Juhannuksena makkara maistuu usein niillekin, jotka eivät sitä juuri muulloin syö. Jussin ja kiekuran pyhä yhteys on kuitenkin yllättävän nuori.

Teksti: Jarno Forssell

Juhannuksena makkara maistuu usein niillekin, jotka eivät sitä juuri muulloin syö. Jussin ja kiekuran pyhä yhteys on kuitenkin yllättävän nuori.

Julkaistu Tiede -lehdessä 6/2010.Nyt sitä taas saa – ja ihan oikeaan aikaan! Jos keväinen elintarvikealan lakkoilu olisi kestänyt yhtään pidempään, juhannusmakkaran hakijat joutuisivat tuijottamaan tyhjiä hyllyjä. Se olisi katastrofi.Mitä olisi juhannusaatto ilman grillissä, kokon laidalla tai nuotion hiilloksella paistettua rasvaista kiekuraa? Pinnalla viiva sinappia ja palan painikkeena olut tai limonadi, nauttijan iän mukaan.Ja makkara saa mielellään olla B-laatua – tasaista ja samettista, vailla kökön kökköä, kuten Kummelin pohtiva poikamies Matti Näsä on määritellyt. Näin tunneperäinen juhannuksen ja makkaran pyhä liitto on varmaan kehittynyt pitkän ajan kuluessa. Tradition on pakko olla sukupolvien ikäinen – ihan kuin joulukinkun tarinan.– Itse asiassa makkarasta tuli koko kansan ruokaa vasta nelisenkymmentä vuotta sitten, kun valmistustekniikka oli kehittynyt niin, että makkaraa voitiin valmistaa teollisesti keinosuoleen, tietää ruokahistorioitsija ja filosofian tohtori Merja Sillanpää.Tätä ennen makkaranteossa tarvittiin paljon käsityötä, mikä piti hinnan korkeana ja kauppareissulla kukkaronnyörit kiinni.

Mauttomuudesta tuli hyveSuomen ensimmäiset makkaramestarit tulivat Saksasta ja toivat muassaan mausteisen makkaraperinteen. Ennen sotia ruhon halvimmista osista alettiin tehdä myös lenkkimakkaraa muistuttavaa halpamakkaraa, ”hampparin väärää”.– Sitä voi pitää nykyisen lenkkimakkaran esimuotona, tutkija sanoo.Sotien jälkeen välttämättömyydestä tuli hyve. Säännöstely vei mausteet kymmeneksi vuodeksi, ja lihastakin oli pula, joten makkaraa jatkettiin maitojauheella ja perunajauholla. – Suomalaiset oppivat syömään mausteetonta makkaraa, ja tapa jäi jotenkin päälle, Sillanpää pohtii.Oli miten oli, mautonkin makkara maistui, ja sitä pidettiin hienona ruokana. 1960-luvulle asti sitä syötiin useimmiten kastikkeessa, josta palat perheenjäsenille annosteltaessa laskettiin tarkasti.

Grilli nousi teltan eteenVuonna 1966 Suomi muuttui. Uusi valmistustekniikka laski makkaran hinnan ja ”demokratisoi sen kaikkien saataville”, kuten Sillanpää sanoo. Lenkkimakkara ja siitä kehitelty grillimakkara lisäsivät suosiotaan yhtä aikaa camping-matkailun kanssa. Kun retkeilevä perhe pakkasi Volkswagen Kuplaansa oranssin soputeltan ja pienen hiiligrillin, evääksi otettiin tietysti muoviin pakattua makkaraa.– Vuonna 1973, jolloin camping-matkailu oli suosituimmillaan, oli huipussaan myös lenkkimakkaran kulutus. Muita ruokalajeja suomalaiseen grillikulttuuriin ei tuolloin kuulunutkaan, Sillanpää tietää.Lenkkimakkara opittiin nyt liittämään tiiviisti vapaa-aikaan: retkeilyyn, mökkeilyyn – ja tietysti juhannukseen, jolloin tuohon kaikkeen oli mahdollisuus. Makkarasta tuli myös olennainen osa lapsuutta, minkä kokemuksen 60-luvun lapset aikuistuttuaan ovat siirtäneet omalle jälkikasvulleen.– Vaikka ihminen myöhemmin ryhtyisi kasvissyöjäksi, lapsena grillaaminen on tärkeä asia, ja makkaran paistamiset ovat huippukohtia, Merja Sillanpää sanoo. Ehkä tämä selittää suomalaisten intohimoisen suhteen makkaraan. Se on lenkki lapsuuden kesiin, jolloin aurinko paistoi ja jaffa maistui olutta paremmin.

Nykyään sopii harrastaakinNopean nousun jälkeen grillimakkaran tähti alkoi laskea, kun mediassa 1970-luvun lopussa kohuttiin sen valmistusmenetelmistä ja vähän myöhemmin alettiin meuhkata terveysasioista. Naiset siirtyivät salaatteihin ja jättivät rasva- ja energiapitoiset makkarat miehille.Makkaran uusi nousu alkoi 1990-luvulla. Silloin sitä ruvettiin maistelemaan makkaraseuroissa, ja makkarakulttuurista tehtiin jopa akateemisia opinnäytetöitä. Uudelleen herännyt kiinnostus toi kauppojen hyllyille uusia vaihtoehtoja – maustettuja makkaroita ja kevytlenkkejä – joista oli hyvä valita oma suosikki. Saksassa opiskelleena ruokahistorioitsija Merja Sillanpään makkaramaku noudattelee enemmän keskieurooppalaista kuin suomalaista traditiota. Grilliin pääseekin useimmiten lihaisa, maustettu ja rasvainen bratwurst.– Makkarassa on perinteisesti ollut paljon rasvaa, ja mielestäni se kuuluu makkaraan. Ei mikään ruoka sinänsä ole epäterveellistä, vaan kyse on määristä ja kokonaistasapainosta. Yksi makkara silloin tällöin on hyvinkin nautinnollinen, eikä se maailmaa kaada.

Palstan pitäjä Jarno Forssell on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Varokaa hullua kaalia

Kesäkuun alussa on viimeistenkin viherpeukaloiden korkea aika rientää kotipuutarhaan multaa pöyhimään, kylvämään ja kastelemaan. Sadon saamista voi jouduttaa istuttamalla taimia, joita arkipuheessa nimitetään myös plantuiksi.

Arkisuudestaan huolimatta plantulla on kunniakkaat perinteet. Sanaa käytti nuoren kasvin merkityksessä jo Mikael Agricola 1500-luvulla. Sen alkulähde on latinan planta ’taimi’. Samasta juuresta juontuu nykysuomen lanttu. Se ei enää tarkoita mitä tahansa tainta, vaan se on täsmentynyt uudella ajalla tutuksi tulleen juureksen nimeksi. Syytä voi vain arvailla.Ilmeisesti lanttua ei ole kylvetty suoraan kasvupaikalleen, vaan siemenistä on ensin kasvatettu taimia suojatussa lavassa. Nykyasussaan ja merkityksessään lantun on ensi kertaa maininnut Henrik Gabriel Porthan 1770-luvulla.

Myös kaali-sanan merkitys on kaventunut aikojen kuluessa. Vanhassa kirjallisuudessa kaali on esiintynyt vihannesten yleisnimityksenä, ja murteissakin kaali voi tarkoittaa kasviksia tai juuresten naatteja. Toisaalta kaali on keskiajalta lähtien voinut merkitä Brassica-suvun viljelykasveja, esimerkiksi lehtikaalia, jota kasvatettiin asumusten liepeille aidatuilla ”kaalimailla”.

Suomen kaali ja sen ruotsalainen vastine kål juontuvat anglosaksin välityksellä latinan sanasta caulis ’varsi, kaalinvarsi, kaali’. Kaalien villiä kantamuotoa kasvaa tänäkin päivänä Pohjanmeren ja Atlantin rannikoilla.

Yksi ”kaali” on villiäkin villimpi. Villikaaliksi on kutsuttu myrkyllistä ja pahanhajuista koisokasvia, jonka virallinen nimi on nykyään hullukaali. Sen siemenet säilyvät itävinä vuosikymmeniä, ja se saattaa uhkaavan näköisenä putkahtaa esiin mistä tahansa, missä kaivellaan vanhoja kulttuurikerroksia.

Hullukaali oli keskiajalla todellinen noitayrtti. Kun siitä tehtyä voidetta hieroi ihoon, se aiheutti huumausta ja harhanäkyjä. Varovasti käytettynä se toimi puudutusaineena ja särkylääkkeenä, runsaammasta annoksesta seurasi varma kuolema. Sellaisesta kaalista ei totisesti kannata keittää kaalisoppaa.

Kaisa Häkkinen Kirjoittaja on suomen kielen professori Turun yliopistossa.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25795
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1189
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.