Jenkkilabran kultakäsi ravisti hihasta. "Kultakätinen" syöpä­tutkimuksen nuori lupaus Mark Spector oli niin hyvä, että tiedeyhteisö halusi uskoa hänet todeksi.



Sisältö jatkuu mainoksen alla


Keväällä 1981 New Yorkin Cornellin yliopiston uusi kultapoika Mark Spector ja hänen professorinsa Efraim Racker julkistivat syövän synnystä uuden kinaasiteorian. Heidän mukaansa syövän taustalla oli soluun tunkeutunut virus, jonka tietty geeni sai solulle tärkeän entsyymin putoamaan pois pelistä.

Spector oli tehnyt yksin kaiken teoriaan tarvitun laboratoriotyön. Tulokset olivat niin hämmästyttäviä ja koesarjat yksityiskohtiaan myöten niin huolellista, luovaa ja hienostunutta työtä, että urakan arvioitiin tuovan tekijöilleen Nobelin palkinnon. Löydöstä raportoidessaan Racker siteerasi tunnettua kirjailijaa: "Pilvilinnoille ei ole arkkitehtonisia sääntöjä." Tämä pilvilinna kesti kuitenkin vain puolitoista vuotta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ällistyttävän ripeä laboratoriossa

Spectorin ensimmäinen tehtävä Rackerin laboratoriossa oli kerätä ja puhdistaa tutkimusta varten tiettyä entsyymiä: kinaaseihin eli kemiallisen energian siirtäjiin kuuluvaa natrium-kalium-ATPaasia. Racker uskoi, että sen toiminnanvajaus ohjasi terveen solun syöpäsoluksi. Tässä vaiheessa monet olivat yrittäneet entsyymin puhdistamista jo vuoden päivät, mutta Spector teki sen vain kahdessa kuukaudessa.

Spector havaitsi, että entsyymin tehottomuus syöpäsolussa johtui kemiallisesta muutoksesta, jonka takana oli toinen entsyymi. Hän alkoi metsästää syyllistä ja löysikin neljä: ne toimivat ketjuna kuin kaatuvat dominolaatat ja estivät ATPaasin toimintaa.

Vielä lisää oli tulossa, ja se mullisti hetkeksi koko syöpätutkimuksen. Spector nimittäin havaitsi, että yhtä ketjun kinaaseista tuotti syöpää aiheuttavan viruksen src-geeni - ajan syöpätutkimuksen kirkkain johtotähti. Tämän löydön myötä kaikki asettui paikoilleen ja johti Racker-Spector-teoriaan. Sen mukaan viruksen src-geeni aloitti tapahtumaketjun, jonka tuloksena oli syöpäsolu.


Kokeita ei pystytä toistamaan

Tiedeyhteisö oli haltioissaan. Ilmassa väreili suuren mullistuksen tuntua. Jo ennen kuin löytö oli julkistettu, Rackerin luento Cornellin kampuksella keräsi yli kaksituhatta kuulijaa. Sitten Racker ja Spector julkaisivat tulokset näyttävästi Sciencessa.

Tiedeyhteisö oli niin ihastunut ihmepoikaansa, etteivät alan parhaat tutkijat edes vaivautuneet toistamaan kokeita. Jotkut yrittivät ja epäonnistuivat mutta selittivät kämmäykset sillä, että Spector oli "luonnonlahjakkuus, jolla on kultaiset kädet". Useimmat alan suurimmista nimistä lähettivät näytteensä suoraan Spectorille testattavaksi. Normaalisti yhden entsyymin puhdistaminen kesti vuoden, mutta Spector oli puolessa vuodessa onnistunut puhdistamaan viisi.


Virustutkija hoksaa petoksen

Pilvilinna alkoi hajota Spectorin omasta laboratoriosta käsin. Kollegat olivat jo panneet merkille, että kokeet onnistuivat vain, jos Spector oli itse paikalla. Kun Spector oli löytänyt src-kinaasin, yläkerran virologi Volker Vogt kiinnostui tämän kokeista yhä enemmän. Hän oli aiemmin koettanut toistaa niitä, tuloksetta, mutta nyt hän päätti paneutua asiaan pohjia myöten.

Huijaus paljastui yksinkertaisella tavalla. Kinaasit etsittiin erottelemalla proteiinit sähkövirralla niiden molekyylipainon mukaan: eripainoiset molekyylit kulkeutuvat sähkövirran ajamina tutkimusgeelissä eri matkan. Jotta proteiinit löydettäisiin geelistä, ne merkittiin etukäteen radioaktiivisella fosforilla. Kun Vogt tutki Spectorin geeliä geigermittarilla, hän huomasi heti, että jotain oli vialla. Spector oli käyttänyt radioaktiivista jodia, jolla ei ollut mitään tekemistä kokeen kanssa. Huijari oli valinnut sopivankokoisia proteiineja, merkinnyt ne jodilla ja sekoittanut ne tutkittaviin näytteisiin juuri ennen kuin ne pipetoitiin geeliin.


"Kohtelin häntä kuin poikaani"

Spectorin tapaus on hämmentävä esimerkki siitä, miten kokeneet professorit ja tiedelehtien asiantuntijat voivat häikäistyä lahjakkaan tulokkaan edessä. Lehdet julkaisivat artikkelit nikottelematta, ja kaikki Spectorin kokeet menivät täydestä, vaikkei kukaan onnistunut toistamaan niistä ensimmäistäkään.

Racker kommentoi jälkeenpäin: "Kohtelin häntä kuin poikaani, jollaista minulla ei koskaan ole ollut." Tämä isällinen suhde koitui lopulta Rackerin omaksi vahingoksi.


Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla