Kun jäätiköiden sulaminen kohottaa merenpintaa, ennennäkemätön ihmismäärä joutuu hylkäämään kotipaikkansa. Ympäristöpakolaisiin pitää alkaa varautua.


joutuu hylkäämään kotipaikkansa. Ympäristöpakolaisiin pitää alkaa varautua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Carteretsaaret Papua-Uuden-Guinean saaristossa ovat niin pieniä, ettei niitä näy millään kartalla. Viime marraskuussa ne nousivat kuitenkin koko maailman tietoisuuteen, kun Papua-Uuden-Guinean hallitus teki pitkään odotetun päätöksen: saarten noin tuhat asukasta siirretään läheiseen Bougainvilleen, turvaan nousevan meriveden tieltä.

Päätös lopetti saarelaisten pitkän taistelun merenpinnan kohoamista vastaan. Meri on nakertanut saarta läpi koko 1990-luvun ja niellyt siitä suuria palasia. Tulviva merivesi on tappanut lähes kaikki tärkeät ravintokasvit ja aiheuttanut saarella nälänhädän. Myrskyvaroituksia on yhä tiuhempaan, ja niiden aikana ihmisten on keräännyttävä saaren keskelle, ettei joka puolelta maihin nouseva vesi huuhtoisi heitä mukanaan. Yksi trooppinen hirmumyrsky riittäisi pyyhkimään koko atollin väen kerralla unohduksiin. Saarten uskotaan hukkuvan veden alle lopullisesti vuonna 2015.

Monille Carteretsaarten tapaus on vain esimakua siitä, mitä lähivuosina on odotettavissa. Kun meriveden pinta nousee, yhä useammat ihmiset joutuvat etsimään uuden asuinpaikan.

- Ilmaston lämpeneminen lisää muuttovirtoja dramaattisesti, sanoo kehitysmaatutkija Jussi Raumolin Helsingin yliopistosta. Oxfordin yliopiston ekologin Norman Myersin mukaan ilmastonmuutoksen aiheuttamista mullistuksista suurin ei ole säätilojen muuttuminen sinänsä, vaan miljoonat kodittomiksi jäävät ihmiset.


Meri ajaa yli sata miljoonaa kodeistaan

Koska suurin osa ihmisasutuksesta on keskittynyt maapallon rannikkoseuduille, merenpinnan kohoamisen yksinään on laskettu ajavan 100-150 miljoonaa ihmistä kodeistaan.

Esimerkiksi metrin nousu hukuttaisi Bangladeshissa kolme miljoonaa hehtaaria eli Suomen kymmenesosaa vastaavan alueen ja jättäisi kodittomiksi 15-20 miljoonaa ihmistä. Vietnamissa meri nielaisisi 500 000 hehtaaria tiheään asutuissa jokisuistoissa ja pakottaisi 10 miljoonaa ihmistä liikekannalle. Suurin osa Malediiveista, myös pääkaupunki Male, jäisi kokonaan merenpinnan alle, mikä pakottaisi 300 000 ihmistä muuttamaan Intiaan tai Sri Lankaan.

Afrikassa seuraukset olisivat yhtä tuhoisat. Nigeriassa jopa 70 prosenttia rannikosta eli noin 2,7 miljoonaa hehtaaria jäisi veden alle, ja rantaviiva siirtyisi paikoin jopa kolme kilometriä sisämaahan. Gambian pääkaupunki Banjul jäisi kokonaan veden alle. Egyptissä nouseva merivesi nielaisisi ainakin 2 miljoonaa hehtaaria hedelmällistä viljelysmaata Niilin jokisuistossa sekä koko Aleksandrian kaupungin ja ajaisi 8-10 miljoonaa ihmistä kodeistaan.
Etelä-Amerikassa taas pelkästään Guyanassa yli 600 000 ihmistä - 80 prosenttia maan väestöstä - on vaarassa joutua veden alle.

Tilannetta ei yhtään helpota se, että maapallon 19 megakaupungista 12 sijaitsee rannikolla.

Jos nämä uhkakuvat tuntuvat pelottavilta, kannattaa muistaa, ettei kukaan tiedä, miten nopeasti merenpinta todellisuudessa kohoaa. Arviot nousun määrästä vuoteen 2100 mennessä vaihtelevat yhdeksän ja 88 sentin välillä. Julkisuudessa yleensä mainittuun metriin tai jopa useampaan päädytään vasta seuraavina vuosisatoina.
Muuttovirratkaan eivät välttämättä ole niin suuria kuin nyt ennustetaan. Ihmiset voivat varautua merenpinnan nousuun rakentamalla patoja tai keksimällä muita ratkaisuja. Varmaa kuitenkin on, että merenpinnan noustessa elämä rannikolla muuttuu haavoittuvammaksi.


