Vaimennetut lenkkitossut ohjaavat kanta-astuntaan, joka hukkaa energiaa. Paljain  askellamme päkiällä.

Teksti: Jyrki Alenius

Vaimennetut lenkkitossut ohjaavat kanta-astuntaan, joka hukkaa energiaa. Paljain askellamme päkiällä.

Etiopialainen kestävyysjuoksija Abebe Bikila voitti olympialaisten maratonin Roomassa 1960 ja Tokiossa 1964. Kaksi kultaa peräkkäin on historiallinen saavutus sinänsä, mutta legendaksi Bikilan nosti tapa, jolla hän voittonsa otti: Roomassa paljain jaloin, Tokiossa vain ohutpohjaiset voimistelutossut jaloissa. Eteläafrikkalainen Zola Budd taas rikkoi 1980-luvulla naisten 5 000 metrin maailmanennätyksiä ilman kenkiä.Afrikan huippu-urheilijat ovat oma lajinsa, mutta entäpä Matti Meikäläinen? Olisiko paljasjalkajuoksu varteenotettava vaihtoehto suomalaiselle lenkkeilijälle? Ja onko juokseminen ylipäätään ihmisen hommaa?

Ihminen kehittyi kestävyysjuoksijaksiIlman muuta on, vastaavat ihmisen evoluution tutkijat Dennis Bramble Utahin ja Daniel Lieberman Harvardin yliopistosta. Ihmisen evoluutiohistoria, fysiologia ja anatomia viittaavat vahvasti siihen suuntaan, että ihminen on kehittynyt kestävyysjuoksijaksi. Bramble ja Lieberman päätyivät tähän tutkimuksessa, joka julkaistiin vuonna 2004 Nature-lehdessä.Heidän hypoteesinsa mukaan varhaisen Homo-suvun edustajan oli edullisinta juosta sellaisten arvokkaiden proteiininlähteiden kuin lihan, luuytimen ja aivojen perässä. Yksi keino saaliseläinten kimppuun pääsemiseksi oli niiden juokseminen näännyksiin. Afrikkalaisten busmannien tiedetään näihin päiviin asti harrastaneen metsästystä nimenomaan näännytystaktiikalla.Ihmisen, simpanssin ja ihmisen esi-isien Homo erectuksen ja Australopithecus afariensiksen anatomiaa vertaillessaan Bramble ja Lieberman löysivät 31 piirrettä, jotka tekevät Homo-suvun edustajista päteviä juoksijoita. Pitkä akillesjänne ja holvikaari toimivat iskunvaimentimina, jotka varastoivat ja vapauttavat liike-energiaa. Pitkänomainen ruumiinasento parantaa lämmönsäätelyä. Lyhyet varpaat tehostavat nilkan ojennusta juoksuaskeleen ponnistusvaiheessa. Olkapäiden itsenäinen liikkuminen suhteessa päähän ja niskaan auttaa tasapainon säilyttämisessä.Ennen Bramblen ja Liebermanin tutkimusta vallinnut tulkinta korosti pikemminkin kävelyn merkitystä ihmisen kehityshistoriassa. Lyhyet varpaat, pitkä ruumis, kapea lantio ja jalan ja selkärangan nivelten rakenne ovat kaikki olennaisia myös kävelyssä. Tutkijoiden listaamista 31 ominaisuudesta 15 vaikuttaa kuitenkin vain juoksemiseen. Toiset 15 ominaisuutta ovat sellaisia, joilla on enemmän merkitystä juostessa kuin kävellessä. Ainoa ominaisuus, jolla on tasapuolisesti merkitystä juoksussa ja kävelyssä, ovat pitkät jalat.

Päkiätekniikka on taloudellinenJos Bramblen ja Liebermanin kestävyysjuoksuhypoteesi on tosi, paljain jaloin juokseminen ei kuulosta enää kummalliselta: kaksi miljoonaa vuotta sitten savanneilla saaliseläimiä näännyksiin juosseilla esi-isillämme tuskin oli lenkkitossuja.Ihmisjalan anatomia akillesjänteineen, pohjelihaksineen, holvikaarineen ja jalkateränluineen on kuin tehty juoksemiseen. Ihminen voi juosta kymmeniä kilometrejä paljain jaloin, ohutpohjaisissa sandaaleissa tai mokkasiineissa ilman minkäänlaisia rasitusvammoja. Tämän mahdollistaa paljasjalkaisen juoksijan juoksutekniikka, jota Liebermanin ryhmä analysoi tänä vuonna Nature-lehdessä ilmestyneessä uudessa tutkimuksessa. Se eroaa ratkaisevasti tavallisen lenkkikenkäjuoksijan tekniikasta. Paljasjalkajuoksija käsittelee juoksun aikana syntyneitä törmäysvoimia kenkäjuoksijaa taloudellisemmin.Paljain jaloin juostessa jalkapohja osuu maahan järjestyksessä päkiä-kantapää-päkiä. Paljasjalkajuoksija on siis luonnostaan päkiäastuja. Lenkkikengissä ihmisestä kuitenkin sukeutuu kanta-astuja: maahan tulee ensin kantapää, sitten päkiä.Päkiä edellä askeltaessa syntyy huomattavasti pienempiä törmäysvoimia kuin kanta edellä. Paljasjuoksijan päkiätekniikka mahdollistaa liike-energian talteenoton. Kun maahan osuvan jalan päkiä joustaa, se varastoi osan liike-energiasta jalan elastisiin rakenteisiin, akillesjänteeseen, pohjelihakseen ja jalkaholvin jänteisiin. Askeleen lopussa tämä liike-energia vapautuu päkiäponnistuksessa. Kengissä juoksevilla kanta-astujilla osa liike-energiasta menee juoksun kannalta hukkaan törmäyksessä, joka syntyy kantapään osuessa maahan ensimmäisenä.

Halvoilla kengillä vähemmän vammojaMistä johtuvat erilaiset juoksemisesta syntyvät rasitusvammat, jos ihminen kerran on synnynnäinen juoksukone? Eivät kai vain pronaatiotuetuista ja kantavaimennetuista high-tech-lenkkareista, jotka kannustavat juoksemaan kantapää edellä? Liebermanin tutkimuksen mukaan juoksemiseen liittyvien rasitusvammojen määrä on pysynyt suurena 30:n viime vuoden aikana huolimatta kenkäteknologian kehityksestä. Huippulenkkikengät tuntuvat jalassa mukavilta mutta rajoittavat jalan proprioseptiota eli kykyä saada informaatiota juoksualustasta. Holvitukien ja jäykistettyjen pohjarakenteiden suojissa jalkaterän lihaksisto voi heikentyä. Siitä saattaa seurata plantaarifaskiitti eli jalkapohjan kalvojänteen tulehdus. Tarvitaan kuitenkin lisää vertailututkimuksia osoittamaan, että paljain jaloin tai hyvin ohutpohjaisilla kengillä juoksevilla olisi pienemmät loukkaantumisluvut.Entä toisin päin? Onko tieteellistä näyttöä siitä, että nykyaikaisista juoksukengistä on hyötyä? Parantavatko ne suoritusta tai estävät vammojen syntymistä? Australialaisen Craig Richardsin  huhtikuussa 2008 British Journal of Sports Medicinessä julkaiseman tutkimuksen mukaan tieteellistä näyttöä nykylenkkareiden terveyshyödyistä ei ole.Halpa saattaakin olla parasta. Yhdysvaltalainen Christopher McDougall kertoo ultrajuoksua käsittelevässä kirjassaan Born to Run sveitsiläisen lääketieteen tutkijan Bernard Martin 1989 julkaisemasta tutkimuksesta, jonka mukaan huippukalliissa kengissä juoksevien loukkaantuminen oli 123 prosenttia todennäköisempää kuin halvoissa kengissä juoksevien. Merkittävin tekijä ei ollut harjoitusmäärä, juoksualusta, juoksunopeus, kehon paino tai aikaisempi loukkaantumishistoria, vaan todellakin kengän hinta.Martin tutkimuksen otos oli suuri: 4 358 juoksijaa, jotka osallistuivat Bernissä 15 kilometrin maantiejuoksuun. Tutkimus on kuitenkin yli 20 vuotta vanha, ja lenkkikenkäteknologiassa on noista päivistä tapahtunut kehitystä.

Ilman lenkkareita maltti on valttiaMutta mitä tehdä, jos haluaa seurata Bikilan ja Buddin jalanjäljissä eli juosta ilman kenkiä? Kaupunkiympäristö lasinsiruineen ja muine moskineen asettaa rajoituksia paljasjalkajuoksulle. Kenkätehtailijat ovat kuitenkin heränneet Liebermanin kestävyysjuoksuhypoteesiin, ja markkinoille on tullut kenkiä, jotka simuloivat paljasjalkajuoksua.Kun lähtee liikkeelle ohutpohjaisissa tossuissa tai paljain varpain, maltti on valttia. Lenkkikenkään tottuneet pohjelihakset ja akillesjänteet joutuvat uudella tyylillä koetukselle. Varovainen aloitus ja runsas venyttely ovat tarpeen.  Jyrki Alenius on filosofian maisteri, joka harrastaa kestävyysurheilua.

Kantapää törmää kovastiKantapää edellä juostessa jalan törmäysvoima kasvaa kolminkertaiseksi verrattuana päkiällä askeltamiseen. Liebermanin mittausten mukaan paljain jaloin juoksevan päkiäastujan törmäysvoima on 0,58 (+ –0,21) x kehonpaino ja lenkkikengissä juoksevan kanta-astujan 1,74 (+ –0.45) x kehonpaino.

Psykedeelit ayahuasca ja psilosybiini tehoavat tutkimusten mukaan masennukseen.

Amazonin alueen ihmiset ovat ammoisista ajoista nauttineet näkyjä nostattavaa ayahuasca-kasviuutetta.

Aine kiinnostaa myös lääketieteen tutkijoita. Se näyttää tehoavan masennukseen ja riippuvuuksiin, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Muilla psykedeeleillä, kuten tietyissä sienissä esiintyvällä psilosybiinillä, on havaittu samanlaisia vaikutuksia.

Ayahuascaa pitkään tutkinut Jordi Riba Sant Paun sairaalasta kertoo, miten vaikeasta masennusta potevat potilaat ovat saaneet apua yksittäisestä kokeilusta.

”Tavalliseen masennuslääkkeeseen verrattuna teho oli todella nopea vain yhdellä annoksella. Hämmästyttävästi tulokset näkyivät heti, ja ne säilyivät monia viikkoja”, Riba sanoo HS:n haastattelussa.

Lontoon Imperial Collegen Robin Carhart-Harris on saanut samanlaisia tuloksia psilosybiinillä.

Ratkaisevia myönteisille vaikutuksille ovat ympäristö ja olot, joissa psykedeelejä käytetään.

”On tärkeää, että ammattiterapeutti valmistelee kokemukseen, on mukana sen aikana ja auttaa sen jälkeen tekemään siitä selkoa”, Carhart-Harris sanoo.

Suomessakin tutkijat etsivät rahoitusta tutkimukseen, jossa testaan psilosybiinin tehoa masennukseen.

Kysely

Kokeilisitko psykedeeliä masennukseen, jos lääkäri määräisi?

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012