Miksi jotkin jutut naurattavat meitä ja jotkin eivät, on tiedettä kauan väistellyt kysymys. Huumorin syvä ydin odottaa yhä kiteytymistään, mutta parhaiten nauramme, kun nauramme omille piirteillemme ja tabuillemme.


on tiedettä kauan väistellyt kysymys. Huumorin syvä
ydin odottaa yhä kiteytymistään, mutta parhaiten nauramme,
kun nauramme omille piirteillemme ja tabuillemme.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2004

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ruotsalainen ilotyttö kuoli eilen sydänkohtaukseen rotterdamilaisessa bordellissa. Hän oli ollut alalla jo 20 vuotta, mutta vasta eilen hän sai kuulla, että toiset tytöt ottavat palveluksistaan maksun.
Kun kerroin tämän vitsin ruotsalaiselle ystävälleni, odotin pahanilkisesti, että hän suutahtaa. Hän kuitenkin vain kohautti olkiaan ja sanoi samaa vitsiä kerrottavan suomalaisesta ilotytöstä.
Niinhän se on. Suomalaiset ja norjalaiset kertovat juttuja ruotsalaisista ja he taas suomalaisista ja norjalaisista. Britit nauravat irlantilaisille ja ranskalaiset belgialaisille. Irakilaisilla on tuhmat juttunsa kurdeista ja egyptiläisillä nubialaisista. Naapurille nauraminen on maailmanlaajuinen ilmiö, ja vitseistä iso osa on samoja maasta toiseen. Vain kansallisuudet vaihtuvat.



Naapurikansoista kertovat vitsit ovat yksi etnisten vitsien tyyppi. Toisin kuin voisi odottaa niiden suosikkikohde ei tavallisesti ole se naapuri, jonka kanssa on eniten sodittu, vaan se, jonka kanssa on eniten yhteistä. Ehkä naapurin samanlaisuus uhkaa vaistomaista uskoa omaan ylemmyyteen ja pakottaa jatkuvaan rajan vetoon.
Tavallisimmin pesäeroa tehdään luomalla naapurista oman itsen karikatyyri. Kohteeseen kiinnitetään tuttuja mutta joskus itseltäkin peiteltyjä haluja ja ominaisuuksia, joista liioittelemalla tai äärimmilleen pelkistämällä saadaan naurettavia.
- Tiedätkö, miksi Ruotsissa ei varusmiehiä viedä sateella ulos? Koska maskarat valuisivat kaulukselle.
Mitä meistä suomalaisista kertoo se, että ruotsalaisvitsiemme erikoisuus ovat viittaukset ruotsalaisten vapaamielisyyteen, etenkin seksuaaliseen vapaamielisyyteen? Tai se, että näiden kaskujen vakiohahmoja ovat kyltymättömät naiset, homot ja pitkätukat?



Lähinaapurin sijasta etnisen vitsin kohteena voi olla jokin yhteiskunnan vähemmistö. Etnistä huumoria tutkinut Readingin yliopiston sosiologian professori Christie Davies sanoo, että tällaiset vitsit heijastelevat tarkasti yhteiskunnassa vallitsevaa nokkimisjärjestystä.
Ehkä hieman yllättävästi näitä vitsejä kertovat myös marginaaliryhmät itse. He tekevät pilaa omista piirteistään ja tavoistaan tai sitten ryhmistä, jotka ovat sosiaalisessa asteikossa vieläkin alempana. Valtakulttuuria niissä ei juuri käsitellä. Daviesin mukaan tämä johtuu siitä, että vähemmistöt ovat sisäistäneet saman yhteiskunnallisen järjestyksen kuin enemmistöt.
Marginaalivitsin kohteena saattaa olla myös jokin paikkakunta asukkaineen. Tanskassa nauretaan Århusin juuteille, Suomessa pilkataan esimerkiksi laihialaisia.
- Laihialainen tyttö kertoi iloisena isälleen juosseensa tansseista kotiin bussin perässä. "Senkin tuhlaavainen heitukka!" isä huusi. "Jos olisit juossut taksin perässä, olisit säästänyt enemmän."
Myös tällaiset vitsit palvelevat oman kuvan määrittelyä. Ne tarjoavat mahdollisuuden ulkoistaa ominaisuuksia, joita meissä kaikissa on mutta jotka liiallisina koetaan naurettaviksi. Tyhmyys, saituus, ahneus, hitaus, arkuus - kaikki kelpaavat vitsin aiheeksi.



