Helsingin Esplanadin puistossa 18.5.2014. Kuva: Jussi Helttunen / IS
Helsingin Esplanadin puistossa 18.5.2014. Kuva: Jussi Helttunen / IS

Tulevaisuudessa ennustetaan keskimääräiset säät kuukausiksi, mutta kukaan ei edelleenkään osaa sanoa, sataako vai paistaako pihallasi ensi kuun 20. päivänä. Varsinkaan oikukkaiden ilmojen Suomessa.

Viime talvena koettiin rankimman kautta, miten yhteiskuntamme on sään vaikutuksille altis, jopa entistä herkempi. Oltiinhan viikkotolkulla lumen ja pakkasen armoilla. Ja tämä oli ilmeisesti vain alkusoittoa! Ilmastonmuutos tuonee tulevaisuudessa lisää haasteita, sillä sään ääri-ilmiöiden ennustetaan yleistyvän.

Tilausta on siis yhä tarkemmille, osuvammille ja huomattavasti pidemmälle ulottuville ennusteille. Vai onko realistinen sään ennustamisen raja jo saavutettu? Jotta tätä voisi pohtia, katsotaan, mitä ennustamiseen tarvitaan.

Ei ennustetta ilman havaintoja

Kaikki ennusteet pohjautuvat sään systemaattiseen havainnointiin.

Varhaisimpia säilyneitä säähavaintokirjauksia on Englannista 1300-luvulta. Havaintovälineiden kehittyessä jo 1600-luvulla pystyttiin mittaamaan eri sääsuureita, kuten lämpötilaa ja ilmanpainetta.

Kun lennätin 1800-luvun alkupuoliskolla keksittiin, tuli mahdolliseksi levittää säätietoja nopeasti havaintopaikkaa laajemmalle. Sääilmiöiden maailmanlaajuinen yhteys alkoi valjeta, ja alan tieteelliset teoriat alkoivat muotoutua. Tieteelliseen ajatteluun pohjautuva ennustaminen sai vauhtia. Sen jälkeen kehitys on ollut huimaa.

Säätä havainnoidaan paitsi maanpinnalta myös eri korkeuksilta ilmakehästä ja sen yläpuolelta. Havaintovalikoima on nykyisin huomattavasti monipuolisempi kuin esimerkiksi 50 vuotta sitten, jolloin sääsatelliittihavainnointia vasta aloiteltiin.

Suurimmat edistysaskeleet on tuottanut tietokoneiden vallankumous 60:n viime vuoden aikana. Tietokoneiden yhä suuremman laskentatehon ansiosta yhä suurempia havaintomääriä pystytään käsittelemään yhä nopeammin ennustamisen lähtötiedoiksi.

Havaintoverkko rajoittaa

Pystyisikö entistä paremmilla säähavainnoilla sitten parantamaan ennusteita? Riippuu siitä, mihin ennustetta tarvitaan.

Jos halutaan ennustaa tarkasti pienelle alueelle, pitää saada entistä hienosyisempiä laskentamalleja sekä entistä tiuhempia luotettavia säähavaintoja.

Tiheitä havaintoverkkoja ei kuitenkaan käytännössä pystytä perustamaan koko maan kattaviksi. Niitä pystytetään paikallisiin ennustamis-, kehitys- tai tutkimustarpeisiin. Esimerkiksi käynnissä on Helsinki Testbed -hanke, jossa tutkitaan pienen alueen sään käyttäytymistä ja testataan uusia havaintolaitteita.

Säätutkista ja sääsatelliiteista saadaan tulevaisuudessa todennäköisesti entistä monipuolisempia havaintotietoja. Ne parantavat ja tarkentavat ennustamista niin pienelle kuin laajallekin alueelle.

Ennuste numeerisella mallilla

Säähavaintojen perusteella tehdään analyysi vallitsevasta säätilasta.

Vielä muutama vuosikymmen sitten tämä oli kokonaan käsityötä. Meteorologi laati analysoimiensa säähavaintokarttojen avulla ennusteen tulevasta. Uskallusta riitti vain muutaman päivän ennustamiseen, eikä kovin tarkkoihin ennusteisiin edes pyritty.

