Miksi uskonto syntyi ja miksi se edelleen säilyy? Koska meillä on taipumus arvailla toisten ajatuksia.

Teksti: Ilkka Pyysiäinen

Kylän vanhin sanoo, että noitia vastaan on suojauduttava. Muuten ne lähettävät näkymättömiä nuolia, jotka myrkyttävät veren.

Ryhmä uskovia varoittaa, että maailmanloppu tulee joulukuun toisena päivänä. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Ryhmä julistaa edelleen, että loppu tulee – päivämäärä vain on vaihdettu.

Eräät ystäväni menevät välillä hiljaiseen paikkaan puhuakseen näkymättömälle persoonalle, joka on kaikkialla. Hän tietää jo etukäteen, mitä he aikovat sanoa.

Nämä ovat kognitiotieteilijä Pascal Boyer'n esimerkkejä kirjasta Ja alussa ihminen loi jumalat. Tällaisia uskonnollisia uskomuksia ja tapoja on pyritty selittämään esimerkiksi kuolemanpelolla, hyväuskoisuudella ja yhteiskunnan voimalla. Boyer'n mielestä kaikissa näissä selityksissä on totuuden siemen, mutta yksinään mikään niistä ei selitä kaikkea uskonnollisuutta.

Uskonto voi myös lisätä kuolemanpelkoa. Toisaalta osaa uskonnoista, kuten varhaista juutalaisuutta, ei kiinnosta yksilön kuolemanjälkeinen kohtalo. Ihmiset eivät myöskään usko mitä tahansa vaan asioita, jotka ovat heille tärkeitä.

Entä miksi yksilö osallistuu aikaa ja resursseja vaativiin uskonnollisiin seremonioihin, jotka edistävät yhteisön kiinteyttä? Hän voisi kuitenkin selviytyä paremmin omillaan.

Kyky päätellä jumalien tahto

Emme tiedä, miten ja milloin uskonto syntyi. Ei ole syytä olettaa, että kaikki uskonnollisuuden piirteet syntyivät jonakin tiettynä hetkenä yhtä aikaa. On mielekkäämpää tutkia, miten uskonnon eri ilmenemismuotojen perustana olevat ihmismielen kyvyt ovat kehittyneet ja mahdollisesti tuottaneet uskonnollisuuden. Tätä tutkii niin sanottu kognitiivinen uskontotiede.

Uskonnossa on olennaista kyetä päättelemään, mitä jumalat, henget, esi-isät ja muut ei-havaittavat olennot ajattelevat ja tahtovat. He ovat olennainen osa yhteiskuntaa. He näkevät ja tietävät tekomme, vaikka me emme voi havaita heitä. Koska heidän kanssaan ei voi suoraan keskustella, on kyse näkymättömien persoonien mielenliikkeiden arvuuttelusta.

Uskonnon perustana on siis kyky ajatella, mitä muut ehkä ajattelevat ja mitä he ajattelevat muiden ajattelevan.

Sielu ei aluksi kiinnostanut

Arkikokemuksessa mieli on irrotettu aivoista ja ruumiillisuudesta. Emmehän normaalisti näe kenenkään aivoja tai sitä, miten ajatukset syntyvät niissä. Siksi mieli on ajateltu jonkinlaiseksi aineesta riippumattomaksi "sieluksi".

Joissakin varhaisissa uskonnoissa ei silti pohdittu niinkään sielun kohtaloa vaan ennemmin sitä, miten rituaalien oikea suorittaminen takaisi maallisen elämän harmonisen sujumisen. Pohdinnat kuolemattoman sielun kohtalosta tulivat varhain esille muun muassa Intian uskonnoissa. Juutalaisuudessa ajatus yksilön kuolemanjälkeisen kohtalon tärkeydestä ilmeni vasta Danielin kirjassa (200–100 eKr.). Vielä Jeesuksen aikaan saddukeukset eivät uskoneet ylösnousemukseen mutta fariseukset uskoivat.

Mikäli ymmärrämme uskonnolla uskoa jonkinlaisiin rituaaleilla lepyteltäviin yli-inhimillisiin toimijoihin, uskonto on hyvin vanhaa. Uskomukset yksilön kuolemanjälkeisestä kohtalosta ovat myöhempää perua, vaikka ne nykyään usein mielletään uskonnon ytimeen kuuluviksi. Molemmat uskomukset perustuvat kuitenkin samaan mielen kykyyn ajatella, mitä ajattelevat ja tahtovat sellaiset toimijat, joita emme voi havaita.

Ihmislajilla on ainutlaatuinen kyky ajatella, mitä lajitoverit ajattelevat, riippumatta siitä, ovatko he paikalla tai edes elossa. Ei siis ole ihme, että uskontoa esiintyy vain ihmisillä.

Uskonto syntyi sopeumana

Jotkut tutkijat katsovat, että uskonto on kehittynyt biologisena sopeumana eli adaptaationa, koska se on tehnyt ihmisryhmät yhteistyökykyisiksi. Kun koemme jonkin näkymättömän olennon alati tarkkailevan käytöstämme, olemme taipuvaisia välttämään moraalirikkomuksia. Yksilö alistuu yhteisön normeihin, koska esi-isien henget tai jumalat palkitsevat ja rankaisevat sellaisestakin, mikä on tehty muilta salassa.

Jumalilla on niin sanottua "strategista tietoa" eli tietoa ihmisten mielenliikkeistä. Jumala ei ehkä tiedä, mitä minulla on jääkaapissa, mutta mikäli siellä on naapurilta varastettuja pihvejä, jumala tietää sen.

Nykymaailmassakin työpaikan kahvikassaan pannaan rahaa tunnollisemmin, jos sen yläpuolelle on maalattu silmät. Ihmiset kokevat intuitiivisesti, että heitä tarkkaillaan, vaikka jokainen toki ymmärtää, että kyseessä on vain maalatut silmät. Intuitiivista kokemusta on kuitenkin vaikea muuttaa pohtivalla ajattelulla.

On silti vaikeaa päätellä uskonnon nykyisistä vaikutuksista sen vaikutuksia ihmislajin evoluutiohistoriassa. Monet tutkijat katsovatkin, että uskonto on ennemminkin seurausta yhteistyön mahdollistavien mielen kykyjen kehityksestä kuin niiden syy.

Miten uskonto olisi voinut olla olemassa ennen kuin ihmisillä oli kyky ajatella, mitä muut ajattelevat? Uskonto on kuitenkin voinut vahvistaa tätä kykyä, koska se on saanut ihmiset pohtimaan, mitä on yhteisesti jaettu tieto ja miten se toimii.

Kulttuurievoluutio vauhditti

Myöhemmin uskonnolle on kehittynyt yhteiskunnallisesti sopeuttavia tehtäviä. On erotettava toisistaan biologinen evoluutio ja kulttuurievoluutio. Biologinen evoluutio tarkoittaa muutoksia geenien esiintymistiheyksissä eli frekvensseissä; kulttuurievoluutio tarkoittaa tapojen ja uskomusten muuntumista erilaisten valintapaineiden edessä: mitä kannattaa ja mitä ei kannata tehdä tai uskoa.

Kulttuurievoluutio on nopeampaa kuin biologinen evoluutio, jossa lajityypillisten piirteiden muuttuminen voi viedä useita kymmeniä- tai satojatuhansia vuosia. Kulttuurievoluutio voi kuitenkin vaikuttaa myös ihmisen biologiaan. Esimerkiksi karjanhoidon yleistyminen noin 10 000 vuotta sitten toi biologisen edun niille, jotka geneettisistä syistä kykenivät sulattamaan laktoosia muita tehokkaammin. Heillä saivat käytöönsä uuden ravintoresurssin, joka paransi heidän lisääntymismenestystään. Näin tämä piirre yleistyi vähitellen.

Konfliktit pimeä puoli

Samaan tapaan jotkin uskonnolliset tavat tai uskomukset voivat kulttuurisen sopeutumisen lisäksi vaikuttaa myös biologiseen evoluutioon. Esimerkiksi ryhmät, joissa ehkäisy on kielletty tai jälkeläisten lukumäärä nähdään jumalan siunauksena, tuottavat enemmän jälkeläisiä kuin muut. Näin nämä nopeammin kasvavat ryhmät voivat ajan myötä syrjäyttää muut. Uskonnollisten ryhmien on myös todettu olevan keskimäärin pitkäikäisempiä kuin ei-uskonnollisten.

Kiinteät ryhmät voivat kuitenkin ajautua konflikteihin keskenään, mikä on eräänlainen yhteistyökykyisten ryh­mien pimeä puoli. Sikäli kuin yhteisön kiinteyden ja sisäisen yhteistyön perustana on uskonto, uskonto on samalla myös konfliktien syy vähintään välillisesti. Se luo vahvoja identiteettejä, sitoo yksilöt ryhmäksi ja samalla luo pohjan erilaisten ryhmien välisille konflikteille.

