Leikkiä pidetään lapsuuden hullutuksena, mutta se kuuluu
meille kaikille. Ilman leikkiä meiltä puuttuisi tärkeitä mielihyvän
elämyksiä ja luovuutta - ehkä kulttuurikin.


meille kaikille. Ilman leikkiä meiltä puuttuisi tärkeitä mielihyvän
elämyksiä ja luovuutta - ehkä kulttuurikin.


Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2004


Leikin merkityksen on kenties kirkkaimmin nähnyt hollantilainen Johan Huizinga. Hän kokosi pohdintansa teokseen Homo ludens (suom. Leikkivä ihminen) jo 1938, mutta ne ovat edelleen osuvia, ehkä osuvampiakin kuin kirjan ilmestymisaikaan.


Huizinga esittää, ettei leikkiminen ole pelkästään lasten huvi vaan ihmisen perusominaisuus. Hänen mukaansa meillä on luontainen tarve tehdä kaikenlaista näennäisesti tarpeetonta, syventyä asioihin, jotka eivät ole tästä maailmasta.


Leikki tarjoaa siihen oivat mahdollisuudet, sillä se toimii aivan omilla säännöillään. Se luo maailmaan omat arvonsa ja oman järjestyksensä ja tekee maailmasta oman tulkintansa. Leikkiin uppoutunut unohtaa ajan ja ympäristön ja kokee vahvasti osallisuutensa leikin tapahtumissa.


Nykyisin tutkijat puhuisivat flow-kokemuksesta. Se on intensiivinen kevyen transsin kaltainen tila, joka sysää kaiken muun syrjään ja tuottaa nautinnollista mielihyvää. Leikki on näiden elämysten tärkeimpiä lähteitä.



Huizingan mukaan leikki ei kuulu vain leikkihetkiin vaan on läsnä kaiken aikaa ja miltei kaikkialla. Hän näkee leikkiä jopa uskonnollisissa rituaaleissa ja yhteiskunnallisissa rooleissa. Huizingalle leikki onkin kulttuuria vanhempi ilmiö.


Huizingan hengessä voi sanoa, että koko kulttuurimme perustuu kykyymme kuvitella uusia asiaintiloja ja toimia niiden mukaan. Vasta kun idea on totta mielessä, siitä voidaan tehdä totta todellisuudessa. Näin kulttuuri syntyy ajatusten leikeistä, jotka me leikimme tosiksi.


Huizinga huomauttaakin, että sana illuusio juontuu latinankielen sanasta ludere, ’leikkiä’. Se viittaa näennäiseen havaintoon tai käsitykseen, joka on totta vain ajatuksissa. Illuusio on leikkiä aisteilla ja mielellä.


Teatterin suhteen Huizingan kanta on helppo ymmärtää: joukko aikuisia ihmisiä on olevinaan muita kuin todellisuudessa ovat, ja toinen joukko on uskovinaan heitä. Entä tiede?


Kun Albert Einstein kehitti suhteellisuusteorian, hän kertomansa mukaan lähti liikkeelle naurettavasta ajatusleikistä: Mitä jos voisin istuutua valonsäteen selkään? Mitä minä havaitsisin? Entä muut?


Tuosta tosiasioiden vastaisesta ajatuksesta käynnistyi viime vuosisadan merkillisin älyllinen vallankumous. Sama leikin henki on aina tieteellisten oivallusten taustalla. Vaikka tieteen arki on usein rasittavaa mittaamista, sen juhlahetket, uudet teoriat, syntyvät mielen leikeistä ja kuvitelmista.



Lastentarhan keksijänä pidetty saksalainen pedagogi Friedrich Fröbel oli varsin samankaltaisilla linjoilla kuin Huizinga. Hän näki, että leikki on luovalle ihmiselle syvästi ominaista ja että varsinkin leikki hyvillä välineillä kehittää lasta ja on siksi arvokasta.


Leikin kehittävyys on kuitenkin kaksiteräinen miekka. Pahimmillaan kehittävyyteen keskittyminen hämärtää leikin leikkiluonteen, ja aikuiset alkavat nähdä vapaan leikin hyödyttömänä ajankuluna: naapurin kakarat syyllistykööt siihen, meidän pirpana menee pianotunnille.


Michiganin yliopistossa tehtiin taannoin tutkimus, joka osoitti, että lasten vapaa, ohjelmoimaton aika on Yhdysvalloissa vähentynyt 1970-luvulta lähtien 12 tuntia viikossa, puolentoista työpäivän verran. Varsinkin ohjelmoimattomat ulkopuuhat ovat pudonneet puoleen.


Samansuuntainen lienee kehitys myös meillä. Yhä useammin lapset leikkivät valvotusti jotain kehittävää, mitä aikuiset ovat heille järjestäneet. Leikistä on tullut Troijan hevonen, jonka avulla lapsen elämään salakuljetetaan kehittävä puuha toisensa perään. Samalla kaunis sanonta "leikki on lasten työtä" on saanut työn etiikan korruptoiman merkityksen.


Monelle lapselle aikuisten ohjelmoimista "vapaa-ajan" harrastuksista on tullut aikuisten työtä vastaava rasite ja ahdistuksen lähde. Aikuisten kellovaltakunta hiipii leikin kautta kimppuun aiemmin kuin ennen. Jotkut tutkijat puhuvat jo leikin kuolemasta.



Olen joskus nähnyt tutkimuksen, jonka mukaan nelivuotiaaksi asti lapset nauravat leikkiessään jopa 400 kertaa päivässä mutta tyypillinen aikuinen nauraa vain 15 kertaa. Eroa selittää siirtyminen lapsuuden ajantajuttomasta huolettomuudesta totiseen ja pitkäjänteiseen kellovaltakuntaan.


Haipuuko lasten nauru aikaisemmin kuin ennen? Olenko ainoa, jonka mielestä yhä useammat teinit vaikuttavat totisilta miniaikuisilta, joiden otsaa koristavat samanlaiset rypyt kuin heidän vanhempiensakin?


Ilmiöstä on kirjoittanut muun muassa amerikkalainen psykologi Jane Healy jo klassikoksi muodostuneessa teoksessaan Endangered Minds. Hänen mukaansa leikkimättömistä lapsista tulee hermostuneita ja ärtyneitä aikuisia.


Healy viittaa monien kasvattajien huomioon, että yhä useammat lapset ovat epäjärjestelmällisiä ja lyhytjännitteisiä, kärsivät keskittymisvaikeuksista ja ikävystyvät ja ärtyvät nopeasti. Healyn mukaan kyse on neurologisista kehityshäiriöistä, jotka johtuvat muun muassa vääränlaisista ärsykkeistä aivojen nopeassa muovautumisvaiheessa.


Kasvava lapsi tarvitsee vapaata ja luovaa leikkiä, sillä se kehittää kykyä sisäiseen dialogiin, jonka avulla arvioidaan tilanteita ja punnitaan asioita eri kulmilta. Liian tiukasti ohjatut tai liian lyhyitä tapahtumakulkuja sisältävät leikit, esimerkiksi monet räiskimishenkiset videopelit, katkovat dialogin ja tekevät lapsesta pinnallisen ja pikaisen.



Toinen tunnettu amerikkalainen kasvattaja Diane Levin on purkanut huolensa kirjaan Remote Control Childhood. Hän arvostelee nykyistä leikkikulttuuria siitä, ettei se rohkaise luovuuteen.


Kun lasten vapaa-aika ohjelmoidaan ja tyhjät hetket torjutaan tietokonepelien, videoiden ja televisio-ohjelmien tauottomalla tarjonnalla, heiltä viedään mahdollisuus rakentavaan ikävystyneisyyteen, jota monet tutkijat pitävät luovuuden äitinä.


Rakentavaa ikävystymistä edistää hedelmällinen joutilaisuus. Lapset, joille tarjotaan riittävästi ohjelmoimatonta, omaehtoista aikaa, ovat luovia ja kekseliäitä. He osaavat työllistää itsensä niillä eväillä, joita on saatavilla, ellei luovuus ole jo pahoin näivettynyt ja lapsi ajautunut ärtyneen ikävystyneisyyden tilaan. Tällöin hän ei enää keksimälläkään keksi itselleen tekemistä - eivätkä vanhemmat usein keksi muuta pakotietä kuin hankkia lisää niitä virikkeitä, jotka luovuuden kuihduttivat.


Levin arvostelee myös lasten nykyisiä leluja: nekään eivät edistä luovuutta. Kauko-ohjauksisella autolla voi leikkiä vain ohjaamalla sitä. Jos lapsi sattumalta keksii, että rikkomalla auton saa palasia, joista voi rakentaa jotain, vanhemmat tuskin kiittävät luovuuden osoituksesta.



Jos leikki on välttämätöntä ihmiselle ja jos se todella vähenee lasten elämässä, herää väistämättä kysymys, mitä siitä seuraa.


Jääkö nykyajan lapsille ja nuorille kenties jonkinlainen leikkivajaus, jota he vielä aikuisina yrittävät purkaa erilaisilla leikin kaltaisilla puuhilla? Lisääntyvätkö aikuisen leikit samaa tahtia kuin lasten vapaa leikki vähentyy?


Onko koskaan ollut yhtä paljon ihmisiä, jotka eivät halua kasvaa aikuisiksi vaan tietoisesti valitsevat elämäntavan, johon ei mahdu perhettä ja jossa työn ainoana motiivina on ansaita niin paljon, että voi huoletta jatkaa leikkejään elämänsä loppuun asti?


Näitä leikkejä suosivia nuoria aikuisia on sanottu Peter Pan -sukupolveksi. Kapteeni Koukun on ehkä korvannut Extreme tai Survival, mutta häntä ajetaan takaa yhtä innokkaasti kuin ikinuori Peter Pan Mikä-Mikä-Maassa etsii rakasta vihollistaan. Vetelimmät jättävät toiminnan toisille ja keskittyvät sohvaltaan tositeeveehen, idoleihin tai muihin sijaistoimijoiden kautta leikittäviin leikkeihin, mutta leikkimistä se on sekin.



Toisaalta aikuisilla on aina ollut leikkejä, jos leikki ymmärretään Huizingan hengessä niin, että siihen kuuluvat kaikki sinänsä hyödyttömät askareet, joita tehdään viihdyttävien flow-kokemusten vuoksi.


Vaikka esimerkiksi urheilun juuret ovat sotilaskoulutuksessa ja vaikka se nykyisin on suurta bisnestä, vakavan urheilun rinnalla on aina ollut leikillinen urheilu, josta etsitään vain iloa. Kun katsoo urheilukentällä vaikkapa puulaakisählyä ja aikuisia kirmaamassa riemuissaan kuin koululapset, yhteys leikkiin on täysin ilmeinen. Se on leikkiä.


Yhtä lailla leikistä on kyse, kun urheilukilpailuissa kymmenentuhatta ihmistä huutaa kurkku suorana tukea suosikeilleen. Huizinga sanoisi, että he leikkivät etenkin lapsille hyvin ominaisessa "pyhässä vakavuudessa".


Samoin metsästys ja maanviljely ovat saaneet uusia muotoja huvisorsastuksena ja pelargoniankasvatuksena. Ja kun pienenä keräilit kauniita kiviä, nyt ehkä keräät postimerkkejä. Puuha on systemaattisempaa (ja kenties vähemmän luovaa), mutta löytämisen ja talteen ottamisen ilo on sama.


Eikö itse asiassa mistä tahansa tehtävästä voi saada leikin, kun ammattimaisuus, suorituspaineet, rutiini ja pakko korvataan tekemisen ilolla? Mieleen muistuu vanha tuttava, ammattikalastaja, jota hänen aktiiviaikoinaan minun kalasteluni kovasti huvitti. Nyt hänet näkee muiden vapamiesten kanssa rannassa "leikkimässä" - niin kuin hän sanoo.



Moni meistä on huomannut, että työstäkin voi saada nautinnon ja flow-kokemuksen. Ehkä aikuisten vapaa-ajanleikkien lisääntyminen kertoo myös työelämän karuudesta. Mitä useamman työ on pakkotahtista ja palkitsematonta, sitä useampi satsaa luovuutensa vapaa-ajan leikkeihin. Tässä mielessä leikin kyky ottaa etäisyyttä arjen vakavuuteen voi olla myös filosofisesti tärkeää.


Esimerkiksi japanin kielessä on erikoinen aristokraattiselta ajalta periytyvä ilmaus asobase-kotoba, joka kirjaimellisesti tarkoittaa leikkipuhetta. Sitä käytetään ihailevasti ihmisistä, jotka ovat saavuttaneet sellaisen hienostuneisuuden, että elämä on lakannut ahdistamasta heitä. He ymmärtävät sosiaalisten kuvioiden sopimuksenvaraisuuden ja leikkiluonteen.


Tällainen ihminen ei esimerkiksi sure poismenneen haudalla, sillä hän ymmärtää ja hyväksyy elämän välttämättömän kiertokulun. Sen sijaan hän "leikkii" suremista, suorittaa tarpeelliset rituaalit niihin sisältyvän sosiaalisen ja esteettisen arvon tähden.


Tällainen ihminen on tehnyt täyden ympyrän ja palannut elämässään lapsuutensa leikin puhtaaseen iloon.


Erkki A. Kauhanen on valtiotieteen tohtori, tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Suomalaisten tutkijoiden mukaan masennus ei ole yksi vaan 12 eri sairautta. Kukin alatyyppi vaatisi myös omanlaisen hoidon.

Masennus ei ole sama sairaus kaikille siitä kärsiville. Tosiasiassa masennus jakautuu 12 alatyyppiin, jotka eroavat syntytavaltaan, oireiltaan ja jopa fysiologisilta ominaisuuksiltaan.

Teorian esittää ryhmä suomalaisia tutkijoita latvialaisen kollegansa kanssa Brain, Behavior, and Immunity -tiedelehdessä, ja siitä kertoo Helsingin Sanomien juttu.

Uuden teorian takana ovat evoluutiopsykologi, dosentti Markus J. Rantala ja psykiatrian professori Hasse Karlsson Turun yliopistosta, Severi Luoto Aucklandin yliopistosta ja Indrikis Krams Latvian yliopistosta.

He erottelevat masennuksen lajit niiden syiden perusteella.

Masennus voi johtua infektiosta, pitkäkestoisesta stressistä, yksinäisyydestä, traumaattisesta kokemuksesta, surusta, hylkäämisestä rakkaussuhteessa, synnytyksestä, hierarkiaristiriidasta, vuodenajasta, kemikaaleista kuten päihteistä, sekä ruumiillisesta sairaudesta tai nälkiintymisestä.

Hierarkiaristiriita kehittyy esimerkiksi silloin, kun ihminen jää työttömäksi tai kokee kolauksia urallaan. Masennus tarkoittaa tällöin sitä, että henkilö ikään kuin vetäytyy sosiaalisesta kisasta ja arvioi uudelleen tavoitteitaan ja mahdollisuuksiaan

Sairauskirjon ideaa tukee se huomio, että kliinistä masennusta potevilla ihmisillä on lukuisia erilaisia oireita. Oireet voivat olla jopa ristiriidassa keskenään.

Kun yhdet kärsivät unettomuudesta, toiset voisivat vain nukkua nukkumistaan. Joidenkin ruokahalu vähenee, toisilla lisääntyy.

Potilaat poikkeavat toistaan myös fysiologisesti. Aivojen välittäjäaine serotoniini ja stressihormoni kortisoli eivät käyttäydy samalla tavalla kaikkien masentuneiden elimistössä.

Masennukseen liittyy usein matala-aktiivinen tulehdus mutta ei aina. Myös tulehdus siis erottelee erilaisia masennuksen tiloja toisistaan.

Karlsson tunnistaa hoitotyönsä pohjalta kaksi suurinta masennuksen ryhmää.

”Toiset laukeavat isosta menetyksestä kuten hylkäämisestä tai läheisen kuolemasta. Toiset taas alkavat pitkäkestoisesta stressistä, joka voi aiheutua työttömyydestä tai työpaineista.”

Tutkijoiden mukaan masennuksen hoidossa pitäisi puuttua enemmän syihin, jotka sen aiheuttavat.

”Toistaiseksi on hoidettu masennuksen oireita. Meidän ideamme on, että hoidetaan sen syitä ja vähennetään alttiutta masennukselle eli matala-aktiivista tulehdusta. Samalla oireet hoituvat”, Rantala sanoo.

Kysely

Mikä sinua on masentanut?

Kun kelloa ei ollut, auringon asema kertoi, milloin syödään

Ilmansuunnilla on ollut suuri merkitys entisajan ihmisten elämässä. Niiden mukaan on valittu asuinpaikat ja katsottu kulkureitit. Kun ei vielä tunnettu karttoja eikä kompasseja, määriteltiin suunnat taivaankappaleiden ja muiden luonnonilmiöiden mukaan.

Öisen tähtitaivaan kiintopiste oli Pohjantähti eli Pohjannaula. Se näytti olevan tukevasti kiinni taivaan pohjassa. Taivas kuviteltiin kupumaiseksi kanneksi, joka pyöri hitaasti Pohjantähden ympäri. Tähden suunta oli pohjoinen tai länsimurteissa pohjainen. Pohja on ikivanha indoeurooppalainen laina. Se on alkuaan tarkoittanut peräosaa tai takaosaa.

Auringolla on ollut tärkeä rooli ilmansuuntia nimettäessä.

Itä kuuluu yhteen itää-verbin kanssa ja viittaa suuntaan, josta aurinko nousee eli ikään kuin itää aamulla.

Koillisen kantasana koi on perintösana, joka tarkoittaa sarastusta.

Länsi on ilmeisesti alavaa maata merkitsevän murteellisen lansi-sanan muunnelma, joka ilmansuunnan nimenä viittaa matalalle painuneeseen aurinkoon.

Luode-sanan alkuperä on epäselvä, mutta se voi olla ikivanhan heittämistä merkitsevän luoda-verbin johdos ja tarkoittaa suuntaa, jonne aurinko lopulta katoaa.

Louna tai lounas on alkuaan merkinnyt päivää ja päivänvaloa ja sitten myös ateriaa, joka on nautittu puolipäivän maissa. Kun ei ollut kelloja, piti eri tahoille hajaantuneen työväen katsoa auringosta, milloin oli yhteisen aterian aika. Tärkeä suunta sai nimekseen lounas tai lounainen.

Etelä on vanhaan perintösanastoon kuuluvan esi-sanan johdos ja tarkoittaa sananmukaisesti edessä olevaa paikkaa. Asumusten oviaukot avattiin mielellään lämpimimpään ilmansuuntaan, jossa aurinko oli korkeimmillaan. Etelä oli siis suunta, joka oli pirtistä ulos astuttaessa oven edessä.

Kaakko on siinä mielessä poikkeus, ettei se liity taivaankappaleisiin vaan vesilintujen ikiaikaisiin muuttoreitteihin. Se oli upeasti kailottavien kaakkolintujen eli kuikkien ja kaakkurien tulosuunta keväällä.

Nykyään ilmansuuntien ja niiden nimien järjestelmä näyttää selvältä, mutta se ei ole syntynyt itsestään. Murteissa nimityksiä on paljon enemmän, ja samojenkin nimitysten merkitykset vaihtelevat.

Tähän moninaisuuteen kyllästyi Elias Lönnrot, joka kehitti suomea sivistyskieleksi 1800-luvulla. Hän valikoi sopivat termit ja esitteli ne Mehiläinen-lehdessään. Niitä me käytämme edelleen.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2017