Isotalon (oikealla) ja Rannanjärven Anttien puukkojunkkariura päättyi kahleisiin. Kuva: Julia Widgren Pohjanmaan museon arkisto
Isotalon (oikealla) ja Rannanjärven Anttien puukkojunkkariura päättyi kahleisiin. Kuva: Julia Widgren Pohjanmaan museon arkisto

Tästä kaksikosta ei turhaan lauleta. Puukkojunkkareiden kärkimiehet pitivät koko Etelä-Pohjanmaata nyrkkivallan alla ja saivat, mitä halusivat: mainetta ja kuuluisuutta.

Magnesiumjauhe räiskähtää. Klik! Neiti Julia Widgrenin laatikkokameran filmiin piirtyy kuva kahdesta jäyhästä miehestä. Vasemmalla istuu Antti Rannanjärvi, oikealla Antti Isotalo. Kuudenkymmenen kilon rautaketjut roikkuvat kaulasta ja jaloista. Isot miehet kestävät taakan ylpeästi.

Siinä ovat pahamaineiset Härmän häjyt, puukkojunkkareiden kuninkaat. Katseessa on uhmaa, vaikka häjyilyn kunnianpäivät ovat ohi. Eletään kevättä 1869 Korsholman lääninvankilassa.Myöhemmin Widgrenin ottama kuva leviää tuhansina kopioina ympäri maata. Isotalo ja Rannanjärvi kiehtovat ihmisiä. Jutut heistä kasvavat legendoiksi. Ehkä kuvaa katsellessa lauletaan kansanlauluja kaksikon tekemisistä, ainakin sitä kaikkien tuntemaa värssyä.

Isontalon Antti ja Rannanjärvi jutteli kahren kesken. Tapa sinä Kauhavan ruma vallesmanni, niin minä nain sen komian lesken. Laulussa kiteytyy 1800-luvun puukkojunkkarikulttuurin ydin. Häjyt eivät pelänneet ketään tai mitään. Isontalon Antissa ja Rannanjärvessä uho ylsi vielä vahvemmaksi kuin muissa.

Isotalo halusi ykköseksi

Pohjanmaalla puukkojunkkariksi ei synnytty, sellaiseksi kasvettiin, sillä siellä kuului tehdä jotain, mistä mainittiin. Niin teki Isontalon Antti.

Antti syntyi 24. elokuuta 1831 Alahärmän Hanhimäessä, minne vanhemmat Erkki Johanneksenpoika Jungar ja Saara Heikintytär Pirttimäki olivat raivanneet korpitilan. Kasvatus oli ankaraa, eikä ihmisten ilmoilla juuri käyty. Silloin kun lähdettiin, vanhoillisen näköisiä hanhimäkeläisiä vierastettiin ja ihmeteltiin.

Vuonna 1853 avioliitto Vilhelmiina Hillin kanssa vei Antin 22-vuotiaana varakkaaseen taloon Härmänkylään. Sitten nuorenparin onnistui ostaa Isontalon tila. Antista tuli nyt isäntä. Kunnianhimoisella miehellä riitti puhtia. Hän raivasi peltoa ja laajensi kaupoilla tilaa. Isontalon Antti opittiin tuntemaan hevosmiehenä, jolta supliikki sujui markkinoilla. Tilanpito ei kuitenkaan tyydyttänyt halua mainetekoihin – vallankaan, kun ympäristö tarjosi niihin mallia. Härmän raiteilla kulki laumoittain nuoria miehiä keräämässä kunniaa ryyppäämällä, tappelemalla ja rötöstelemällä.

Vähä vähältä Isontalon Antti kotiutui häjyjen seuraan ja alkoi rähinöidä markkinoilla, häissä ja muissa kylien riennoissa. Kahakat pohjustettiin aina viinalla. Se poisti epävarmuuden ja vapautti oman erinomaisuuden. Tappeluissa 185-senttinen harteikas Isotalo oli pitelemätön, ja hänestä tuli nopeasti Alahärmän häjyjen johtohahmo. Puukkojunkkarit olivat etupäässä renkejä ja itsellisiä, joten isäntämiestä katsottiin luonnostaan ylöspäin. Avuinaan Antilla oli myös älyä ja johtamistaitoa. Tuskin Isontalon Antti ajatteli ryhtyvänsä rikolliseksi. Enemmän häntä ajoi palava halu olla ensimmäinen. Ajan mittaan hänestä tuli molempia.

Rannanjärvi rötösteli lapsesta

Antti Rannanjärvi sai syntymässään kaimaansa heikommat kortit. Hän tuli maailmaan 4. huhtikuuta 1828 Ylihärmässä Haapojan kylässä. Isä Tuomas Tuomaanpoika Rannanjärvi oli perimätiedon mukaan ”suuri juoppo, joka hävitti kodista kodin hengen”. Perheessä oli kolme poikaa, Antti heistä vanhin. Äiti Maria Antintytär Haapoja kuoli poikien ollessa pieniä. Isä-Tuomas meni pian uusiin naimisiin. Elämä äitipuolen kanssa ei sujunut. Ilmeisesti lapsia kohdeltiin kaikin tavoin kaltoin, ja he päätyivät jo nuorina rötöstelyn tielle. Aikuisuuteen tullessa Rannanjärvestä oli kuoriutunut täysiverinen puukkojunkkari.

Perimätieto kuvailee häntä vaaleaveriseksi, voimakasrakenteiseksi ja pitkäksi mieheksi, joka piti hyviä suhteita lähinaapureihinsa mutta oli äärimmäisen ilkeä niille, joiden kanssa joutui vihoihin. Isontalon Antin lailla Rannanjärvi oli älykäs ja johtamistaitoinen.

Vuonna 1848 Rannanjärvi vei vihille Maria Orrenmaan. Vuotta myöhemmin syntyi poika Jukka. Ennen esikoisen kolmivuotispäivää Antti joutui seitsemäksi vuodeksi pakkotyöhön osallistuttuaan tappoon, kotirauhan rikkomiseen ja puukolla uhkailuun. Se oli liikaa vaimolle. Maria hankki vuodekumppanikseen renkimiehen ja synnytti tälle lapsen.Vapauduttuaan vuonna 1858 Antti Rannanjärvi kohtasi karun totuuden ja erosi Mariasta. Jo seuraavana vuonna hän otti puolisokseen 18-vuotiaan Adolfiina Rannanjärven. Aviohuolten ratkettua Rannanjärvi saattoi heittäytyä pönkittämään asemaansa Ylihärmän hurjimpana puukkojunkkarina.

Antit yhdistivät voimansa

On epäselvää, missä vaiheessa Ala- ja Ylihärmän Antti löysivät toisensa, sillä häjyt olivat liikkuvaa sorttia. Tutustuttuaan miehet ovat varmasti tunteneet sielujen sympatiaa, sillä vahva side heidän välillään säilyi läpi elämän.Yhdessä he marssittivat maantielle joukon, jota pelättiin maakunnan ulkopuolellakin.

Isontalon Antti tuntuu nauttineen enemmän puhtaasta väkivaltaisesta riehumisesta. Rannanjärvi panosti tappelujen ohessa myös omaisuusrikoksiin. Markkinoilla ja väenkokouksissa Antit liikkuivat kuin pikkukuninkaat uskollisine alamaisineen. Häjyt osasivat toimia keskitetysti, kun käsky kävi. Hetkessä he hutkivat hajalle vastustajat, joilta uupuivat johto ja tappelukokemus. Anttien tempauksiin ei ollut viranomaisillakaan voimaa puuttua.Häistä tuli Anteille mieluinen näyttämö. Niissä oli tarjolla runsaasti viinaa ja hyviä tappelunpaikkoja maineen kasvattamiseen. Härmässä kukaan ei halunnut hankkiutua päähäjyjen kanssa huonoihin väleihin. Oli parempi kutsua Antit joukkoineen häihin kuin olla kutsumatta.

Valtio lähti vastaiskuun

Esivalta havahtui hitaasti Härmänmaan terroriin. Senaatti alkoi tutkia asiaa, kun Alahärmän olot hyvin tunteva senaattori Johan Vilhelm Snellman kiinnitti huomiota alueen poikkeuksellisen synkkiin henkirikoslukuihin. Härmään piti lähettää lujaotteinen nimismies panemaan häjyt ruotuun.Valinta päätyi 26-vuotiaaseen Adolf Hägglundiin, Krimin sodan taistelijaan, joka toimi kruununnimismiehenä Lappajärvellä. Hänen tehtävänsä oli yksinkertainen: palauttaa järjestys Kauhavan–Härmän piiriin.

Perillä Hägglund kohtasi kovan todellisuuden. Anttien tiedettiin tehtailevan rikoksia, mutta käräjillä todistaja yksi toisensa jälkeen luisti puheistaan. Kostoa pelättiin – syystäkin. Oikeudellista vastuuta kiertääkseen puukkojunkkarit uhkailivat ihmisiä, jotka asioista jotain tiesivät. Hägglundin oli pantava kova kovaa vastaan. Häjyistä oli saatava ensiksi henkinen yliote. Sen jälkeen piti murtaa todistajien pelko ja rakentaa oikeudessa niin vahva syytteiden verkko, että miehet saataisiin varmasti telkien taakse.

Käräjät päättyivät tappeluun

Ensimmäinen todellinen mittelö käytiin syyskäräjillä 1867 Alahärmässä. Kesken istunnon Hägglund sai kuulla, että Isontalon Antti oli naapuritalossa pelotellut ja viillellyt puukolla todistajaa. Hägglundin oli pakko toimia. Siihen Isotalo tähtäsikin.

Kun Hägglund miehineen kohtasi Isontalon porukan, Isotalo kävi käsiksi Hägglundiin, joka ei kuitenkaan perääntynyt. Isotalo haukkui vallesmannin, mutta antoi hänen poistua paikalta. Myöhemmin Isotalo saapui käräjäpaikalle mesoamaan, ja istunto piti keskeyttää. Se oli paha arvovaltatappio nimismiehelle. Hägglund vastasi haastamalla Isontalon käräjille käräjärauhan rikkomisesta. Humalainen Isotalo saapui paikalle miehineen – kuinkas muuten kuin uhoamaan. Hägglund oli kuitenkin arvannut, mitä tuleman pitää, ja koonnut avukseen vahvan miesjoukon. Häjyt ajettiin ulos ja Isotalo hakattiin pampuilla perusteellisesti. Puukkojunkkarikausi oli saavuttanut kulminaatiopisteensä.

Murhayritys mursi nyrkkivallan

Käräjäjupakan jälkeen Hägglund aloitti ajojahdin saadakseen häjyt oikeuteen. Tilanne oli edelleen selkiintymätön. Hägglundin onneksi häjyt tekivät ratkaisevan virheen. 8. lokakuuta 1867 kajahti Kauhavan yössä kaksi laukausta. Ne lävistivät Hägglundin kamarin ikkunan. Luodit iskeytyivät juuri siihen, missä hänen olisi jo pitänyt olla nukkumassa. Onnekseen hän istui yhä työpöytänsä ääressä.

Ampujaa ei tavoitettu, mutta kaikki tiesivät, keitä epäillä. Murhayritys oli liikaa lainkuuliaisille kansalaisille. Häjyt olivat lähteneet tielle, jonka päässä häämötti järjestäytyneen yhteiskunnan perustusten romahtaminen. Sitä ei enää siedetty. Hägglundin pakeille ilmestyi päättäväisiä todistajia. Nyrkkivallan pelko oli murtunut.

Hägglund apulaisineen pidätti Antit 11. lokakuuta 1867. Isotalo antautui suosiolla mutta Rannanjärvi ei. Hän paranteli vammojaan Korsholman lääninvankilassa kuukausia.

Painostus ei enää purrut

Pidätyksestä alkoi kaksi vuotta kestänyt oikeudenkäyntien sarja. Istuntoja varten Isotalo ja Rannanjärvi kyydittiin lähes kuukausittain Korsholmasta Härmään ja takaisin. Syytteitä miehiä vastaan oli vuosien varrelta viljavarkauksista tuhopolttoihin ja petoksista puukotuksiin.

Hägglund painoi armotta päälle. Oikeuteen kutsuttiin satoja todistajia. Hägglund korvensi heiltä todisteita, ja vastapuoli teki parhaansa painostaakseen todistajia hajamielisyyteen tai tyystin vaikenemaan. Oikeuden koneisto kuitenkin jauhoi säälittä. Vuoden 1869 alussa puhuttiin enää tuomioiden laadusta.

Isontalon Antille raskauttavaksi koitui osallistuminen renkimies Matti Tönkän kuoliaaksi puukotukseen. Näyttö osoittautui kiistattomaksi. Veriteosta langetettiin kuolemantuomio, joka käytännössä tarkoitti karkotusta eliniäksi Siperian kolkoille kaivoksille. Päälle tulivat vielä isot sakot muista rikoksista.

Rannanjärvi sai tuntuvan sakko- ja raipparangaistuksen juopottelusta, murtovarkaudesta, väärennyksestä ja eläinvarkaudesta. Sakkosummasta kasvoi niin iso, ettei Rannanjärven uskottu siitä selviävän. Hän joutuisi sovittamaan sakot vuosien pakkotyöllä.

Isontalon henki säästyi

Tuomiot oli luettu, mutta lopputulos yllätti. Senaatti muutti Isontalon Antin rangaistuksen armonanomuksesta 12 vuodeksi vankilaa. Rannanjärvi suoritti kuukauden vesi-leipärangaistuksen ja asteli sen jälkeen vankilasta vapaana miehenä. Kaikkien hämmästykseksi hän maksoi ongelmitta koko sakkosumman. Häjyilyn ohella Rannanjärvi oli hoitanut hyvin taloaan. Myös Isotalo selvisi sakoistaan, ja tila säästyi.

Isot Antit eivät enää koskaan tavanneet toisiaan. Rannanjärvi jatkoi vapauduttuaan tuttua elämäänsä – joskin suurempiin rikkeisiin sotkeutumatta – ja kuoli häjymäisesti puukotuksessa vain kuukausi ennen kuin Isotalo vapautui vankilasta vuonna 1882. Isotalo palasi Härmään muuttuneena miehenä. Hän pysyi kaidalla tiellä ja kuoli kotitilallaan 1911 lähes 80-vuotiaana.

Mika Remes on vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede -lehdessä 1/2011

Rähinöinti täytti tavoitetyhjiön

Puukkojunkkarit jättivät jälkeensä vahvan kansanperinteen tarinoineen ja lauluineen. Ensimmäisen perusteellisen tieteellisen tutkimuksen puukkojunkkareista teki historioitsija Heikki Ylikangas 1970-luvulla.

Ylikankaan mukaan puukkojunkkarikauden syntyyn vaikuttivat ratkaisevasti taloudelliset olot. Etelä-Pohjanmaa oli Suomen vaurain maakunta ja saavutti ensimmäisenä kynnyksen, jonka jälkeen elämän perustarpeista ei tarvinnut taistella päivittäin. Toisaalta alueella oli paljon riuskoja, raivaajahenkisiä nuoria miehiä vailla tulevaisuuden näkymiä. Yhteismaat oli jaettu yksityisomaisuudeksi, ja tervanpoltto oli päättynyt metsien huvettua.

Tässä tilanteessa maakuntaan levisi laajamittainen tavoitekato. Ihmisiin iski jäytävä kunnian ja maineen himo, jota mikään menestys ei tuntunut tyydyttävän. Piti koko ajan tehdä jotain, mistä mainittaisiin. Se oli oikeastaan ainoa vaihtoehto. Pohjanmaalla yhteisöt olivat hyvin yhtenäisiä, eikä ihmisiä juuri arvioitu säädyn ja sosiaalisen aseman mukaan vaan suoritusten ja näyttöjen perusteella. Siellä räjähti ennenaikaisesti sama sosiaalinen turhauma, joka myöhemmin Lounais-Suomessa johti radikaalin työväenliikkeen syntyyn.

