Toisille tyly tylyttää myös itseään, sillä ystävällisyys onnellistuttaa.

Teksti:Mikko Puttonen

Toisille tyly tylyttää myös itseään, sillä ystävällisyys onnellistuttaa.

Julkaistu Tiede -lehdessä 9/2011Kirjailija Petri Tamminen kuvaili taannoin Hyvä terveys -lehden kolumnissaan monen suomalaisen ulkomaankävijän kokemuksen. Hän oli matkaillut Italiassa ja kuullut ohimennen, kuinka sikäläiset naapurinrouvat vaihtavat kuulumisia ”hyväntuulen fraaseilla”, joita maassa tuntuu olevan joka lähtöön. Kirjailija halusi ottaa oppia rouvilta ja tuoda jotain tästä iloisesta ihmisten kohtaamisesta Pohjan perille. Sellaista moni meistä haikailee. Lontoon-kävijät muistelevat matkaltaan, kuinka huomaavaisesti ihmiset kohtelevat toisiaan kaduilla, metrossa ja kaupoissa. Siellä ihmisistä ei ole liian vaivalloista hymyillä toisilleen ja heittää joka väliin please. Jos joku vahingossa tönäisee metrossa, hän pitää huolen, että tönäisty todellakin kuulee hänen anteeksipyyntönsä ja ymmärtää, että hän on pahoillaan. Epäselvä ”oho” ja rikepaikalta pois luikkiminen ei tulisi kuuloonkaan.

Liian leveä hymy epäilyttääSe, mikä sopii yhdessä maassa, oudoksuttaa toisessa. Suomalainen käytösnormi on esimerkiksi brittiläistä karumpi. Tämän huomasin lähikaupan lihatiskillä, kun asiakkaita joinakin päivinä palveli mies, jonka hymy ulottui korvasta korvaan. Hänen koko kehonsa julisti niin palavaa palvelualttiutta, että se tuntui kohteliaisuuden parodialta. Lontoossa olisin kuitenkin pitänyt käytöstä normaalina. – Tapa- ja kohteliaisuussäännöt pitävät yllä yhteisön kiinteyttä ja määrittelevät yhteisön rajoja, sanoo sosiaalipsykologian emeritusprofessori Klaus Helkama. – Ne, jotka noudattavat meidän sääntöjämme, kuuluvat meidän yhteisöömme, ja toisia sääntöjä noudattavat kuuluvat toiseen. Rehti ei tykkää teatteristaKun suomalaisilta tiedustellaan tutkimuksissa heidän tärkeinä pitämiään arvoja, korkealle nousee rehellisyys. Se saa kannatusta kautta maailman, mutta Suomessa se on Helkaman mukaan ykkönen. Me olemme rehti kansa, maksamme velat ja puhumme totta.Mutta miten totuuden kunnioitus vaikuttaa kohteliaisuuteen? Ehkä kohtelias käytös haiskahtaa rehellisyyttä arvostavan suomalaisen mielestä sosiaaliselta teatterilta, jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten todellisten tunteiden ja ajatusten kanssa. Miksi mairitella toista vain tavan vuoksi? – Vieläkin Suomessa on yleistä ajatella, että kohteliaisuuden taustalla tulee olla rehellisyys, arveli historian professori Markku Peltonen käsitellessään uuden ajan kohteliaisuuskulttuuria tämänvuotisilla Tieteen päivillä. – Pidetään pinnallisena ja turhaan imartelevana yhdysvaltalaista kohteliaisuutta, jossa small talk on keskeistä.

”Imartelu on inhimillisyyttä”Ajattelumme juontaa kohteliaisuutta koskevista väittelyistä, joita käytiin ennen 1800-lukua. Uudella ajalla kohteliaisuus määriteltiin Peltosen mukaan kanssaihmisiä miellyttäväksi käytökseksi ja puheeksi. Monien mielestä käytöksen ei suinkaan tarvinnut heijastaa oikeita tunteita. Vaikutusvaltaisen käytösoppaan 1500-luvun lopulla kirjoittanut Stephano Guazzo oli sitä mieltä, että ”jos ottaa imartelun pois maailmasta, ottaa pois kaiken kohteliaisuuden ja inhimillisyyden”.Suomalaiset tuskin ovat Guazzon opetuslapsia. Sen sijaan vilpittömyyden arvostuksessaan suomalaiset muistuttavat 1700-luvun ranskalaista filosofi-kirjailijaa Jean-Jacques Rousseauta. Hän oli niitä, jotka arvostelivat vallitsevaa kohteliaisuuden ihannetta ulkokohtaisuuden ja tekopyhyyden hyväksymisestä. Ilman ihmisen sisältä kumpuavaa hyväntahtoisuutta kohteliaisuus oli heidän mukaansa tuomittu tyhjäksi. On kohteliaisuuden taustalla sitten aitoja tai teeskenneltyjä tunteita, yhteisesti jaetuilla käyttäytymissäännöillä on tärkeä tehtävänsä. Klaus Helkama vertaa kohteliaisuusnormeja liikennesääntöihin. – Kun kaikki tietävät, että ajetaan oikealla, ei jouduta kaaokseen. Myös tapasäännöillä yhteinen elämä sujuu helpommin.

Sosiaalinen saituri häviääJos kohteliaisuus sujuvoittaa elämää, mitä virkaa on töykeydellä? Itsekkyyden lisäksi se voi palvella kitsautta. Koska kohtelias antaa toiselle ihmiselle ilmaiseksi vaikkapa hymyn, huomaavaisen sanan tai tarjouksen kulkea ensin suojatien yli tai astua linja-autoon, toinen tuntuu saavan hyvää itseä enemmän. Syntyy epätasapaino hänen edukseen ja hyväntekijän tappioksi. Ei vetele, arvelee sosiaalinen saituri ja epää suosionosoituksen. Epäkohtelias ampuu omaan nilkkaansa. Osuvaksi on osoittautunut sanonta ”antakaa, niin teille annetaan”. Kalifornian yliopiston professori Sonja Lyubomirsky kollegoineen on havainnut tutkimuksissaan, että ystävälliset teot lisäävät onnellisuutta. Jopa omien ystävällisten tekojen pelkkä muistelu kohentaa mielialaa. Samalla tavalla palkitsee kiitollisuus. Kannattaa olla kiltti ja kiva.

Monenkarvaista syksyä

Teksti: Kaisa HäkkinenSuomen väri-sana on nuorehko laina ruotsista. Se mainitaan ensi kertaa vuoden 1642 Raamatussa profeetta Hesekielin kirjassa, jossa kerrotaan punaisella färillä maalatuista miesten kuvista. Agricolan teoksissa värin merkityksessä esiintyy vanhempi balttilainen lainasana karva. Nykysuomalainen ymmärtää tämän merkitsevän jonkinlaista haituvaa tai karvapeitettä, ja sitä se on toki aina tarkoittanutkin, mutta lisäksi se on merkinnyt karvapeitteen väriä ja väriä yleisemmin.

Väriä merkitsevä karva tai siitä johdettu adjektiivi karvainen esiintyvät vielä joissakin yhteyksissä vanhoissa merkityksissään. Esimerkiksi kaikenkarvainen tarkoittaa sananmukaisesti moniväristä, kirjavaa. Savenkarvainen pilvi on saven värinen, savenharmaa. Samassa merkityksessä puhutaan myös raudankarvaisesta. Vanhojen Raamattujen Ilmestyskirjassa esiintyy verenkarvainen peto, mutta nykysuomennoksessa se on helakanpunainen. Myös syntejä kuvataan joskus verenkarvaisiksi. Kun poliitikko paljastaa oikean karvansa, ei suinkaan tarkoiteta karvapeitettä vaan poliittista väriä.

Kielen ja kirjallisuuden tutkijat ovat panneet merkille, että värien nimitykset esiintyvät usein vakiintuneissa yhteyksissä ja symbolisissa merkityksissä. Esimerkiksi valkea voi edustaa puhdasta ja viatonta, musta likaista ja pahaa. Näiden ääripäiden välille jää harmaa, joka ei nostata suuria tunteita suuntaan tai toiseen: sää on harmaa, syksy on harmaa, arki on harmaa, ja tunnelma on kaikissa tapauksissa ikävä ja yksitoikkoinen. Harmaa yhdistetään myös vanhuuteen ja elämän hiipumiseen. ”Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta / Langat jo harmaat / lyö elon kultainen pirta”, runoili Eino Leino. Toisaalla hän vertasi kuolemaa hallan harmajan tuloon. Syyskesän halla merkitsi kohtalon iskua sekä viljalle että viljelijälle.

Syksy ei kuitenkaan aina ole pelkästään harmaa. Pentti Haanpään kuvauksessa koivut helottavat ”syksyn räikeitä värejä, verenkarvaista ja keltaista”. Väriloisto on sana, jolla tyypillisesti kuvataan syksyistä luontoa. Syksy on loistavaa tavaa aikaa!

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018