Uskonto voi siis vaikuttaa kulttuurievoluutioon niin myönteisesti kuin kielteisesti. Se voi luoda yhteistyötä ja näin edistää esimerkiksi taloudellista kasvua. Samalla se voi luoda tai ainakin vahvistaa ryhmien välisiä konflikteja ja aiheuttaa niin inhimillistä kärsimystä kuin taloudellisia menetyksiä.

Näemme pilvissä hahmon

Vaikka emme juuri voi tutkia uskonnon varhaisinta alkuperää, voimme tutkia uskonnon leviämisen ja säilymisen syitä. Yhden selitysmallin mukaan uskonnolliset uskomukset ovat tarttuvia, koska ne sopivat niin hyvin yhteen ihmismielen luontaisten taipumusten kanssa.

Kasvoja muistuttavat pilvirakennelmat tai vaikkapa Neitsyt Mariaa muistuttava hahmo paahtoleivässä laukaisevat automaattisesti ajatuksen, että kyse ei voi olla sattumasta.

Olemme lajina taipuvaisia näkemään merkityksiä ja tarkoituksia sielläkin, missä niitä ei ole. Monen on esimerkiksi vaikea hyväksyä tsunamin selittämistä mannerlaattojen liikkeellä, koska tämä on puhtaasti mekaaninen selitys. Jotkut näkevät tsunameissa Jumalan koston ihmisten moraalittomasta elämästä, toiset taas kyselevät ahdistuneina, miksi hyvä Jumala sallii tsunamit, vaikka hänen kaikkivaltiaana pitäisi voida estää ne. Onpa Kaakkois-Aasian tsunami nähty jopa Jumalan kostona moraalittomille ruotsalaisille turisteille.

Kyky löytää merkityksiä ja tarkoituksia liittyi alun perin lajitovereiden käyttäytymisen ennustamiseen, mutta tehokkuutensa ansios­ta se on ryöstäytynyt valloilleen. Olemme alkaneet ulottaa sen myös luonnontapahtumiin. Yksikään varpunen ei putoa Jumalan huomaamatta, kuten Uudessa testamentissa sanotaan. Maailma nähdään Jumalan luomukseksi ja luonnon tapahtumat hänen säätämikseen.

Muihin tarkoituksiin kehittyneet mielen kyvyt ovat siis luoneet kokonaan uusia, kuvitteellisia maailmoja. Ne vaikuttavat niin luonnollisilta, että niiden kritisoiminen vaatii tietoista ja pohtivaa ponnistusta. Kritiikki herättää usein myös ankaraa vastarintaa ja pelkoa jumalallisesta kostosta.

Jäljittely on vahva voima

Mikäli jumalauskomukset ovat "kognitiivisesti optimaalisia" eli ihanteellisesti ihmismieleen istuvia, herää kysymys, miksi uskontoon taipuvainen ei kuitenkaan usko kaikkiin jumaliin tai vaikkapa joulupukkiin. Pelkät mielen rakenteeseen viittaavat selitykset eivät ehkä ole riittäviä.

Niinpä tutkijat, kuten antropologi Joseph Henrich, ovat esittäneet, että uskonnon leviämiseen vaikuttavat myös muut tekijät. Yksi näistä on konformismi eli taipumus jäljitellä enemmistöä. Kun olemme epävarmoja jostakin asiasta, yksinkertainen strategia on tehdä niin kuin muutkin tekevät.

Tällainen konformismi pitää yllä käyttäytymispiirteitä silloin, kun ne eivät tuota suuria kustannuksia tai niiden "hinta" ei ole tiedossa. Konformismin merkitys kasvaa, kun yksilöllisen oppimisen luotettavuus strategiana pienenee. Konformismi voi ilmetä joko oman käyttäytymisen sopeuttamisena tai omien uskomusten muuttamisena. Konformismi luonnollisesti lisää ryhmän yhteistyökykyä.

Toiseksi ihmisillä on taipumus rangaista niitä, jotka kieltäytyvät sopeutumasta vallitseviin normeihin. Rankaisijan ei välttämättä tarvitse uskoa puolustettavaan uskomukseen, kunhan hän vain käyttäytyy sen mukaisesti ja syrjii toisin ajattelevia. Lisäksi voidaan rangaista myös niitä, jotka kieltäytyvät rankaisemasta. Näin vahingollisetkin ideat, kuten naisten alistaminen tai uskomukset noituudesta voivat säilyä. Harva haluaa ottaa riskin tulla rangaistuksi, esimerkiksi suljetuksi pois yhteisöstä. Tällainen rankaisu voi vakiinnuttaa lähes minkä tahansa uskomuksen.

Kolmanneksi jäljittelemme usein menestyneitä tai arvostettuja yksilöitä. Erilaisista taitoihin ja menestykseen liittyvistä vihjeistä päättelemme, ketkä ovat jäljittelyn arvoisia. Arvostettuihin yksilöihin luotetaan usein myös muissa asioissa kuin niissä, missä he ovat alun perin ansainneet kunnioituksensa. Yhteiskunnallisia normeja omaksutaan mieluiten niiltä, joilla on tutut etniset tunnusmerkit, kuten sama murre tai vaatetus.

Jotkin uskomukset tai tavat voivat hävitä siksi, että pienen populaation harvojen asiantuntijoiden kuollessa myös perinne kuolee. Näin kävi esimerkiksi Tasmaniassa, missä alkeellisten työkalujen käyttö hylättiin, kun kukaan ei enää osannut valmistaa niitä.

Laimennettu usko ei kiinnosta

Miksi sitten uskonto ei näytä häviävän maailmasta, vaikka tieto lisääntyy eikä tuulta, ukkosta, maanjäristyksiä, syntymää ja kuolemaa selittämään tarvita enää jumalaa?

Uskonto säilyy muodossa tai toisessa niin kauan kuin ihmislajille tyypilliset psykologiset mekanismit säilyvät ennallaan. Pohtivalla ajattelulla voi toki kyseenalaistaa uskonnollisia uskomuksia. Tällöin uskonto voi muuttaa muotoaan ja kehittyä aiempaa abstraktimmaksi.

Tällainen abstrakti uskonto kuitenkin menettää helposti maallikkojen enemmistön mielenkiinnon, ja uhkana on uudenlainen fundamentalismin esiinnousu. Perinteisiin uskomuksiin pitäytyvät ryhmät eristäytyvät uudistusmielisistä, ja konflikti näiden välillä voi kärjistyä hyvinkin pitkälle. Merkkejä tästä on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossakin, jossa sukupuolineutraali avioliitto ja naispappeus jakavat ihmisiä. Monin paikoin uskontoon liittyvät konfliktit vain kiihtyvät, koska uskonto on usein niin olennainen osa kansallista ryhmäidentiteettiä.

Uskonnossa vedotaan yli-inhimillisiin toimijoihin

Uskonnoksi yleensä luokitellaan ne toistuvat tavat ja uskomukset, joissa vedotaan joihinkin yli-inhimillisiin toimijoihin, kuten Jumalaan.

Tutkijalle uskonto on käsitteellinen apuväline, jonka avulla näitä säännönmukaisuuksia voidaan tarkastella ikään kuin samalla jatkumolla. Uskonto ei silti ole mikään tarkkarajainen asialuokka, joka voitaisiin eristää kulttuurista, taloudesta ja ihmisten välisistä sosiaalisista suhteista. Se tarjoaa vain yhden näkökulman ihmisten väliseen kommunikaa­tioon ja erilaisiin uskomusjärjestelmiin.

Vaikka uskonnoilla on yhteisiä piirteitä, ei ole syytä olettaa, että olisi olemassa jokin uskonnon ydinolemus, joka voitaisiin selittää yhdellä teorialla. On jopa esitetty, että uskonto on vain länsimainen käsite ja että siksi muilla kulttuureilla ei voida sanoa olevan uskontoa. Nimen puuttuminen ei kuitenkaan merkitse ilmiön puuttumista: geenejäkin on myös niillä, jotka eivät ole koskaan geeneistä kuulleetkaan. 

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2011

Aiheesta lisää:

Pascal Boyer, suom. Tiina Arppe, Ja alussa ihminen loi jumalat. Miten uskonto selitetään (WSOY 2007)

Natalie Henrich ja Joseph Henrich, Why humans cooperate. A cultural and evolutionary explanation (Oxford University Press 2007)

Ilkka Pyysiäinen, Supernatural agents. Why we believe in souls, gods, and buddhas (Oxford University Press 2009)

Ilkka Pyysiäinen (toim.) Religion, economy, and cooperation (Mouton de Gruyter 2010)

Ilkka Pyysiäinen ja Marc Hauser, The origins of religion. Evolved adaptation or by-product? (Trends in Cognitive Sciences 2010, 14(3), 104–09)

 

Ilkka Pyysiäinen on uskontotieteen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.