Nykyisin sekä analyysi että suurelta osin ennustekin tehdään numeerisin menetelmin tietokoneella. Numeeriset mallit eivät kuitenkaan ole täydellisiä, ja siksi meteorologia yhä tarvitaan mallien antamien tulosten tulkinnan lisäksi myös varsinaiseen ennustamiseen. Numeerinen malli koostuu joukosta matemaattisia yhtälöitä, jotka kuvaavat luonnossa vaikuttavia fysiikan lakeja ja käyttävät lähtötietoina säähavaintojen lämpötila-, kosteus-, ilmanpaine- ja tuuliarvoja. Mallit ovat kolmiulotteisia: laskentaa tehdään laskentapisteruudukossa eli hilassa useissa ilmakehän kerroksissa.

Numeerisia malleja on kehitetty erimittakaavaisten ilmiöiden ennustamiseen maailmanlaajuisista pienialaisiin. Hienosyisimmillä malleilla pyritään jopa vain kilometrin kokoluokkaa olevien sääilmiöiden ennustamiseen.

Nykyisin ennusteet lasketaan supertietokoneilla, jotka tekevät miljardeja laskutoimituksia sekunnissa. Silti ennusteet menevät vielä toisinaan täysin pieleen.

Ennustaminen on vaikeaa! 

Auttaisiko puolustelu ”kyllä ennuste oli oikea, mutta ilmat vain rillaavat”? Tähän viittasi jo 1960-luvun alussa yhdysvaltalainen meteorologi ja matemaatikko Edward Lorenz. Lorenz perusteli, miksi ennusteet eivät määrättömästi tarkennu, vaikka laskentakapasiteetti kasvaisi miten paljon tahansa. Vuonna 1972 hän muotoili monelle tutun perhosajatuksen: siivenisku jossain päin maailmaa voi periaatteessa aiheuttaa myrskyn toisella puolella maapalloa. Joka hetki ilmakehän tilaan vaikuttaa lukematon määrä pieniä häiriöitä, joista vain osa saadaan mitatuksi. Siksi sää alkaa jossain vaiheessa kehittyä suuntaan, jota ei rajallisista alkutiedoista voi millään laskelmilla ennustaa.

Toki maapallolla on alueita, joilla niin tietokoneen kuin meteorologin on keskimääräistä helpompi ennustaa. Saharassa ilmakehän tilaa voi ennakoida huomattavasti helpommin kuin vaikkapa Suomessa. Tropiikissa ennustaminen on suoraviivaisempaa kuin meillä: on sadekausia ja kuivia kausia. Laajojen mantereiden sisäosissa sääolot ovat täkäläisiä vakaammat.

Jotkin paikat ovat puolestaan erityisen vaikeita ennustaa pelkästään numeerisin menetelmin. Tällaisia ovat muun muassa kaupungit, jotka sijaitsevat rannikolla meren ja vuoriston välissä siten, että numeerisen mallin laskentapiste ei osu juuri rantavyöhykkeelle. Tuloksena voi olla joko liiaksi merellisiä tai vuoristoisia oloja korostava ennuste. Hyviä esimerkkejä ovat Madeiran Funchal ja Etelä-Espanjan Málaga.

Suomessa monta vaikuttajaa

Suomessa sää vaihtelee paljon, koska olemme keskileveysasteiden länsituulivyöhykkeellä läntisen merialueen ja itäisen mantereen rajalla. Atlantilla kehittyy pohjoisen kylmän ja eteläisen lämpimän ilmamassan välissä matalapaineita ja säärintamia, jotka kulkevat itään.

Toisinaan myös itäinen manner säätelee säämme. Talvella kylmän mantereen päälle muodostuu paikallaan pysyvä korkeapaine, jota matalapaineet joutuvat väistämään joko pohjoista tai eteläistä reittiä. Kesäisin sama manner on suuri lämmönlähde ja saatamme saada sieltä kovia helteitä ukkossateineen.

Lisäksi säähämme vaikuttavat muun muassa läntinen Kölivuoristo, pitkä rannikko ja runsaslukuiset järvet sekä vaara-alueet ja tunturit.

Jotkin säät hankalia ennustaa

Eri säätilanteet ovat eri lailla ennustettavissa. Jos Suomessa on kesällä korkeapaine useita viikkoja, on helppoa ennustaa usean vuorokauden päähän.

Toisaalta jos saman ajan vallitsee laaja matalapaine, jossa välillä kehittyy kuuropilviä ja välillä on poutaa, tarkka pitkäaikainen paikallinen ennustaminen on mahdotonta. Kukaan ei voi sanoa, tuleeko tietyllä kellonlyömällä tietyssä paikassa sadetta vai ei.

On myös sääilmiöitä, joita nykyiset numeeriset mallit eivät aina pysty kuvaamaan ja ennustamaan oikein edes seuraavalle päivälle.

Tällaisia ovat esimerkiksi matalalla olevien sumupilvien käyttäytyminen syksyllä ja talvella sekä lämpötilat talven heikkotuulisissa pakkasissa. Vaikeus piilee ilmakehän alimpien kerrosten mallintamisessa, mutta siinä varmasti edistytään tulevaisuudessa.

Vuodenaikojenkin välillä on eroja ennustamisessa. Kesällä sateet ovat paikallisia, kuurotyyppisiä ja satunnaisia. Numeeriset mallit kykenevät käsittelemään huomattavasti paremmin syksyn ja talven selväpiirteisempiä matalapaineita sateineen.

Tosin etelästä tai kaakosta Suomeen tulevat matalapaineet ovat meteorologien kauhistus. Niiden reitit ovat edelleen ennustusmalleille hankalia laskea. Tällaisen muistanee moni tv:n katsoja: meteorologi toteaa, että sateen reittiä ja aikataulua tarkennetaan lisää seuraavissa lähetyksissä.

Lämpö helpoin, sade vaikein

Eri sääsuureista lämpötila on helpoin ennustaa, koska se on niin sanottu jatkuva suure, koko ajan olemassa.

Sen sijaan sade on epäjatkuvuutensa vuoksi kenties hankalin. Toisina päivinä sitä muodostuu, toisina ei, toisinaan se on laaja-alaista, toisinaan vain paikallista. Joskus ilmakehän tila on sellainen, että sadetta syntyy mutta sitä ei tule maahan asti. Myös sateen olomuoto voi olla erittäin hankala ennustaa.

Tarkat tuuliennusteet ovat nekin vaikeita. Maastonmuodot ja rakennukset vaikuttavat herkästi tuulen käyttäytymiseen ja sen pyörteilyyn. Siten maa-alueiden paikalliset tuuliennusteet eivät ole yhtä käyttökelpoisia kuin merialueiden ennusteet.

Väärä vai väärin tulkittu?

Muutaman päivän sääennusteet ovat nykyisin jo niin hyviä, että helposti unohtuu niiden olevan ennusteita. Tv-katsojat pyytävät sääkarttoihin päivämääriä, jotta talteen otetuista ennustelähetyksistä voisi vielä vuosien kuluttua tarkistaa tiettynä päivänä vallinneen sään. Toimittajatkin tiivistävät sateisen ennusteen lauseeseen ”luvassa on sadetta”.

Silti pieleen menneitä ennusteita toki tulee nyt ja vastedeskin. On kuitenkin hyvä muistaa, ettei ennustetta tee vääräksi kyvyttömyys sanoa, millaista säätä juuri tietyllä paikalla on. Esimerkiksi ”paikoin sadetta” -ennuste ei välttämättä tuo sadetta omalle pihalle, ja ”enimmäkseen poutaa” -ennusteeseen sopii sadekuurokin. Ennusteen voi siis myös ymmärtää tai tulkita väärin.

On ollut huvittavaa huomata, miten käsitys osuvuudesta on vuosikymmenten mittaan muuttunut. Ennen ennusteet olivat ylimalkaisempia, ja siksi ne saattoivat tuntua oikeaan osuneilta, joidenkin mielestä jopa paremmilta kuin nykyiset, hyvin yksityiskohtaiset ennusteet.

Joka tapauksessa sääennusteet ovat kolmenkymmenen viime vuoden aikana parantuneet huomattavasti. Nykyiset viiden vuorokauden ennusteet ovat yhtä tarkkoja kuin kahden vuorokauden ennusteet 1980-luvun alussa. Suomen Ilmatieteen laitoksen tekemistä yhden vuorokauden lämpötilaennusteista nykyisin lähes 90 prosenttia ja kahden vuorokauden ennusteista noin 85 prosenttia osuu oikeaan.

Tarkentuu – ja tulkinta vaikeutuu

Ilmakehän kaoottisuudesta huolimatta maailmanlaajuisesti tehdään valtavasti työtä, jotta ennusteista saataisiin aina vain tarkempia ja pidemmälle ulottuvia.

Ennusteita tarkentaa osaltaan havaintovälineiden kehittyminen. Esimerkiksi monipuolisemman tutkaverkon ja kehittyneemmän satelliittidatan avulla saataneen jatkossa parempia sade-ennusteita.

Myös numeeristen mallien kehittyminen vaikuttaa suuresti. Maanpinnan muotojen ja vesistöjen nykyistä tarkempi kuvailu auttanee esimerkiksi sateen ja tuulen ennustamista.

Mallien laskentahila tihentynee niin, että pienen mittakaavan ilmiöitä voi mallintaa nykyistä paremmin. Kasvavan tietokonekapasiteetin myötä saadaan laskettua aina vain pidemmälle ulottuvia hienosyisiä ennusteita. Tässä voi unohtua, ettei ilmakehän täydelliseen havainnointiin, mallintamiseen ja ennustamiseen koskaan päästä.

Ennusteiden tulkintaan on siksi kiinnitettävä entistä enemmän huomiota. On tärkeää ymmärtää, että niin sanotun tarkan ennustamisen ääriraja kulkee aina jossain. Tuosta rajasta eteenpäin on viisainta ennustaa vain sääilmiöiden todennäköisyyksiä, ja jossain vaiheessa ei kannata antaa enää edes niitä.

Todennäköisyysennusteita alettaneen tarjota yhä enemmän myös suurelle yleisölle. Tällöin on kuitenkin tarpeellista opastaa käyttäjät lukemaan niitä oikein. Muuten väärät tulkinnat yleistyvät.

Pitkä ei ennusta päivän säätä

Tulevaisuudessa saataneen myös parempia pitkän ajan ennusteita, esimerkiksi useiden kuukausien jaksolle. On kuitenkin turha odottaa, että nämä ennusteet sisältäisivät tietoa päiväkohtaisesta säästä.

Nykyisten pitkäaikaisennusteiden tapaan tulevaisuudessakin arvioidaan ennustuskauden keskimääräisiä oloja ja säätyyppiä: esimerkiksi onko sää matala- vai korkeapainevoittoista ja missä määrin lämpötila ja sademäärä poikkeavat keskimääräisestä.

Ennusteita tulkittaessa on kuitenkin oltava tarkka. Kovin helposti niistä tulee tehdyksi liian yksityiskohtaisia päätelmiä. Siksi on tärkeää, että alan ammattilaiset tulkitsevat pitkän ajan ennusteet niitä tarvitseville.

Seija Paasonen on Yle Uutisten meteorologi ja säätoimituksen esimies.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2010.

4+ tapaa kerätä säähavaintoja

1. Pintasäähavainnot

ovat säähavainnoista vanhimpia. Niitä tehdään nykyisin maapallonlaajuisesti, noin 10 000 havaintoasemalla samanaikaisesti. Havaintoja saadaan myös merialueilta, muun muassa laivoilta ja säähavaintopoijuista. Suomessa on eriasteisesti toimivia säähavaintopaikkoja noin 500.

Osassa havaintoasemista säähavainnot tekee ihminen. Valtaosa asemista on kuitenkin puoliautomaattisia tai automaattisia. Ne mittaavat muun muassa lämpötilaa, ilmanpainetta, tuulta, kosteutta, sadetta ja pilvisyyttä. Havainnot tehdään maailmanlaajuista jakelua varten kansainvälisesti sovittuina havaintoaikoina, mutta nykytekniikka mahdollistaa myös jatkuvan havainnoinnin.

Suomen vanhin sääasema on Helsingin Kaisaniemessä. Vuonna 1844 perustettu asema on nykyisin täysin automaattinen.

2. Luotaushavainnoilla

saadaan käsitys ilmakehän kolmiulotteisesta tilasta. Sään ennustamiseksi on tärkeää tietää esimerkiksi, kuinka vakaa tai epävakaa ilmakehän tila on milläkin alueella sekä missä kulkee suihkuvirtaus ja miten se mutkittelee. Tai vaikkapa onko kesäisenä päivänä kehittymässä kumpupilviä tai ukkospilviä.

Ilmakehän tilaa mittaavia luotaimia lähetetään maapallolla noin 800 paikasta, pääasiassa mantereilta.

Mitattavat suureet ovat tuuli, ilmanpaine, lämpötila ja kosteus. Luotain nousee vety- tai heliumpallon mukana keskimäärin 20–30 kilometrin korkeuteen ennen hajoamistaan. Luotauksia tehdään yleensä kaksi kertaa vuorokaudessa.

Luotauspallojen lähettäminen on kallista. Nähtäväksi jää, voiko ne tulevaisuudessa korvata esimerkiksi sääsatelliittimittauksilla.

3. Säätutka

on tärkeä väline sateen havainnoinnissa ja ennustamisessa. Eri säätutkien tietoja yhdistämällä saadaan selville sadetilanne hyvin laajalta alueelta.

Perinteisellä dopplertutkalla nähdään sateen sijainti, voimakkuus ja liikenopeus. Kaksoispolarisaatiotutka selvittää lisäksi sateen olomuodon. Sillä saa myös entistä paremmin poistetuksi ”roskia”: kaikuja esimerkiksi pilvistä, ilmakehän erilämpöisistä kerroksista ja maanpinnasta sekä lintu- ja hyönteisparvista.

Suomen Ilmatieteen laitoksella on tätä nykyä käytössään kahdeksan säätutkaa, joista kaksi on uusia kaksoispolarisaatiotutkia.

Todennäköisesti lyhyen ajan sade-ennusteet parantuvat sitä mukaa kuin uuden polven säätutkat korvaavat entisiä.

4. Satelliittikuvat

antavat tärkeää tietoa ilmakehän kosteusoloista varsinkin merialueilta ja harvaan asutuilta seuduilta. Suomessa käytetään kahdentyyppisen sääsatelliitin kuvia. Tv:stäkin tutut Euroopan alueen kuvat ovat geostationaarisesta Meteosat-satelliitista, joka on noin 36 000 kilometrin korkeudella päiväntasaajalla, Guineanlahden yläpuolella. Satelliitti on näennäisesti paikallaan, eli se kiertää maapallon kanssa samaa tahtia maapallon akselin ympäri.

Toiseen sääsatelliittityyppiin kuuluvat napojen yli noin 850 kilometrin korkeudella lentävät satelliitit. Suomessa käytetään amerikkalaisen Noaa-satelliitin kuvia. Koska satelliitit ovat suhteellisen matalalla, kuvat ovat yksityiskohtaisempia kuin geostationaaristen ottamat. Havaintoalue on kuitenkin huomattavasti kapeampi kuin kokonaista pallonpuoliskoa kuvaavalla satelliitilla.

Suurelle yleisölle tarjottavat kuvat on yleensä otettu infrapunan eli lämpösäteilyn aallonpituudella. Harmaasävyasteikossa sävyt on usein valittu siten, että kylmät kohteet näkyvät vaaleina, lämpimät tummina. Korkealla olevat kylmät jääkidepilvet eli yläpilvet ovat valkoisia, maanpinnan lähellä olevat sumupilvet harmaita. Talvella kylmä maanpinta ja yläpilvet eivät kunnolla erotu toisistaan. Vastaava ongelma saattaa syntyä lumettoman maanpinnan ja lämpimän alapilven kanssa.

Upeimmillaan satelliittikuvista näkee laajoja matalapaineita kiemuraisine pilvivyöhykkeineen, joista esimerkiksi säärintamat pystyy hahmottamaan hyvin. Kesäkaudella Suomen yllä näkyy usein kauniita kumpupilvimuodostumia.

Pilvikuvien lisäksi satelliittimittauksilla saadaan tietoa muun muassa ilmakehän vesihöyry- ja tuulitilanteesta.

+ Havaintoja tehdään myös

lentokoneista sekä erilaisten organisaatioiden ja laitosten omilta havaintoasemilta. Näin kerätään muun muassa tie- ja lentosäähavainnot.  Myös tutkimustyötä varten on perustettu monia omia sääasemia, kuten Helsinki Testbed.

Monilla yksityisillä kansalaisillakin on nykyisin elek­tronisia havaintoasemia omaa sääseurantaa varten.

 

Todennäköisyyden näkee ennusteparvesta

Esimerkiksi sateisuus tai lämpötila on ennusteen mukainen tietyllä todennäköisyydellä. Yksi tapa kartoittaa todennäköisyyksiä on parviennuste. Se on joukko samasta säätilanteesta pienin lähtötietomuutoksin laskettuja ennusteita.

Jos parven ennusteet muistuttavat toisiaan, ennustustilanne on melkoisen vakaa ja varsinainen perussääennuste lienee luotettava.

Jos parven ennusteet poikkeavat toisistaan tai siihen lasketut vertailuennusteet muistuttavat toisiaan mutta varsinainen perussääennuste kulkee omia polkujaan, tilanne on hankala ennustaa.

Ennusteparvi esitetään käyrinä. Mitä tiiviimmin ne pysyvät yhtenä nippuna, sitä todennäköisempää on, että ilmakehän tila on ennustettavissa oikein.

 

Mitä eroa on sään ja ilmaston ennustamisella?

Moni ihmettelee, miten on mahdollista ennustaa tulevien vuosikymmenten ilmastoa, vaikka säätä osataan ennustaa vain muutamaksi päiväksi.

Suurin ero on ennustamisen mittakaavassa. Ilmastomalleilla ei pyritäkään ennustamaan päiväkohtaisesti pienelle alueelle, kuten sääennustusmalleilla, vaan karkealla erottelukyvyllä laajoille alueille pitkin aika-askelin. Yksityiskohtien sijasta ennustetaan keskimääräistä. Tällöin päiväkohtaisissa ennusteissa vaikuttava ilmakehän kaaosherkkyys häviää ja tuloksena saadaan vakaampia ennusteita.

Toki ilmastomallitkaan eivät ole täydellisiä, sillä vielä on asioita, joita ei täysin ymmärretä tai pystytä mallintamaan.

Ilmastomallilaskelmat näyttävät keskimääräisiä pitkän ajan trendejä, eivät päivittäisiä tai edes vuosittaisia säitä.

 

Kuka haluaa pitkän ajan ennusteita?

Yhteiskunta on kehittynyt siihen suuntaan, että eri toimintojen optimoimiseksi säätä pitäisi pystyä ennakoimaan aina vain pidemmälle ajalle. Säälle herkkiä aloja ovat muun muassa liikenne, rakentaminen, energiantuotanto ja moni teollisuuden haara.

Esimerkiksi vaate- ja virvoitusjuomateollisuus ennakoivat tulevan kauden tuotemenekkiä säiden perusteella. Talvi 2010 oli hyvä esimerkki siitä, että talviurheiluvälineet voivat loppua kesken, jollei tuotannossa osata varautua säihin.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5250
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Lucid unet näen ehkä vähän samantyyppisenä kuin hypnoosin, niiden avulla voinee käsitellä asioita jotka eivät tule suoraan tietoisuuteen ja vaikuttaa siihen miten tietyt piirteet itsessään kokee. Mulla ne kuulu tiettyyn elämänvaiheeseen, olisinko ollut joku 25vuotias tjsp. Painajaisia oli, aika rajujakin jotka toistui samanlaisena lukuisia kertoja, pomppasin unissani sängyssä istumaan ja huusin ja uni vaan jatku ja jatku, näin päällekkäin unta ja todellisuutta. Kesti pitkään ennenkö uni lakkasi...
Lue kommentti