Sellaista pakolaismäärää ei ole koettu

Ympäristöpakolaisuus ei sinänsä ole uusi asia. Ihmisiä on aina joutunut pakosalle maanjäristysten, tulvien tai muiden luonnonkatastrofien takia. Esimerkiksi Japanin Koben maanjäristys vuonna 1995 jätti tilapäisesti kodittomiksi yli 300 000 ihmistä, ja Mosambikin tulvat 2000-luvun ensimmäisinä vuosina pakottivat miljoona ihmistä liikekannalle. Suurin osa saattoi kuitenkin palata takaisin, kun katastrofi oli ohitse ja jälleenrakennus alkoi.
Ilmastonmuutoksesta johtuva pakolaisuus poikkeaa lyhytaikaisten luonnonkatastrofien aiheuttamasta pakolaisuudesta kahdella merkittävällä tavalla.

Ensinnäkin pakolaisten ennustettu määrä on niin suuri, ettei ihmiskunta ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Tähän asti suurimmat tunnetut pakolaisvirrat syntyivät toisessa maailmansodassa, ja ne edustavat vain murto-osaa ennustetusta yli sadasta miljoonasta ilmastopakolaisesta.

Toiseksi ilmastonmuutos on tällä kertaa ihmiskunnan aiheuttama ja sen seuraukset ovat pysyviä. Ei ole paikkaa, jonne palata takaisin.

Suurin kysymys kuuluukin: Mitä tapahtuu, kun kokonaiset valtiot muuttuvat elinkelvottomiksi? Mistä miljoonat juuriltaan tempaistut ihmiset ja kokonaiset kansat löytävät uuden kodin?

Raumolinin mukaan muuttovirtojen lisääntyminen tuntuu voimakkaimmin lähialueilla.- Suurimmat ongelmat syntyvät Bangladeshin kaltaisilla tiheään asutuilla seuduilla, hän sanoo. Jo ennestään ylikansoitettu valtio ei mitenkään kykene löytämään tilaa 15-20 miljoonalle ihmiselle, joten osa väestöpaineesta purkautuu naapurimaihin.
Suomen kannalta on olennaisinta, mitä tapahtuu Egyptissä ja muualla Pohjois-Afrikassa, mistä muuttovirrat suuntautunevat osaksi Eurooppaan. - On selvää, että ilmastopakolaiset tulevat kuormittamaan myös länsimaiden pakolaisjärjestelmää, sanoo Raumolin.


Vastaanottoon ei olla valmiita

Minkään maan pakolaispolitiikkaa ei ole mitoitettu huolehtimaan niin suuresta määrästä pakolaisia kuin nouseva merivesi seuraavien sadan vuoden aikana tuottaa.

Tätä taustaa vasten tuntuukin erikoiselta, että länsimaissa on ollut yleisenä suuntauksena  kiristää pakolaispolitiikkaa entisestään. Lisäksi  poliitikot ja muut päätöksentekijät ovat ponnistelleet ankarasti sitä vastaan, että ympäristöpakolaiset lisättäisiin Geneven sopimukseen. Koska ympäristöpakolaisuuteen ei liity suoranaista vainoa, alkuperäiset valtiot voisivat huolehtia omista pakolaisistaan. Tämän kiistelyn seurauksena ympäristöpakolaisilla ei ole minkäänlaista virallista asemaa eikä millään maalla ole velvollisuutta ottaa heitä vastaan.

Arvostelijoiden mukaan länsimailla on kuitenkin monia syitä muuttaa kantaansa. Ensinnäkin joidenkin valtioiden on mahdotonta pitää huolta omista pakolaisistaan, koska valtiot yksinkertaisesti lakkaavat olemasta. Tuvalu on jo varautunut hukkumiseensa solmimalla sopimuksen, jonka mukaan Uusi-Seelanti ottaa kaikki saarivaltion noin 11 000 asukasta vastaan.

Toiseksi kehitysmaat kantavat jo nyt suurimman vastuun maailman pakolaisista. YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan vuosien 1992 ja 2001 välillä 86 prosenttia maapallon 12 miljoonasta pakolaisesta oli lähtöisin jostakin kehitysmaasta ja sai turvapaikan toisesta kehitysmaasta. Eniten pakolaisia ottaneiden maiden top tenissä kärkipaikkoja pitävät Iran, Burundi ja Guinea; Euroopan unioni sijoittuu viimeiseksi. Koska monet kehitysmaista ovat jo nyt kapasiteettinsa äärirajoilla, ne eivät millään kykene ottamaan miljoonia pakolaisia lisää.

Jotkut pakolaispolitiikan arvostelijat ovat myös muistuttaneet, että länsimailla on moraalinen velvollisuus ottaa ilmastopakolaiset vastaan. Ilmastonmuutos on seuraus länsimaisesta kulutusyhteiskunnasta, joka pyörii fossiilisilla polttoaineilla. Länsimaissa on myös saatu nauttia vauraudesta ja elintasosta, jonka kulutusyhteiskunta on suonut. Nyt sen kustannukset lankeavat kuitenkin köyhimpien maiden maksettavaksi. On siis vain oikein, että länsimaat osallistuvat kulutusyhteiskunnan kustannuksiin ottamalla ympäristöpakolaiset vakavasti.


Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla