Kuka olisi uskonut, että modernissa tietoyhteiskunnassa viestitään muinaisin tavoin: kuvamerkeillä. Näin on kuitenkin käynyt, koska sähköinen seurustelu sujuu kuin mikä tahansa juttelu, kun myös tunteet näkyvät.


kuvamerkeillä. Näin on kuitenkin käynyt, koska sähköinen seurustelu sujuu kuin
mikä tahansa juttelu, kun myös tunteet näkyvät.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2006

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Kasvokkain käytävässä keskustelussa sanojen osuus viestistä on usein vain kymmenesosa. Valtaosa sisällöstä koostuu ilmeistä, eleistä, äänenpainoista ja muista sanattomista viesteistä. Jos puhuu ilmeettömästi ja tasapaksulla äänellä, on vaikea olla esimerkiksi innostunut tai kohtelias. Samasta syystä pelkistä sanoista ja välimerkeistä koostuva nopeasti näpytelty viesti voi tuntua tökeröltä. Sen voi myös tulkita väärin.


:-) aloitti uuden aikakauden

Väärintulkinnan ongelma huomattiin jo vuonna 1982 Pittsburgin Carnegie Mellon -yliopiston sähköisessä keskusteluryhmässä. Monet keskustelut lähtivät harhateille, kun joku otti humoristiset kommentit tosissaan.
Ratkaisu löytyi tietojenkäsittelytieteiden laitoksen tutkijan Scott Fahlmanin oivalluksesta, että merkkijono :-) muodostaa hymyilevät kasvot. Fahlman ehdotti, että kun vitsit osoitetaan kuvamerkillä, vältytään väärinkäsityksiltä. Tehokeino saavutti suuren suosion ja levisi nopeasti.

Suomeen ensimmäiset hymiöt - tai tunneikonit, kuten niitä kielitieteessä kutsutaan - saapuivat 1985, kun yliopistot avasivat yhteydet kansainväliseen tietoverkkoon. Kymmenisen vuotta ne pysyivät verrattain pienen joukon käytössä. Sitten internet tuli koteihin ja matkapuhelimet aloittivat tekstiviestikulttuurin, ja tunneikonit yleistyivät vauhdilla.

Nykyään hymiöt ovat niin kiinteä osa verkkoviestintää, että kuvamerkin puuttuminen saattaa aiheuttaa huolta: mikä on vialla, kun kaveri ei hymyile? Virtuaalisia hymyjä voi bongata jo valtamediastakin, esimerkiksi Helsingin Sanomien verkkoliitteestä.


Tunteita jo laaja kirjo

Tavallisessa kirjoitetussa tekstissä tuntemuksistaan voi kertoa välimerkeillä. Kysymysmerkillä ilmaistaan kysyvää sävyä, huutomerkillä kovaa ääntä ja painotusta, kolmella pisteellä epävarmuutta tai keskeneräisyyttä.

Muutaman välimerkin valikoima riittää perinteisiin teksteihin, mutta ei puheenomaisiin, nopeatempoisiin verkkokeskusteluihin. Siksi digitaalisissa juttutuokioissa käytetään virtuaalista kehonkieltä, josta nykyään löytyy merkki melkeinpä tunteelle kuin tunteelle.

Monesti viestin merkitys on jopa ratkaisevalla tavalla erilainen, jos tunneikoni lisätään tai poistetaan. Hymyillen silmää iskevä ikoni kertoo, että keskustelijan uhkaus on pikemmin leikkimielinen kuin vakava: et saa ikinä anteeksi ;)


Korvaavat myös sanoja

Olemme tottuneet siihen, että yleensä tekstiin liittyy valokuvia tai piirroksia, jotka osaltaan vaikuttavat tekstin tulkintaan. Kuvat eivät kuitenkaan ole kirjoitettua kieltä. Tunneikonit sen sijaan ovat erottamaton osa sitä. Niitä käytetään usein välimerkkien tapaan, ja ne voivat jopa korvata sanoja ja toimia osana lauserakennetta. Ikoni on seuraavan viestin subjekti: hänellä on
Tunneikoneissa on sekin hyvä puoli, että ne muodostavat avoimen järjestelmän: kuka tahansa voi tarpeen mukaan luoda uusia kuvamerkkejä ja kuka tahansa voi niitä lukea, koska tilanne ja käyttöyhteys ohjaavat tulkintaa.

Esimerkiksi hymy ei välttämättä ilmaise iloa, vaan se voi osoittaa vaikkapa sarkasmia: kiitti kun annoit mun odottaa kaks tuntia sateessa ^__^


Kuvakielessä on tehoa

Kuvakirjoitusta pidetään primitiivisenä kirjoituksena, saihan kirjoitus siitä aikoinaan alkunsa. Suomen kielessä kuvamerkkejä ei tiettävästi ole koskaan käytetty, sillä kirjoitusjärjestelmämme on nuori, vain 500 vuoden ikäinen - mutta nyt käytetään.

Tuskin kukaan olisi vielä vähän aikaa sitten osannut ennustaa tällaista kehitysaskelta. Voidaan sanoa, että kuvakirjoitus on syntynyt uudelleen, ja samalla siitä on tullut olennainen osa uutta kielimuotoa, verkkosuomea, joka sijoittuu kirjoitetun kielen ja puhekielen välimaastoon. Kuvamerkit eivät korvaa foneettista kirjaimistoa vaan täydentävät sitä.

Tunneikonit eivät kuulu asiateksteihin eivätkä moniin muihinkaan perinteisiin tekstityyppeihin. Sen sijaan kirjoittamalla käydyssä nopeatempoisessa keskustelussa ne ovat yhtä tärkeitä kuin kehonkieli ja äänenvaihtelut tavanomaisessa seurustelussa.

Tunneikonit eivät ole vakiintuneet verkkosuomeen siksi, että ne ovat hauskoja tai muodikkaita, vaan siksi, että ne välittävät ja värittävät viestejä tehokkaasti ja tilaa viemättä. Tunneikoni ei ehkä vastaa tuhatta sanaa, mutta kuitenkin monta. Joissakin tilanteissa sanoja ei tarvita ollenkaan, vaan viestiin voi vastata pelkällä kuvamerkillä:

Petri: hei, hieno juttu et lainasit luentomuistiinpanot!
Nina: :)

Olisi yhtä absurdia vaatia tunneikoneista luopumista kuin ilmeistä ja eleistä pidättäytymistä.



Ilmari Vauras on Turun yliopistosta vastikään valmistunut suomen ja kirjallisuuden opettaja, joka teki pro gradu -tutkielmansa tunneikoneista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla