Joukoissa leviävät häiriötilat juontuvat ajalta, jolloin suggestioherkkyys pelasti hengen. Kuva: Wikimedia Commons
Joukoissa leviävät häiriötilat juontuvat ajalta, jolloin suggestioherkkyys pelasti hengen. Kuva: Wikimedia Commons

Ihmisaivot ovat herkkä laitos. Otollisissa oloissa kenen tahansa päässä voi syntyä harhaluulo tai pakko-oire. Ne tarttuvat helposti ihmisestä toiseen, ja outo käytös leviää.

Pari vuotta sitten LeRoyn pikkukaupungissa New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa tapahtui kummia. Erään kaupungin lukion cheerleader meni päiväunille ja heräsi hetkeä myöhemmin kammottavaan painajaiseen. Hänen kasvolihaksensa nykivät ja käsivartensa nytkähtelivät. Hänen päänsä nyökytteli pakonomaisesti, ja hänen kurkustaan kohosi rääkäisyjä ja korahduksia, joita hän ei kyennyt estämään.

Se oli vasta alkua. Kului muutama kuukausi, ja pakkoliikkeet alkoivat vaivata cheerleaderin tovereita ja muita koululaisia. Ensin sairastui jokunen. Sitten puhuttiin kymmenestä.  Lopulta sairastuneita oli lähes kolmekymmentä. Noin vuoden kuluttua he kaikki olivat taas terveitä tai hyvää  vauhtia tervehtymässä. Oudot oireet katosivat yhtä salaperäisesti kuin ilmaantuivat.

Koululaisia tutkineiden lääkäreiden mukaan nuoria vaivasi konversiohäiriö. Se on psykologinen tila, joka tavallisimmin muuttaa nimenomaan lihasten tai aistien toimintaa. Häiriöstä kärsivällä voi olla pakkoliikkeitä, kouristuksia, tasapainohäiriöitä, puhevaikeuksia ja halvaustuntemuksia. Hän voi ”sokeutua”, ”kuuroutua”, kokea aistiharhoja ja kadottaa kyvyn tuntea kipua.

Konversiohäiriö diagnosoidaan silloin, kun potilaasta ei löydy neurologista vikaa, joka oireet voisi aiheuttaa, tai kun oireet eivät selity millään ulkoisella tekijällä, esimerkiksi virustartunnalla tai kemikaalialtistuksella. Diagnoosiin kuuluu yleensä myös se, että oireet helpottavat itsestään.

Vaikka konversiohäiriöllä ei ole elimellistä tai ulkoista syytä, tila on todellinen. Se on yksi harvoja neurologisia häiriöitä, jotka johtuvat kokonaan psykologisista syistä. Ihmisen kokema stressi, trauma, pelko tai ahdistus muuttaa aivojen toimintaa niin, että hän saa ruumiillisia oireita.

Konversiohäiriö on mielenkiintoinen osoitus siitä, miten dramaattisella tavalla mieli voi hallita ruumista. Aivan yhtä dramaattinen on sen toinen puoli: oireet voivat erittäin helposti levitä ihmisestä toiseen. Kun näin käy, puhutaan joukkohysteriasta.

Olemme laumaeläimiä

Joukkohysterioita pääsee syntymään ennen kaikkea siksi, että me ihmiset olemme pohjimmiltamme laumaeläimiä – kuten vaikkapa lampaat tai marakatit.

Sujuva laumaelämä edellyttää, että lauman jäsenet osaavat lukea toistensa tunnetiloja ja myös reagoivat niihin  nopeasti. Kun yksilö havaitsee vaaran, pelästyminen laukaisee siinä lihasreaktion. Se saattaa hypähtää takajaloilleen tai vääntää naamansa irvistykseen. Kun muut näkevät lajitoverinsa liikkeen tai ilmeen, niiden lihakset automaattisesti toistavat reaktion. Reaktio aiheuttaa niissä saman pelkotilan, ja näin pelko leviää salamannopeasti koko laumaan, vaikka vain yksi sen jäsen havaitsi uhkan. Tämä on tehokas tapa saada kaikki lauman jäsenet pakenemaan samanaikaisesti.

Laumaeläinten taipumusta reagoida nopeasti toistensa tunnetiloihin kutsutaan suggestioherkkyydeksi. Meille ihmisille se kehittyi aikana, jolloin esimuotomme elivät laumoissa ja hengissä selviytyminen oli kiinni siitä, miten nopeasti tunnetilat siirtyivät yksilöstä toiseen.

Kielen synty ja muu kulttuurievoluutio eivät nitistäneet sisäistä laumaeläintämme. Päinvastoin ne nostivat sen uudelle tasolle. Siksi emme nykyään reagoi ainoastaan toistemme tuntemuksiin, vaan jo sanallinen vihje vaarasta voi laukaista fysiologisen reaktion. Kun joku esimerkiksi sanoo, että huoneessa on kirppuja, muutaman minuutin kuluttua useampi läsnäolija raapii itseään.

Iskee kuin salama

Joukkohysteria voi syntyä hyvin nopeas­ti. Silloin on kyseessä niin sanottu mass anxiety hysteria, jonka voisi suomentaa ahdistushysterian sijaan salamahysteriaksi. Se nimittäin iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta ja päättyy yhtä yllättäen kuin alkaa.

Tunnetuimpia salamahysterioita on niin sanottu Hollinwellin tapaus Englannista vuodelta 1980.

Yli kolmesataa lasta oli kokoontunut Kirkby in Ashbyn kylään marssimusiikkitapahtumaan. Kesken kaiken yksi lapsi pyörtyi. Sitten toinen ja kolmas. Yhtäkkiä lapsia kaatuili kaikkialla. Jotkut oksentelivat, jotkut valittivat kipeitä silmiä. Sadat joutuivat sairaalaan. Sitten oireet äkkiä katosivat, ja iltaan mennessä kaikki lapset olivat kunnossa.

Pyörtyilyyn ei koskaan löytynyt selitystä. Viranomaiset katsoivat, että tapahtuma sai alkunsa yhden esiintymisstressistä kärsineen lapsen pyörtymisestä ja tämä johti muiden samoin tunteneiden lasten pyörtymiseen.

Monissa tapauksissa salamahysteria on alkanut peloista, jotka on yhdistetty outoon aistimukseen, kuten hajuun. Aasiassa kaasumyrkytyksen pelko oli pinnalla sen jälkeen, kun Intian Bhopalissa 1984 räjähti tuholaismyrkkytehdas ja ilmaan levinneet myrkylliset kaasut tappoivat tuhansia ihmisiä.

Seuraavana vuonna eräässä koulussa Singaporessa huhuttiin, että läheiseltä rakennustyömaalta olisi päässyt kaasua koulun tiloihin. Kun eräs oppilas oli haistavinaan kaasua, aistimus levisi hetkessä muihin koululaisiin. Lapset valittivat päänsärkyä, pahoinvointia ja hengitysvaikeuksia. Yli 60 vietiin sairaalaan.

Tapahtumista tehtiin perusteellinen tutkimus, mutta kaasuvuodosta ei löytynyt todisteita. Sen sijaan viranomaiset havaitsivat, että myrkytysoireita olivat saaneet vain lapset, jotka olivat kuulleet huhuja kaasuvuodosta. Samanlainen ilmiö koettiin Hongkongissa, missä oireita sai 355 lasta.

Jännitystila purkautuu

Toinen joukkohysterian muoto on mass motor hysteria, jota voisi kutsua motorisen hysterian sijaan jännitehysteriaksi. Se edellyttää usein jännitystilaa, joka on kasvanut pakahduttavaksi ankarissa oloissa ja pitkän ajan kuluessa. Oireet ovat yleensä dramaattisemmat kuin salamahysteriassa.

Hyvä esimerkki löytyy Euroopan nunnaluostareista noin puolen vuosituhannen takaa. Vuonna 1491 Hollannissa erään luostarin nunnat näyttivät joutuneen pahojen henkien­ valtaan. He juoksivat nelinkontin kuin koirat, naukuivat kuin kissat, kiipeilivät puihin ja visersivät kuin linnut. Saksassa puolestaan eräs nunna puraisi toista, ja pian kaikki luostarin nunnat olivat puremisepidemian vallassa.

Suurimmat riivausdraamat nähtiin Ranskassa satakunta vuotta myöhemmin. Tunnetuin tapauksista sattui 1630-luvun alussa Loudunin nunnaluostarissa, jossa ursuliinisisaret kaatuilivat lattialle, kouristelivat ja kuolasivat. He latelivat rivouksia, ehdottivat papeille seksiä ja tunnustivat osallistuneensa paholaisen pitoihin ja paritelleensa pirun ja eläinten kanssa.

Nunnien rippi-isä syytti riivauksesta paikallista pappia, joka oli tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa. Inkvisition edustajat totesivat papin syylliseksi ja polttivat hänet elävältä.

Jälkeenpäin on helppo nähdä, mistä tällainen seksuaalisväritteinen joukkohysteria sai kasvualustansa. Ennen epidemioita luostarit olivat siirtyneet poikkeuksellisen ankariin sääntöihin. Syödä sai vain kerran päivässä, keskustelu oli kielletty, ja valtaosa ajasta piti viettää yksinäisyydessä Jumalaa ajatellen ja rukoillen. Samaan aikaan ympärillä olivat käynnissä noitavainot. Papisto varoitti nunnia Paholaisesta, joka alati punoi juonia loukatakseen heidän siveyttään. Paineet kävivät liian suuriksi etenkin murrosikäisille ja nuorille nunnille, joita oli riivatuissa silmiinpistävän paljon.

Monet näiden riivausepidemioiden piirteet toistuvat nykyajan jännitehyste­rioissa. Nekin laukeavat epämiellyttävissä oloissa, joita ei pääse pakoon, ja nekin koskettavat useimmiten tyttöjä.

Viime vuosina huomiota ovat herättäneet muun muassa Malesian ja Singaporen tapahtumat. Kummassakin maassa tehtaissa työskentelevät murrosikäiset tytöt ovat saaneet hulluuskohtauksia ja kouristelleet tai hyökänneet toisten työntekijöiden kimppuun. Silminnäkijöiden mukaan tytöt eivät ole tietoisia itsestään vaan vaipuneina transsinkaltaiseen tilaan.

Tyttöjä yhdistää se, että he ovat taikauskoisia ja työpaikallaan alistetussa asemassa.

Poikkeusolot järkyttävät

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen merkittävä osa länsimaissa koetuista laajoista joukkohysterioista liittyi myrkyllisiin kaasuihin. Taustalla oli luonnollisesti myrkkykaasujen käyttö sodassa ja pelko siitä, että kaasuiskuja tehtäisiin myös rauhan oloissa.

Esimerkiksi Virginiassa Yhdysvalloissa raportoitiin lukuisia myrkytysepidemioita, joiden uhrit kärsivät huimauksesta, pahoinvoinnista, hengenahdistuksesta ja päänsärystä. Tyypillisesti epidemiat pahenivat sitä mukaa, mitä laajemmalle huhut myrkytyksistä levisivät. Viranomaiset selvittivät kymmeniä tapauksia, mutta eivät löytäneet todisteita kaasuvuodoista tai tahallisista myrkytysyrityksistä. Raporttien mukaan ainoat hajuhaitatkin olivat pierut ja ilma, jota saattoi pullahtaa sisään savupiipusta.

Viime vuosina myrkytyshysteriat ovat siirtyneet sinne, missä myrkkykaasuja pelätään eniten: Israeliin, Irakiin ja Jordaniaan.

N ykyään joukkohysterioissa näkyvät luonnollisesti myös terrorismiin liittyvät pelot. Esimerkiksi lokakuussa 2001, vain kuukausi sen jälkeen, kun terroristit tuhosivat kaksoistornit New Yorkissa, Yhdysvaltain eri osavaltioissa puhkesi pernaruttoepidemia. Poliisille tehtiin kahdessa viikossa 2 300 väärää hälytystä taudista, joka aiheutti pernarutolle tyypillisiä oireita, hengenahdistusta ja pahoinvointia. Marylandissa vietiin yli kolmekymmentä pahoinvoivaa ihmistä sairaalaan metroasemalta sen jälkeen, kun joku oli nähnyt jonkun suihkuttavan metrotunnelissa jotakin tuntematonta ainetta. Aine paljastui tavalliseksi ikkunanpesunesteeksi.

Silti on tärkeää muistaa, että aina oireet eivät ole joukkohysteriaa. Toisinaan taustalta löytyy todellinen kemikaalialtistus tai myrkytys.

LeRoyssa cheerleaderien sairastumiseen etsittiin syytä homeesta, ilmansaasteista ja ympäristömyrkyistä, joita oli päässyt maahan 1970-luvulla kemikaalijunan suistuttua raiteilta koulun läheisyydessä. Hollinwellissa ajateltiin, että lasten oireet liittyivät ruiskutuksiin, joita oli tehty pelloilla juhlakentän naapurissa vain pari päivää ennen musiikkitapahtumaa.

Myös menneisyyden joukkohysterioille on nykyaikana etsitty ”luonnollisia” syitä. Yksi usein tarjottu selitys on torajyvä, viljoissa esiintyvä myrkyllinen ruostesieni, jonka tiedetään suurina määrinä aiheuttavan hallusinaatioita. Epäilyt ovat jääneet epäilyiksi. Pitäviä todisteita on vaikea saada.

Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2013

9 merkillistä epidemiaa

Joukkohysteria tuo helposti mieleen hämärän menneisyyden, kulttuurit, joissa uskottiin pahoihin henkiin, mustaan ma­giaan ja noituuteen. Ilmiö on kuitenkin keskuudessamme. Se on vain saanut uusia muotoja. Enää pitkään aikaan hysterioita eivät ole aiheuttaneet paholaiset vaan monenlaiset maalliset syyt.

1  Eurooppa tanssi tauotta

Euroopan historian merkillisimpiin kuuluva joukkohysteria koettiin vuonna 1374 Saksassa Reinin varren kaupungeissa, Koillis-Ranskassa ja Hollannissa.

Ihmisille tuli yhtäkkiä pakonomainen tarve tanssia. Aikalaistodistusten mukaan tanssimanian valtaamat eivät olleet tietoisia itsestään vaan tanssivat transsin kaltaisessa tilassa. Tanssi saattoi kestää päiviä, ja ihmiset jatkoivat sitä syömättä ja juomatta ja  jalat verta vuotaen.

Tanssipaikkoina toimivat usein kirkkomaat ja muut pyhät paikat. Monet tanssijat näkivät uskonnollisia näkyjä ja uskoivat, että Paholainen oli pakottanut heidät tanssimaan. He rukoilivat, että Jumala saisi kirouksen loppumaan.

Tanssimaniaa on koetettu selittää ergotamiinilla, torajyvätaudin pilaaman viljan sisältämällä hallusinatorisella aineella, mutta epidemiankaltaisuus viittaa joukkohysteriaan, jonka ääriolot laukaisivat.

Tanssimaniaa edelsivät pahimmat tulvat miesmuistiin. Rein huuhtoi mennessään kokonaisia kyliä ja tulvi voimalla kaupunkeihin. Aikalaiskertomukset todistavat kaduilla mädänneistä hevosenraadoista ja kulkutaudeista. Ihmisten hätä ja stressi purkautuivat pakonomaisena tanssina. Huomion arvoista on, että tanssimaniaa tavattiin vain alueilla, joilla uskottiin, että Jumala tai Paholainen voi lähettää tanssikirouksen ihmisten päälle.

2  Kana muni tuomiopäivän

Vuonna 1806 näytti siltä, että maailmanloppu oli tulossa. Englannin Leedsissä oli nimittäin muuan kana, jonka munissa luki ”Kristus on tulossa”. Ihmiset saapuivat kymmenittäin todistamaan, kuinka höyhenpeitteinen lopun ajan ennustaja todella muni munia, joissa oli kirjoitus.

Lopun ajan paniikki valtasi ihmiset, ja monet kääntyivät uskoon välttyäkseen kadotukselta. Paniikki hälveni, kun paljastui, että kanan omistaja oli kirjoittanut tekstin jo munittuihin muniin ja brutaalisti työntänyt niitä takaisin kanansa sisään.

3  Kansa teurasti karjansa

Eteläafrikkalainen xhosa-kansa joutui 1850-luvulla niin voimakkaan harhakuvitelman valtaan, että lähes tuhosi itsensä.

Tapahtumat saivat alkunsa, kun heimon karjaan levisi entuudestaan tuntematon sairaus. Sitten keväällä 1856 nuori Nongqawuse-tyttönen näki näyn. Esi-isät ilmestyivät kertomaan, että heimon on tuhottava kaikki viljansa ja tapettava kaikki karjansa. Kiitokseksi henget ajavat brittiläiset siirtomaaisännät mereen, ja xhosat saavat viljansa entistä runsaampana ja karjansa entistä terveempänä takaisin.

Xhosat tappoivat lähes 400 000 päätä karjaa ja polttivat kaiken viljansa. Helmikuun 17. päivänä 1857 kansa kokoontui katsomaan auringonnousua nähdäkseen, oliko aurinko verenpunainen, kuten Nong­qawuse oli ennustanut. Se merkitsisi, että profetia oli käymässä toteen. Valitettavasti kävi toisin. Lähes koko kansa kuoli seuraavien vuosien aikana nälkään. Vain viidennes väestä selvisi hengissä.

4  Hullu kaasutti koteja

Toisen maailmansodan aikana Yhdysvalloissa pelättiin laajalti natsien kaasuiskuja siviilejä vastaan. Siksi kaikenlaiset uudet hajut saivat ihmiset säikkymään. Tämä pelko näyttää olleen taustalla joukkohysteriassa, joka puhkesi Mattoonin pikkukaupungissa.

Mattoonin hullu kaasuttaja iski ensimmäisen kerran syyskuun 2. päivänä 1944 Kearneyn perheen taloon. Rouva Aline Kearney oli kotona kahden tyttärensä kanssa, kun hän tunsi outoa hajua. Se sai hänet voimaan pahoin, ja hän koetti nousta ylös muttei kyennyt liikkumaan.

Paikallinen sanomalehti uutisoi tapauksesta, ja  kaasuttajan uhreja ilmaantui lisää. Eräs rouva löysi talonsa eteisestä märän liinan, ja kun hän koski siihen, hänen lihaksensa halvaantuivat, huulensa turposivat ja suusta alkoi tulla verta.

Kahdessa viikossa lähes viisikymmentä kaupunkilaista oli joutunut hullun kaasuttajan uhriksi. Ihmiset uskoivat, että kyseessä olivat tahalliset iskut, sillä osa uhreista oli ollut havaitsevinaan kaasuttajan. Silminnäkijäkuvaukset miehen ulkonäöstä tosin vaihtelivat suuresti.

Viranomaistutkinnassa päädyttiin siihen, että kaasuiskua pelkäävät ihmiset olivat säikähtäneet läheisiltä tehtailta ilmaan päässeitä hajuja ja kuvitelleet jonkun hyökkäävän heitä vastaan. Epidemia lakkasi kahdessa viikossa.

5  Ötökkä iski tehtaaseen

Kenties tehokkain tapa lietsoa joukkohysteriaa on sulkea ihmiset samaan huoneeseen ja vihjata, että huoneessa taitaa olla myös verta imevä vaarallinen hyönteinen. Näin ilmeisesti alkoi niin sanottu kesäkuun ötökkäepidemia, joka koettiin tekstiilitehtaassa Yhdysvalloissa vuonna 1962.

Joku työntekijöistä oli sairastunut, ja jostakin syystä tehtaalla alkoi liikkua huhu vaarallisesta hyönteisestä. Muutamassa päivässä yli kuusikymmentä työntekijää sai pureman ja poti huimausta, rajua pahoinvointia sekä käsien ja jalkojen puutumista.

Viranomaiset selvittivät tapausta ja diagnosoivat sen joukkohysteriaksi. Vaikka tehtaalla saattoi jokin ötökkä ollakin, minkään hyönteisen pureman ei tiedetä aiheuttavan kyseisiä oireita. Sen sijaan joukkohysteriassa ne ovat tyypillisiä.

6  Isoäiti käynnisti paniikin

Vaikeimmin ymmärrettäviä joukkohysterioita ovat  harhakuvitelmat, joiden valtaan joutuvat järkevät ihmiset. Niistä käy esimerkiksi moraalinen paniikki, joka syntyi 1980-luvulla päiväkotien ympärille Englannissa, Yhdysvalloissa, Uudessa-Seelannissa ja eräissä Etelä-Amerikan maissa.

Paniikki alkoi usein yhdestä ainoasta ihmisestä, jolla oli mielenterveysongelmia. McMartinin esikoulun tapauksessa Kaliforniassa skitsofre­niaa sairastanut, alkoholisoitunut isoäiti Judy Johnson alkoi syyttää erästä esikoulun opettajaa saatananpalvonnasta ja lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Poliisi lähetti kaikkien lasten vanhemmille kirjeen, jossa tiedusteltiin, olivatko lapset puhuneet opettajan seksuaalissävytteisestä käytöksestä. Kirje huolestutti monia vanhempia siinä määrin, että poliisi kuulusteli kaikkia lapsia. Ajan kuulustelutekniikat olivat hyvin johdattelevia, ja suggestiolle herkät lapset vastasivat, mitä haastattelijat halusivat kuulla.

Kuulustelujen perusteella poliisi päätteli, että 360:tä lasta oli käytetty hyväksi. Useita opettajia pidätettiin, ja lopulta kaksi heistä joutui tutkintovankeuteen. Toinen vapautettiin syytteistä kolmen vuoden, toinen viiden vuoden jälkeen. Vanhemmat, jotka tempautuivat paniikkiin, eivät jälkikäteen kyenneet selittämään, miten he saattoivat mennä mukaan moiseen hullutukseen.

7  Varas anasti siittimet

Siittimen kutistuminen tai katoaminen on monissa kulttuureissa niin suuri pelko, että sillä on oma nimensä: koro. On helppo ymmärtää, että kun siittimet alkavat yhtäkkiä hävitä, joukkohysterian ainekset ovat koossa.

Tällainen koro koettiin Nigeriassa vuonna 1996. Epidemia eteni hyvin kaavamaisesti. Ensin uhri tunsi, kuinka väkijoukossa joku kosketti hänen sukupuolielimiään. Sen jälkeen kiveksissä alkoi tuntua oudolta, ja uhri tarttui elimiinsä varmistaakseen, että ne olivat tallella. Useimmiten hän huomasi kauhukseen, että siitin oli kadonnut.

Seuraavaksi uhri etsi varkaan ja syytti tätä siittimen viennistä. Tavallisesti hän riisuutui todistaakseen, että elin todella oli kadonnut. Jos siitin olikin yllättäen paikallaan, uhri väitti, että varas oli palauttanut sen. Syytettävää riitti silti. Useimmiten siitin oli kutistunut ja siitä oli kadonnut voima.

Myös Aasiassa on koettu useita koroepidemoita. Vuonna 1976 yli kolmesataa thaimaalaista miestä väitti, että heidän siittimensä alkoi vetäytyä ruumiin sisään sen jälkeen, kun he olivat syöneet vietnamilaista ruokaa.

8  Tytöt maukuivat kissoina

Vuonna 2004 intialainen pikkukylä nousi hetkeksi koko maailman tietoisuuteen. Ensin kävi niin, että yksi kyläkoulun tytöistä pyörtyi. Myöhemmin pyörtyi kaksi lisää. Kun tytöt palasivat tajuihinsa, he eivät muistaneet olevansa ihmisiä vaan kävelivät nelinkontin,  maukuivat ja kynsivät kasvojaan.

Seuraavina päivinä kissahysteria levisi. Jotkut tytöt muuttuivat ensin kissaksi ja pyörtyivät vasta sitten. Toiset alkoivat itkeä, kaatuivat lattialle ja muuttuivat sitten kissaksi. Kun epidemia jatkui, kaikille koulun tytöille järjestettiin puhdistusrituaali. Sen jälkeen kissamaisuus lakkasi muutamassa tunnissa. Seuraavien päivien aikana lähialueen kouluissa koettiin pyörtyilyepidemioita, mutta kissat pysyivät poissa.

9  Tauti tarttui tv:stä

Virukset eivät tiettävästi leviä ihmisiin televisio-ohjelmista. Tällainen ihmeellinen episodi kuitenkin nähtiin vuonna 2006 Portugalissa. Se alkoi teini-ikäisten suosimasta Mansikoita sokerilla -saippuasarjasta.

Eräs sarjan päähenkilöistä sairastui virusinfektioon,­ jonka oireita olivat ihottuma, huimaus ja hengitysvaikeudet. Vain muutama päivä jakson esittämisen jälkeen teinit alkoivat saada täsmälleen samanlaisia oireita. Yli kolmesataa nuorta neljästätoista eri koulusta kävi oireiden vuoksi lääkärissä.

Salaperäinen virus aiheutti siinä määrin levottomuutta, että joitakin kouluja suljettiin väliaikaisesti. Lääkärit katkaisivat epidemialta siivet vakuuttamalla, ettei ole olemassa virusta, joka sairastuttaa vain koululaisia.

Onko home hysteriaa?

Joukkohysteriat herättävät kysymyksen, onko joukkohysterian piireitä myös nykyisissä oireyhtymissä, joihin ei löydy kunnollista selitystä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori, psykiatri Hannu Lauerma sanoo, että esimerkiksi rakennushomeesta käytävä keskustelu täyttää joitakin joukkohysterian reunaehtoja.

Home on näkymätön uhka, joka herättää pelkoa. Homealtistukseen liitetään huimaus, pahoinvointi, hengitysvaikeudet, päänsärky ja lihasvoimien menetys, jotka ovat tyypillisiä oireita myös konversiohäi­riössä. Lisäksi homeongelma on kytketty nimenomaisesti kouluihin, ja ne ovat jo pitkään olleet otollisinta maaperää moderneille joukkohysterioille.

Lauerma korostaa, että osa oireista on varmasti totta ja johtuu homealtistuksesta. Häntä kuitenkin ihmetyttää, miksi ongelma on räjähtänyt niin valtavaksi niin lyhyessä ajassa. Ei ole mahdotonta, että home-epidemia saa lisäpuhtia psykologisista tekijöistä.

Vastausta siihen, missä määrin ihmisten oireilu johtuu todellisesta altistuksesta ja missä määrin joukkohysteriasta, on mahdoton selvittää, ennen kuin tutkijat tunnistavat biomarkkerit, joiden perusteella altistus voidaan luotettavasti tunnistaa. Siihen asti on viisasta välttää hätäisiä diagnooseja.

 – Ei ole mitään syytä siihen, että homeoireita psykiatrisoidaan, mutta tarkkana on oltava. Neuro­psykiatrista oireilua ei saa perusteettomasti selittää homealtistuksella.

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

Koko projektin tapahtumia

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018