On oikeastaan paljastavaa huomata, että vitsi ei juuri koskaan rakennu myönteisen luonnehdinnan varaan. Harvan vitsin huipentumassa käy ilmi, että vitsin kohde onkin jalo, ahkera, rohkea, kaunis tai moraalinen. Positiivisimmillaan hän on ovela, mutta oveluus kuuluukin hyvän ja pahan väliseen hämärävyöhykkeeseen.
Jossain mielessä vitsi on aina kunnioituksen vastakohta, ja sama henki näkyy huumorissa yleensä. Sen huomasi jo 1899 ranskalainen filosofi Henri Bergson, joka viehättävässä tutkielmassaan Nauru - tutkimus komiikan merkityksestä esitti, että nauru on ryhmän rangaistus yksilön heikkoudesta.
Naurulla yhteisö kostaa yksilölle. Nauru ilmoittaa kohteelleen, että tämä on epäonnistunut, sortunut mekaaniseen - siis naurettavaan - käyttäytymiseen.
Oletteko huomanneet, ettei vitsin minä, sisäinen kertoja, jonka silmin tilannetta katsotaan, koskaan ole yksin? Hän nauraa aina joukossa. Niin mekin. Silloinkin kun nauramme komiikalle yksin, naurumme on ryhmän naurua.
Bergsonin mukaan nauru vapauttaa naurajat. Se laukaisee jännityksen, joka syntyy, kun näkee jonkun epäonnistuvan ja tietää, että voisi itse olla hänen tilallaan.



- Suomalainen, venäläinen ja ruotsalainen lyövät vetoa siitä, kuka pystyy viipymään kauimmin saunassa, jonne on linnoittautunut haisunäätä. Ensin saunasta karkaa ruotsalainen ja kohta venäläinen. Sitten tulee pitkä tauko. Viimein ovi aukeaa ja saunasta tulee parkuen - haisunäätä.
Tämäkin ensi kuulemalta kaikkea muuta kuin suomalaisia mairitteleva vitsi voidaan tulkita salaisen sankaruuden valossa: tarvittaessa tosimiehen repertoaariin kuuluu myös tukeva pieru. Bergsonin ajatuksen nurin kääntäen voi sanoa, että suomalainen pieruhuumori kumpuaa hallitusta mokaamisesta.
Normaalissa sosiaalisessa tilanteessa peräventtiilin pettäminen on heikkous, mutta vitsissä se kääntyy voimamiehen piittaamattomuudeksi. Kun vitsissä tehdään tahallaan jotain, mikä herättää sivistyneessä väessä paheksuntaa, nauru pyörtää takaisin, ja roolit kääntyvät.
Niin vitsistä tulee kapinallinen, pienen ihmisen esitaistelija, joka kaipaa kadotettua luonnontilaa. Jokainen ihminen tuottaa kaasuja, joten sivistyksen mukanaan tuoma pierukielto onkin kaksinaismoraalia, jonka rahvaanomainen (tai lapsellinen) vitsi tuomitsee niin kuin muutkin herrojen (tai aikuisten) kotkotukset.
Tällaiselle vitsille nauraessaan ihminen osoittaa tuntevansa salaista sympatiaa uppiniskaisuutta ja huonotapaisuutta kohtaan. Hän on vilpittömyyden tilassa, jossa ei tunnusteta kaikkia arkielämää sääteleviä normeja. Jotain sen tapaista sanoi myös psykoanalyytikko Sigmund Freud.



Freud esitti käsityksensä huumorista 1905 Unien tulkinta -kirjaa täydentävässä teoksessaan Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan. Sitä ovat vähäisemmät tutkijat pilkanneet artikkeleissaan, joiden syvällisyys yleensä jää paljon jälkeen pilkan kohteesta.
Freud jakoi vitsit kahteen pääryhmään: viattomiin vitseihin ja tendenssivitseihin.
Viattoman vitsin salaisuus on sen tekniikassa. Se johdattelee askel askeleelta kohti surrealistista mielettömyyden kokemusta, joka Freudin mukaan on yksi alkuperäisistä älyllisen nautinnon syistä. Lapset saavat toisensa ulvomaan jo sanomalla, että kissa on koira tai isi on äiti. Aikuisena ajatukset jähmettyvät, joten mielettömyyden vaatimustaso nousee.
Tendenssivitsien teho taas perustuu siihen, että ne palvelevat alitajuisia pyrkimyksiä. Mollaava vitsi on aggression korvike. Rivo vitsi jäljittelee seksuaalista paljastamista ja tuottaa häivähdyksen siihen liittyvästä mielihyvästä. Kyyninen vitsi on kätkettyä kapinaa.
Freudille vitsin kirvoittama nauru on siis hetkittäistä paluuta lapsuuden viattomuuteen, aikaan, jolloin emme olleet sisäistäneet estoja emmekä oppineet kieltämään mielettömyyksiä vaan saatoimme nauttia niistä vapaasti.



Henri Bergsonin ja Sigmund Freudin ajatusten valossa vitseissä on siis pohjimmiltaan kyse sosiaalisista rajoista ja normeista sekä niiden tulkinnoista.
Bergson viittasi tähän esittäessään oivaltavasti, että komiikkaa ei ole inhimillisen ulkopuolella. Maisemalle ei naureta koskaan, ja eläimellekin nauretaan vain, jos sen toikkarointi tuo mieleen ihmisen.
Huumorin suhde sosiaalisiin tabuihin ja sääntöihin on hyvin tiivis. Jos olisi olemassa yhteiskunta, jossa ei olisi sosiaalisia sääntöjä, sopimuksia, ennakkoluuloja eikä stereotypioita, tuskin kukaan nauraisi meidän vitseillemme. Kun ihmislaumassa kuitenkin aina on tilausta yhdessä höröttämiselle, siellä varmaan kukoistaisi toisenlainen komiikka.



Artikkelin alussa kertomani vitsi ruotsalaisnaisesta bordellissa oli varmasti monesta naisesta loukkaava. Pyydän sitä nyt anteeksi. Se oli tahallinen provokaatio - joka saattoi monelta mieslukijalta jäädä huomaamatta.
Sosiologit ovat tutkineet kaksimielisiä vitsejä ja huomanneet, että ne heijastelevat naisten ja miesten yhteiskunnallisen aseman epäsymmetrisyyttä. Tyypillisessä kaksimielisessä vitsissä nainen esitetään sosiaalisesti ja älyllisesti alempana olentona, joka lisäksi on seksuaalisesti kenen tahansa otettavissa.
Nämä vitsit eivät ole viatonta leikkiä sanoilla. Sosiologit ovat esimerkiksi osoittaneet, että työyhteisöissä kaksimielisiä vitsejä käytetään nais- ja miestyöntekijöiden aseman määrittämiseen.
Näistä tutkimuksista eleganteimpia on Brenda Mannin ja James P. Spradleyn vuonna 1975 julkaistu, jo klassikoksi muodostunut The Cocktail Waitress. Tutkimusta tehtäessä Mann vietti jonkin aikaa tarjoilijana erään Amerikan keskilännen yliopiston cocktailbaarissa ja Spradley notkui siellä asiakkaana muistilehtiö taskussaan.
Kävi ilmi, että baarimestari käytti kaksimielisiä vitsejä pitämään yllä työyhteisön seksuaalisesti määrittynyttä eriarvoisuutta. Heittelemällä "osuvia" huomautuksia naisten avuista hän päivittäin vahvisti epätasa-arvon säännöt.



Vitsi ei siis aina ole yhteiskunnallisesti viaton, vaan se saattaa olla monella tavalla piilotajuisesti poliittinen. Paljastaako kaksimielisestä vitsistä viehtyminen naurajan sielusta salaisen lokeron, jossa karkea syrjintä saa vastakaikua?
On ehkä kuitenkin syytä muistaa, että vitsillä ei koskaan ole yhtä totuutta. Eri kertojat voivat käyttää samaa tarinaa tai ajatusta aivan eri tarkoituksiin ja samassa seurueessa kaksi ihmistä voi nauraa aivan eri asialle.
Eikä tämäkään ole koko totuus - ei edes kaksimielisistä vitseistä. Yorkin yliopiston sosiologian professori Michael Mulkay on vakuuttavasti perustellut, että varsinkin murrosikäisillä kaksimieliset vitsit palvelevat aran seksuaalisen tiedon välitystä ja ovat siinä mielessä hyödyllisiä.



Suosikkiteorioitani huumorista on ajatus, jonka on esittänyt teatteri- ja elokuvaohjaaja, lääketieteen tohtori Jonathan Miller. Hän sanoo, että huumorissa ihminen harjoittelee sosiaalisista sopimuksista poikkeamista ja että huumoriin siksi aina liittyy perinnäisten luokittelujen rikkoutuminen.
Tässä tuntuu olevan kytkös Bostonin yliopiston professorin Hiram Brownellin tutkimuksiin, joiden mukaan monien aivovauriopotilaiden on vaikea ymmärtää vitsin kärkeä. Hankaluuksia on varsinkin niillä, joilla vamma sijaitsee oikeassa aivopuoliskossa, koska oikean puolen vaurio heikentää kykyä muuttaa kertaalleen tehtyä tulkintaa.
Brownellin havainnot sijoittavat huumorintajun paljolti oikeaan aivopuoliskoon. Ne myös viittaavat siihen, että vitsin ymmärtäminen vaatii kykyä mielenkäännöksiin: on osattava nopeasti vaihtaa tulkintakehystä vitsin loppuhuipentumassa annettavan uuden vihjeen perusteella.



Brownellin tutkimukset tuovat mieleen maailmankuulun yhdysvaltalaisen fyysikon Kip Thornen kertomuksen toisesta aikamme huippufyysikosta, englantilaisesta Roger Penrosesta. Thornen mukaan Penrose päätyi singulariteettiteoriaansa - ajatukseen, että mustan aukon keskustassa on aina singulariteetti - koettuaan kävelyllä ollessaan äkillisen mielenkäännöksen. Onko siis huumorilla ja tieteellisellä luovuudella jokin yhteys?
Toden totta, vitsi voi kartoittaa tietä todellisiin oivalluksiin. Huumorin suunnassa on joskus jotain löydettävää.
Kun ensimmäiset naisasianaiset, suffragetit, alkoivat ajaa naisten asiaa, vääräleuat ehdottivat, että aletaan pohtia myös simpanssien, nautojen ja muiden eläinten oikeuksia. Hah hah! Nyt eläinten oikeuksista on tulossa vuosisadan suuria moraalisia kysymyksiä.
Tuoreempia esimerkkejä löytyy tiedettä väsymättömästi irvailevasta Journal of Irreproducible Results -julkaisusarjasta. Vuonna 1966 ehdotettiin kieli poskessa, että Lähi-idän vesipula ratkaistaisiin hinaamalla arktisilta alueilta jäävuoria. Hah hah! Nyt arabit ovat rahoittaneet tällaisia kokeiluja.
Jos luovuuden ja huumorin kytköksessä on mitään perää, yliopistojen pääsykokeisiin pitäisi ehkä liittää huumoritesti - ja sitten passittaa huumorintajuttomat suosiolla muihin oppilaitoksiin. Ei heiltä synny tieteellisiäkään oivalluksia.



Toisaalta tässä maailmassa ei aina ole niin selvää, kuka kulloinkin on viisas ja kuka hullu. Keskiaikaisessa hovissa siitä muistuttaminen kuului hovinarrin tehtäviin. Nykyisin hovinarreja ei ole, joten jokainen joutuu vuorollaan toimimaan narrina, kertomaan vitsin. Se on arvokas tehtävä.



- Mies ajoi mielisairaalan ohi ja näki hullun hyppivän kaivon kannella. Hyppiessään hullu hoki: "47, 47, 47, 47..." Miehestä se oli niin huvittavaa, että hän ei malttanut olla pysähtymättä pitääkseen vähän hauskaa hullun kustannuksella. "Anteeksi mutta mitä sinä oikein teet?" hän kysyi. "Hypin tietysti kaivonkannella", hullu vastasi. "Kyllä minä sen näen, mutta miksi?" mies kysyi. "Et sinä voi ymmärtää, ellet itse kokeile", hullu sanoi, ja niin mies hyppäsi kaivonkannelle. Samassa hullu veti kannen pois ja mies putosi kaivoon. Hullu pisti kannen takaisin ja jatkoi hyppimistään: "48, 48, 48, 48....".


Erkki A. Kauhanen on valtiotieteen tohtori, tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla