Yhä harvempi suomalainen näkee ilmastonmuutoksen uhkana.

Teksti: Jukka Ruukki

Yhä harvempi suomalainen näkee ilmastonmuutoksen uhkana.

Julkaistu Tiede -lehdessä 11/2010

Suomalaisten asenteet ilmaston lämpenemiseen ovat lauhtuneet vuodesta 2007, joka oli eräänlainen ilmastohuolen huippuvuosi. Tuolloin 87 prosenttia aikuisista suomalaisista piti ilmastonmuutoksen etenemistä todellisena ja vakavana uhkana. Nyt luku on enää 76 prosenttia. Tämä on neljännen suomalaisen tiedebarometrin mittaamista asennemuutoksista suurin.Vaikka ilmastotietoisuuden kultakausi on taakse jäänyttä elämää, varsinaisten skeptikkojen joukko on edelleen pieni. Ilmastonmuutosta ei ole suomalaisten käsityksen mukaan ainakaan vielä peruttu. Tieteen kykyyn pysäyttää tai jarruttaa ilmastonmuutosta suhtaudutaan myös varauksellisesti. Siihen luottaa vain vajaa kolmannes kansalaisista. Epäuskoisia on toinen kolmannes.Lama, laihoin tuloksin päättyneet ilmastoneuvottelut ja niin sanottu climate-gate ovat mahdollisia selityksiä asennemuutoksiin. Myös luminen pakkastalvi 2010 on voinut ruokkia epäluuloja ilmastonmuutoksen merkitystä kohtaan, vaikka säätila ja maapallon lämpeneminen ovat eri asioita.

Kiinnostuskin notkahtanut

Barometriin vastanneilta kysyttiin, kuinka innokkaasti he seuraavat tiedotusvälineistä erilaisia aihepiirejä koskevia uutisia, ohjelmia ja kirjoituksia. Tieteen näkökulmasta tulos on erinomainen – ainakin päällisin puolin. Enemmistö (57 %) sanoo seuraavansa aktiivisesti tiedettä, tutkimusta ja teknologiaa koskevia asioita.Tarkempi silmäys kertoo, että tiedettä kohtaan tunnetaan nyt hieman vähemmän kiinnostusta kuin aiemmin. Pudotusta on kuusi prosenttiyksikköä. Muista aihepiireistä luonto, ympäristö ja politiikka kärsivät myös vähäisestä alenemasta.Muutokset eivät ole järin suuria, mutta niistä voi lukea tiettyä skeptisyyden kasvua. Mediajulkisuus ei ole ollut tieteen kannalta paras mahdollinen. Viime aikoina on käyty vääntöä rokotuksista ja ilmastotutkimuksesta, ja tieteen asema auktoriteettina on asetettu kyseenalaiseksi voimakkaammin kuin aiemmissa barometreissä. 

Lääketiede yhä suosituinta

Tiede, tutkimus ja teknologia kiinnostavat selvästi enemmän miehiä kuin naisia. Myös ikä vaikuttaa. Nuoret seuraavat tiedettä vanhempia innokkaammin. Tässä mielessä tieteen tulevaisuus näyttää valoisalta.Eri tieteenaloista hohdokkaimmaksi koetaan lääketiede. Seitsemän kymmenestä vastaajasta kertoo seuraavansa muun muassa uusien lääkkeiden ja hoitomuotojen kehitystä. Tulos on luonteva, koska terveysaiheet liippaavat liki ihmisten omaa elämää. Lähes yhtä paljon kiinnostaa ylipäänsä tieteen kehitys uusine tuloksineen ja keksintöineen. Kolmanneksi yltää ympäristötutkimus, mutta nyt sen käyrä näyttää alaspäin. Tähänkin voi etsiä syytä ilmastokeskustelun käänteistä. Kyselyssä mukana olleista tieteenaloista vähiten kiinnostava on avaruustutkimus. Etäisimmäksi aihepiiriksi suomalaiset kokevat tiede- ja koulutuspolitiikan. Siihen tuntee vetoa vain noin joka viides.

Verkko jyrää lähteenä

Entä mistä kansalaiset hankkivat tietonsa tieteestä? Kun ensimmäinen tiedebarometri näki päivänvalon vuonna 2001, internetin suosio tiedonlähteenä oli vielä vaatimaton. Nyt se puuskuttaa jo sanomalehtien ja perinteisemmän sähköisen median niskaan. Tietoverkot lähteekseen nimeävien osuus on noussut yhdeksässä vuodessa 37:stä 65 prosenttiin. Suosio on kasvanut tasaisen rehvakkain askelin. Varsinkin nuoret nojaavat vahvasti verkkoon.Netti näyttää syöneen erityisesti sanomalehtien sekä radion ja television merkitystä. Tosin osa tieteen verkkoyleisöstä saattaa hyödyntää lehtien ja televisiokanavien sivustoja.Muita menettäjiä ovat tietokirjallisuus, yleisötapahtumat, seminaarit ja luennot. Yleisaikakauslehdet ja tieteestä kertovat erikoisaikakauslehdet, kuten Tiede, ovat sen sijaan pitäneet pintansa verkon puristuksessa.

”Liika intoilu kostautuu”Ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalas ei pidä tiede- ja ympäristökiinnostuksen laimenemista kovin suurena yllätyksenä. Hän näkee siinä kaikuja vuoden 2009 ilmastokeskustelusta, jossa Itä-Anglian yliopiston tutkijoita epäiltiin tulosten vääristelemisestä. – Vaikka ilmastotutkijat saivat lopulta puhtaat paperit tieteellisestä aineistostaan, mediakohu saattoi nakertaa tieteen yleistä uskottavuutta ihmisten silmissä, arvioi Taalas, joka toimii hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n Suomen-ryhmän johtajana. Poikkeavat säät ovat voineet myös vesittää kansalaisten asenteita. – Lumella ja pakkasilla siunattu viime talvi sai ehkä jotkut epäilemään, että ilmastonmuutos on peruttu.Lämpeneminen on edelleen vakava uhka, mutta ilmastokeskusteluun Taalas toivoisi enemmän viileää harkintaa. Ilmiön paisuttelu kääntyy helposti itseään vastaan.– Liika intoilu ilmastonmuutoksesta kostautuu, jos yksittäisiä kansalaisia syyllistetään ja heidät asetetaan vastuuseen koko maailman pelastamisesta. Suomalaisilla on riittävästi paineita ilmankin.Esimerkkinä liiasta intoilusta Taalas mainitsee ilmastouutiset, joissa tietyntyyppisen juuston syöjät tai koiran omistajat on leimattu lähes ilmastokriminaaleiksi. Mediassa pienet ilmastoteot ovat nyt muotia, mutta harva kuluttaja tietää ja osaa suhteuttaa, kuinka paljon ne oikeasti vähentävät päästöjä. – Ihmisten arkisilla valinnoilla on oma merkityksensä, mutta päävastuu päästöjen vähentämisestä on poliittisilla päätöksentekijöillä. – Avainasemassa ovat Kiina ja Yhdysvallat, joiden päästöjen leikkaaminen ratkaisee, kyetäänkö ilmastonmuutosta torjumaan. Ei se suomalainen perheenäiti, joka tuskailee kaupassa, tuliko ostettua juuri oikeanlaista juustoa, Taalas korostaa.Ympäristöpoliittisilla päätöksillä on päästy ennenkin parhaisiin tuloksiin. Otsonikato-ongelma ratkaistiin kansainvälisillä sopimuksilla. Autoveron porrastus on puolestaan kääntänyt Suomen autokannan hiilidioksidipäästöt laskuun.

Palotie hallitsee julkkispörssiä

Tiedebarometrissä kartoitettiin, kuinka hyvin kansalaiset tuntevat tiedemiehiä ja -naisia sekä Suomen tieteen saavutuksia. Vastaajia pyydettiin nimeämään yksi merkittävä suomalainen nykytutkija. Heitä ei juuri tunneta, sillä vain kaksi viidestä suoriutui tehtävästä. Ykköstilan vei ylivoimaisesti jo neljättä kertaa peräkkäin geenitutkija, akateemikko Leena Palotie, joka kuoli syöpään keväällä 2010. Vankaksi kakkoseksi listalla sijoittui tietokirjoillaan ja televisioesiintymisillään suuren yleisön tietoisuuteen noussut tähtitieteilijä Esko Valtaoja. Valtaojan kanssa paikkaa vaihtoi amerikkalaistunut Linux-käyttöjärjestelmän luoja Linus Torvalds. Listalta erottuu selvä nousija, teoreettisen fysiikan professori ja tietokirjailija Kari Enqvist (10 ääntä). Uutena nimenä listalle pomppaa presidentti Martti Ahtisaari, vaikka ei olekaan tutkija – nobelisti kumminkin. Leena Palotien tunnettuudesta ja arvostuksesta kertoo, että hän yltää kakkostilalle, kun kisaan otetaan mukaan menneisyyden mies- ja naistutkijat. Vain ainoa tiedenobelistimme A. I. Virtanen on omaa luokkaansa. Kolmanneksi sijoittuu lastenlääkäri ja arkkiatri Arvo Ylppö.Yllätyksetön linja jatkui, kun vastaajia pyydettiin listaamaan mielestään merkittävimpiä suomalaiskeksintöjä. AIV-rehu on suvereeni ykkönen, kaukana takana tulevat geenitutkimus- ja teknologia. Kolmanneksi kiilaa ksylitoli. Geenitutkimuksen nousu toiselle sijalla saattaa selittyä eräänlaisella Palotie-lisällä. Lukuisia mainintoja keräävät myös matkapuhelimet, tekstiviestit, Linux-käyttöjärjestelmä ja syöpähoidot lääkkeineen. 

Luottoa silti löytyy

Kyselyssä selvitettiin myös, kuinka suurta luottamusta suomalaiset tuntevat yhteiskunnan eri instituutioita kohtaan. Poliisi ja puolustusvoimat nappaavat kaksi kirkkainta sijaa, mutta tiedekin sijoittuu erinomaisesti. Tieteen instituutioista yliopistoihin ja korkeakouluihin luotetaan lähes yhtä vankasti kuin armeijaan. Seitsemän kymmenestä ilmaisee niitä kohtaan suurta luottamusta ja vain joka kymmenes vähäistä. Kaikkein eniten tiedettä puoltaa koulutetuin väestönosa. Nimetyistä tiedeorganisaatioista korkeimmalle nousevat VTT, Suomen Akatemia ja Tekes.Näiden lukujen valossa tieteen julkisuuskuva ja suhteet ympäröivään yhteiskuntaan ovat hyvässä kunnossa.Kaikilla ei mene yhtä mallikkaasti. Luottamus poliitikkoihin on kuihtunut lähes olemattomiin. Edellinen barometri ehti mitata politiikalle orastavaa nousua, jonka vaalirahakohu näyttää nyt katkaisseen. Myös Euroopan unioni epäilyttää kansalaisten enemmistöä. Viime aikoina myrskyn silmään joutunut kirkko kerää runsaammin kritiikkiä kuin puoltoääniä. Kuvaavaa on, että kirkkoon ja eduskuntaan luotetaan vain aavistuksen enemmän kuin matkapuhelinjätti Nokiaan.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.