Luteet, täit ja kihomadot ovat tulleet takaisin. Saimme syöpäläiset lähikuviin kertomaan itsestään.

Teksti: Kirsi Heikkinen

Ludeongelma räjähtänyt Suomen kaupungeissa, uutisoivat päivälehdet. Taas täitä!! Miten niistä pääsee eroon, vaikeroi helsinkiläisäiti Facebook-seinällään. Meilläkö kihomatoja? pohtii Kemin koululaisille jaettu neuvokkipaperi.Ihmisverta juovat syöpäläiset ja suolistossa loisivat madot olivat pitkään Suomessa niin harvinaisia, että niihin törmääminen aiheuttaa nykysukupolvelle epäuskoisia inhonpuistatuksia. Onko niitä muka vielä olemassa?Kyllä on – ja paljon.

Lutikka vaikea tappaa

Lutikoista eli seinäluteista onnistuimme kertaalleen pääsemään eroon. Toisen maailmansodan jälkeen ne katosivat Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta käytännössä kokonaan. Se oli uuden, tehokkaan hyönteismyrkyn DDT:n ansiota. Ainetta tuprauteltiin surutta ympäriinsä, ennen kuin sen haitat huomattiin. Suomessa sen käyttö kiellettiin asunnoissa 1969.Seinälude kehitti DDT:lle vastustuskyvyn, mutta sen kannat olivat ehtineet jo romahtaa. Ne ovat alkaneet elpyä kaukomatkailun yleistymisen myötä. Kymmenen viime vuoden aikana ludekannat ovat kasvaneet Pohjois-Amerikassa, Euroopassa, Australiassa ja itäisessä Aasiassa jopa satojen prosenttien vuosivauhtia.– Seinäluteita voi löytyä ihan kunnollisista hotelleista, ja riski niiden kotiin kantamiseen kasvaa, jos ripustaa vaatteensa komeroon eikä säilytä niitä laukussa, huomauttaa soveltavan eläintieteen dosentti Lena Huldén Helsingin yliopistosta.  Toinen syy lutikoiden uuteen tulemiseen on Huldénin mukaan se, että useimmat kesämökit pidetään nykyisin peruslämmöllä ympäri vuoden eikä pakkanen pääse tappamaan luteita.– Seinälude on alkujaan lepakon loinen. Nykyään lepakko on rauhoitettu ja pesii usein kesämökkien ullakoilla tai välikatossa, jonne se kantaa tietenkin myös loisensa. Talvella luteet etsiytyvät lämpöä kohti oleskelutiloihin ja imevät veriateriansa mökkeilijöistä, jotka kuljettavat niitä sitten tietämättään myös ykkösasuntoihin.

Päästä päähän

Toisin kuin lude päätäi ja kihomato eivät hävinneet vaan vain harvinaistuivat 1960-luvulla. – Kummankin yleistyminen on seurausta siitä, että lapset käyvät päivähoidossa ja viettävät ylipäätään aikaansa sisätiloissa huomattavasti enemmän kun muutama vuosikymmen sitten, Huldén sanoo.Lapset myös nukkuvat päiväkodeissa, ja koska he ovat lähekkäin suurissa ryhmissä, tartunta leviää herkästi. Päiväkodista toiseen täit kulkeutuvat muun muassa kauppakeskusten tai ravintoloiden leikkipaikkojen kautta. Päätäi voi elää ainakin yhden, joskus jopa kaksi vuorokautta ilman isäntää. Koska kunnat säästävät lämpölaskuissa, päiväkotien lämpötilaa usein lasketaan viikonlopuksi. Silloin ilmankosteus jonkin verran lisääntyy. Tämäkin parantaa täiden selviytymistä, Huldén lisää.Kihomadot taas kiertävät perheissä, koska pikkulapset eivät muista tai osaa pestä käsiään. Huldénin mukaan myös kovaa kutinaa aiheuttava vaatetäi on palannut Suomeen. Lude, päätäi ja kihomato eivät levitä tauteja, mutta vaatetäi levittää.– Vaatetäin paluu selittyy sosiaalisten erojen kasvulla. Sitä esiintyy esimerkiksi alkoholisteilla ja kodittomilla, Huldén sanoo.

Himokas lude paljastaa: ”Piilottelen patjassa ja juopottelen öisin”

NAKS! Yhtäkkiä huone kylpee valossa, ja minulle tulee kiire. Imaisen viimeisen herkullisen veritipan, ennen kuin kipitän karkuun minkä ruoasta pullottavalta vartaloltani pääsen.Ehdin juuri ja juuri kotiini lattialistan alle, kun kireä kiljahdus leikkaa ilmaa: nainen havaitsee petivaatteissa minun ja kamujeni jättämiä piskuisia veriläiskiä ja kakkapilkkuja, ja ryntäys vessan pelin eteen paljastaa rivin ruokailumme jättämiä pieniä punaisia paukamia. Samanlaisia hän löytää kauhukseen myös sängyssä nukkuneen kumppaninsa kaulasta.Sitten alkaa huiske. Imuri ulisee ja pesurätti lätisee, kun pariskunta ryhtyy raivokkaasti siivoamaan. Kaapinovet kolisevat, kun he kaivelevat kätköistään hyönteismyrkkyjä.Nauraisin jos osaisin: sukuni on vastustuskykyinen DDT:lle, joten tuskin kupsahdan tavallisesta hyttysmyrkystä. Hah!Ja luuleekohan rakas ravintoloitsijani ihan tosissaan, että meistä pääsee mopilla eroon? Tovereitani piileskelee paitsi runkopatjan sisässä ja muovimaton raoissa myös tapetinkupruissa ja valokoskettimen alla. Ja naapurista meitä löytyy laumoittain lisää. Sieltähän me tänne muutimmekin, marssimme matkalaukusta ilmastointikanavia pitkin maailmalle.Sitä paitsi lisääntyminen on mielipuuhaamme! Me ludeurhot emme ole turhan tarkkoja, ketä lajitoveria poraamme. Siis kirjaimellisesti: ejakuloimme suoraan kumppanimme vatsaonteloon. Välillä puikotamme vahingossa myös muita uroita, mutta hei, tekevälle sattuu. Ainoastaan keskenkasvuiset nymfit jätämme rauhaan. Ne nimittäin erittävät ympärilleen feromonia, joka pistää stopin himokkaimmankin macholuteen haluille. Lundin yliopistossa kyseisestä aldehydistä ollaankin kuulemma kehittämässä orgaanista asetta meitä vastaan.

Seinälude

Cimex lectularius Koko 4–5 mm.Kestää jopa vuoden paaston. Selviää useita päiviä kymmenen asteen pakkasessa, yli 32 asteen pakkasta sietää vain vartin. Kuolee yli 45 asteen kuumuudessa muutamassa minuutissa.EHKÄISYKun matkailet, pidä vaatteesi laukussasi, joka on parasta säilyttää esimerkiksi kylpyammeessa.Kun palaat matkoilta, pura laukku heti ja laita sisältö pesukoneeseen. Pesulämpötila yli 60 astetta.Jos matkustat paljon, säilytä matkalaukkua muovissa, älä ainakaan sängyn alla tai vaatekomerossa. Ole tarkkana kierrätyskalusteiden, erityisesti sohvien, patjojen ja vaatteiden kanssa.HÄÄTÖSeinäluteen hävittäminen vaatii ammattituholaistorjujan käsittelyn.

Tuore leski kihomato:”Tärkeintä on saada lapset maailmalle”

Yön pimeydessä äitini työntyy peräaukosta. Hänen lyhyt, lankamainen ruumiinsa on munista turpea, mutta päättäväisesti hän pujottaa itsensä ulos ja kiemurtelee vielä hiukan loitommalle, ennen kuin laskee minut ja 9 999 sisarustani iholle. Kaikkensa antaneena äiti lojuu liikkumatta. Pian hän muuttuu läpikuultavaksi ja kuolee.Minä ja muut munat emme tiedä siitä mitään. Me vain odotamme, minä, siskoni, veljeni ja tätien aiemmin munimat serkkuni. Olemme mikroskooppisen pieniä ja läpinäkyviä, meitä ei voi silmin nähdä. Meitä peittää tahmea erite, joka kutittaa isäntääni. Kun hän liikahtelee unissaan ja raapii peppuaan, osa meistä takertuu hänen sormiinsa, yöpukuun ja lakanoihin. Seuraavina päivinä levittäydymme niistä kodin tavaroihin ja pinnoille, missä jaksamme sinnitellä jopa kolme viikkoa odottaen kyytiä takaisin ihmisen elimistöön.Minun matkani jatkuu päiväkotiin. Löydän itseni isäntäni kynnen alta, kun hän – tapansa mukaan – unohtaa pestä kätensä vessassa käytyään. Hän jättää jälkeensä näkymättömän munavanan aina, kun koskee jotakin. Jotkut meistä liimaantuvat ovenkahvaan, jotkut tahmaantuvat satukirjaan. Minä saan liftin suoraan uuteen ihmiseen, kun riehakas isäntäni riistää lelun pienen tytön kädestä ja minä tartun tytön sormeen.Tyttö pillahtaa itkuun. Hän tyrskii ankarasti ja alkaa sitten imeä peukaloaan. Silloin pääsen muutaman sadan muun munan kanssa tytön suuhun. Kulkeudun mahalaukkuun ja sieltä pohjukaissuoleen, missä kehitymme toukiksi.  Matkani jatkuu sykkyräsuoleen. Siellä kohtaan Hänet. Parittelemme. Pian tämän jälkeen Hän kohtaa loppunsa, mutta minä en jää yksin. Olen raskaana.  Kiinnityn muiden odottavien leskinaaraiden kanssa suolen seinämän nukkaan odottelemaan lasteni kehittymistä muna-asteelle. Ruokin niitä – ja itseäni – suolistossa lilluvilla ravinteilla ja glukoosilla. Kun munat täyttävät minut ruokatorveani myöten, irrottaudun ja aloitan viimeisen matkani.Raahaudun paksusuolta jopa yli kymmenen sentin tuntivauhtia, joten nyt, reilun kymmenen tunnin vaelluksen jälkeen, olen melkein perillä. Loppu häämöttää. Kun saan saatettua jälkeläiseni ulkomaailmaan, tehtäväni on täytetty.

Kihomato  Enterobius vermicularisNaaraan pituus 8–13 mm, uros pienempi.Naaraan elinikä jopa 13 viikkoa, uroksen vähemmän.EHKÄISYAhkera käsienpesu, kynsien pitäminen lyhyinä.HÄÄTÖ Pyrviini, mebendatsoli.

Päätäi ei pysähdy paikoilleen ”Olen tottunut muuttamaan”

En todellakaan ollut ajatellut muuttaa. Olin vasta saanut laskettua kymmenen kaunista esikoismunaani vuokraemäntäni hiuspohjaan – eikä edellisestä kodinvaihdostakaan ollut kulunut kuin muutama päivä. Ja sitä edellisestä tuskin viikko! Aiemmatkin muuttoni tapahtuivat vastoin tahtoani. Ensin lapsuusiän isäntäni meni ja möyri hiukset liehuen tulevan vuokraemäntäni kanssa pikaruokalan pallomeressä. Seuraavaksi siirryin hiusharjan kyydissä, kun emäntä leikki kampaajaa toiseksi parhaan kaverinsa kanssa. Ja eikö vain vuokranantajani äsken sipissyt salaisuuksia päät yhdessä parhaan ystävättärensä kanssa, ja hups vaan, täältä minä löysin taas kerran itseni ihan vieraiden hiusten seasta. Huokaus.Onneksi tässä uudessa päässä on sentään pitkät hiukset, sillä vaikka minulla on kuusi komeaa kynttä, en pysy kiinni alle puolen sentin kuontalossa. Toisin on kuulemma serkullani satiaisella, se on kasvattanut niin pitkät kynnet, että pysyy paksuissa häpykarvoissakin. Mutta se onkin siirtynyt ihmiseen gorillasta, minä sen sijaan olen kotoisin simpanssista.No, ei auta kuin aloittaa alusta. Noin. Onneksi pyöräytän näitä mannaryynin kokoisia munia monta joka päivä lähes parin viikon ajan. Liimaan ne tiukasti kiinni suortuviin, kunnes noin viikon kuluttua ne kuoriutuvat ja lähtevät liikkeelle. Hiuksiin jäävät vain tyhjät munankuoret. Pian lapsoseni ovatkin yhtä suuria, kauniita ja harmaanruskeita kuin minä.Meidät voi nähdä paljaallakin silmällä, jos tajuaa tiirata. Yleensä meitä ryhdytään kuitenkin jahtaamaan vasta sen jälkeen, kun juomme verta päänahasta ja puremakohtiin nousee kutisevia näppylöitä. Täisampoo tappaa minut. Rakkaat saivareeni onneksi selviytyvät myrkkykylvystä ja jatkavat sukua, ellei käsittelyä toisteta.

Päätäi Pediculus humanus capitisKoko 2–4 mm.Elinikä kuukausi.EHKÄISYPäähineiden ja ulkovaatteiden säilyttäminen muovikasseissa, jos päiväkodissa tai koulussa on havaittu täitä.HÄÄTÖTäisampoot ja -liuokset, saivareiden kampaaminen tiheällä täikammalla.

Kirsi Heikkinen on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede -lehdessä 4/2011

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018

Keskiaika toi viinamarjat, perunat ja plomut.

Kesäkuumalla tekee mieli syödä mehukkaita hedelmiä. Globaalien markkinoiden ansiosta niitä on nykyään tarjolla ympäri vuoden, mutta kesäntuoreina ne maistuvat aivan erikoisen hyviltä.

Suomessa ei kasva yhtään kotoperäistä hedelmälajia. Kaikki ovat alkuaan muualta tuotuja.

Vanhimmasta päästä on omena, jonka nimityksellä on vastine muutamissa lähisukukielissä. Sanaa on arveltu vanhaksi iranilaiseksi lainaksi, mutta sen esihistorialliset kulkureitit ovat hämärän peitossa. Vanhoina aikoina kauppaa käytiin etenkin ylellisyystuotteilla, koska jokapäiväisessä elämässä tarvittavat perushyödykkeet tuotettiin itse.

Keskiajan Turun arkeologisissa kaivauksissa on löydetty viinirypäleiden ja viikunoiden jäänteitä, ja ilmeisesti myös niihin viittaavat sanat ovat olleet kaupunkilaisille tuttuja. Muualla Suomessa fiikunat ja viinamarjat opittiin tuntemaan viimeistään 1500-luvun puolimaissa, kun Mikael Agricola kertoi niistä suomenkielisissä teoksissaan.

Viini oli tärkeä tuontituote jo keskiajalla, ja siitä käytettiin vanhaa germaanista lainanimitystä viina 1800-luvun alkuun asti. Viikunan alkujuuret ovat latinassa, jossa ficus tarkoittaa sekä viikunahedelmää että viikunapuuta.

Agricola mainitsee myös perunan, jolla hän tarkoittaa päärynää, latinaksi pirum. Niitä kasvatettiin hänen aikanaan jo Suomenlahden eteläpuolella. Päärynä-sana on kuitenkin lainattu ruotsista, jossa latinan sanaa on muokattu omaan kieleen sopivaksi ottamalla mallia marjaa tarkoittavasta bär-sanasta.

Luumutkin olivat Itämeren alueen vanhaa kauppatavaraa, ja niitä saatettiin jopa viljellä Naantalin luostarissa 1400-luvulla. Luumu-sana on tullut ruotsista, ensi alkuun asussa plomu tai plumo.

Murteissa ja vanhassa kirjakielessä luumuja on nimitetty myös väskynäksi. Se on lainaa varhaisuusruotsin sanasta swetzkon, joka puolestaan perustuu uusyläsaksan sanaan Zwetschge. Se on alkuaan mukaeltu loppuosa latinan sanasta damascena ja kertoo, että luumut tulivat alun perin Damaskoksen suunnalta.

Tavallisten suomalaisten ruokavalioon metsämarjat ovat kuuluneet esihistoriallisista ajoista lähtien, mutta tuoreiden tuontihedelmien syöntiä on alettu opetella vasta 1800-loppupuolella. Sanomalehti Suometar raportoi huhtikuussa 1856, kuinka kauppalaiva täynnä ”appelsiinia, sitronia ja mandelia” oli saapunut Tallinnan satamaan. Muutaman vuoden kuluttua sama onni kohtasi myös helsinkiläisiä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2018