kreikkalaisen kollegansa Priskoksen tuolloin vielä tallessa olleet kirjoitukset latinaksi. Priskokseen vedoten Jordanes kertoo Attilan puhuneen paaville uhkista, jotka Italiaa odottaisivat, jos hän ei saisi haluamaansa. Tästä on päätelty, että Attila vaati ja sai maksun Italiasta poistumisestaan.Olivat Attilan vaikuttimet mitkä tahansa, varmaa on, että alkuvuodesta 453 hän oli joukkoineen kotona Pannoniassa - mutta ei lyötynä vaan täynnä uusia suunnitelmia.

Kuolema vieraili hääyönäPian kotiin palattuaan Attila alkoi valmistautua hyökkäykseen Itä-Roomaan. Keisari Marcianus oli näet edeltäjistään poiketen kieltäytynyt maksamasta Attilan vaatimaa suojelurahaa. Kuolema ehti kuitenkin väliin ja tuhosi suunnitelmat.Kesken sotavalmistelujensa Attila päätti hunniylimysten tavalliseen tapaan ottaa jälleen kerran uuden vaimon. Nuoren ja kauniin germaanimorsiamen nimi oli Ildiko. Häitä vietettiin näyttävin menoin ja juomingein leirissä Tiszajoen lähistöllä. Yö oli jo pitkällä, kun Attila ja Ildiko vetäytyivät aviovuoteeseen.Seuraavana päivänä, kun Attilaa ei kuulunut, hovipalvelijat alkoivat epäillä jotain tapahtuneen. Lopulta he tunkeutuivat päällikkönsä telttaan ja löysivät hänet kuolleena vuoteestaan. Ildiko nyyhkytti miehensä vieressä.Kun tieto kuninkaan kuolemasta levisi leirissä, sotilaat leikkasivat hiuksensa ja viilsivät miekoillaan kasvoihinsa haavoja, jotta "sotureista suurinta ei surtaisi naisten voivotteluilla ja kyynelillä vaan miesten verellä". Hallitsijan yllättävä poismeno synnytti tietysti huhuja. Moni epäili, että Ildiko oli murhannut miehensä, mutta todisteita ei löytynyt tuolloin eikä ole löytynyt sittemminkään. Parhaan selityksen äkkikuolemalle tarjoaa jälleen Priskokseen nojaava Jordanes. Hänen mukaansa Attila tukehtui vanhaan vaivaansa, voimakkaaseen nenäverenvuotoon. Tällä kertaa se koitui kuolemaksi, sillä Attila nukkui tukkihumalaisen syvää unta.Käsitystä tukee myös Attilan hautajaislaulu, joka sekin on säilynyt Jordaneksen ansiosta. Laulussa hunnien kuningasta ylistetään skyyttien ja germaanien herraksi ja ihmetellään, miten Attila, joka saavutti kaiken kaitselmuksen suosiollisella tuella, kuoli selittämättömästi, ei vihollisen iskusta eikä omiensa pettämänä, vaan onnellisena ja iloisena kansansa parissa.

Maine syntyi vieraanpelostaAttilan kuoltua kummassakin Roomassa varmasti huokaistiin helpotuksesta, mutta kysymys Attilan sotilaallisista pyrkimyksistä jäi avoimeksi - ja sitä se on edelleen. Uskoiko Attila todella pystyvänsä nousemaan Rooman johtoon, vai tavoitteliko hän sotaretkillään lähinnä toimeentuloa kansalleen? Hänen menestyksellisesti harjoittamansa suojelurahatalous viittaa vahvasti jälkimmäiseen vaihtoehtoon.Mikään ei todista, että Attila olisi ollut taisteluja rakastava verenhimoinen barbaari, jollaiseksi hänet on puolentoista vuosituhannen ajan kuvattu. Pikemminkin hän oli karismaattinen, alaistensa kunnioittama johtaja ja taitava diplomaatti, jolla oli hyvä poliittinen pelisilmä.Paljon puhuttu raakuus taas oli ennemminkin vieraanpelkoa. Kun jo germaanit vaikuttivat roomalaisista oudoilta, heitä paljon eksoottisemman näköiset hunnit olivat varmasti vielä paljon pelottavampia. Kertomuksiin hunnien hurjuudesta onkin syytä suhtautua varauksellisesti. Historiallinen todistusaineisto ei tue käsitystä, että he olisivat olleet julmempia kuin muut samaan aikaan liikkeellä olleet ja Roomaa hätistelleet valloittajat. Uskottavan viholliskuvan ja jumalanpelon vaalimiseksi Attila raakalaislaumoineen oli kuitenkin mitä mainioin propaganda-ase.

Alex Aissaoui on valtiotieteen maisteri ja Helsingin yliopiston jatko-opiskelija.

Sisältö jatkuu mainoksen alla