1800-luvun väkivalta- ja henkirikostilastoja tutkiva Olli Matikainen, Jyväskylän yliopiston sosiaalihistorian dosentti, pitää Ylikankaan selitysmallia edelleen pätevänä. Hän arvioi, että puukkojunkkarit täyttivät Pohjanmaalle syntyneen valtatyhjiön.

– Sääty-yhteiskunnan ote oli heikko. Olot suosivat nuorten miesten jengiytymistä ja oikeuden ottamista omiin käsiin. Kun paikallisyhteisö ei tarjonnut vastusta, kehitys sai jatkua vuosikymmeniä. Vasta Isontalon ja Rannanjärven liian suureksi kasvanut mahti herätti valtion palauttamaan kontrollin itselleen. 1880-luvulta alkaen paineita purkivat Amerikan-siirtolaisuus sekä uskonnolliset herätysliikkeet ja nuorisoseuraliike. Ne tarjosivat nuorille miehille vaihtoehtoja elämässä etenemiseen.

Tuomioita napsahteli sieltä täältä

Isontalon ja Rannanjärven uraa voi seurata oikeuden pöytäkirjoista. Maineeseen nähden tuomioita on vähän, mutta ne eivät olekaan koko totuus. Paljon jäi piiloon, sillä kostotoimien pelko piti todistajat hiljaisina.

Kokkolan markkinat olivat Anttien maineenkeräystapahtumien kärjessä. Toistuva mesoaminen ei johtanut syytetoimiin, vaikka sanomalehdet Turussa asti uhosta uutisoivat.

1847 Rannanjärvi sai Vöyrin käräjillä sakkoja tappelusta, kotirauhan häirinnästä ja puukolla uhkailusta.

1852 tuli Vaasan hovioikeudessa seitsemän vuotta vankilaa taposta.

1856 Isotalolle rapsahti Uudessakaarlepyyssä sakkoja viinamyynnistä.

1858 Vaasan hovioikeus tutki Isontalon porukan osuutta renki Matti Tönkän puukotukseen. Syyte raukesi näytön puutteessa.

1862 Pietarsaaren käräjäoikeus määräsi Isotalolle raipaniskuja taskuvarkaudesta.

1864 Antit päätyivät yhdessä Kauhavan käräjille. Sakkoja tuli luvattomasta viinanpoltosta.

Ruman vallesmannin käräjillä

Vuosina 1867–1869 nimismies Adolf Hägglund rakensi 22 oikeudenkäynnin sarjan häjyjen rikoksista, joihin hän löysi todistajia. Tuomion saaminen oli työn takana, sillä näytön oli oltava kiistaton. Tässä muutama käsitelty tapaus.

Jauhohuijaus 4.4.1863 Kristiinankaupungissa oli Wendelinin kauppahuoneelta huiputettu väärennetyllä kauppakirjalla huomattava erä jauhoja. Antit kyettiin osoittamaan operaation suunnittelijoiksi ja tuomittiin väärennöksestä sakkoihin.

Suuri viljavarkaus 30.1.1867 Alahärmän kirkonmäellä murtauduttiin maakauppias Stenforssin aittaan ja varastettiin huomattava määrä viljaa: saaliin arvo vastasi kymmenen työhevosen hintaa. Tekijät peittelivät jälkensä huolimattomasti, ja Antit tuomittiin murrosta ja varkaudesta.Korvaukset kauppahuoneelle nousivat huomattaviksi.

Kaksi tulipaloa 4.8.1867 paloi ”Hullu-Jussi” Huhtamäen talo. Neljä päivää myöhemmin tuhoutui Juha Katajamäen tilan päärakennus. Talot oli vakuutettu hyvästä arvosta, ja kumpikin isäntä kuului Anttien joukkoihin. Polttajat ja vakuutuspetos jäivät kuitenkin todistamatta.

Matti Tönkän tappo 21.2.1858 tansseissa Härmänkylässä oli puukotettu tappavasti renki Matti Tönkkää. Teosta oli epäilty Isontalon porukkaa, mutta todisteiden puutteessa syytetyt oli vapautettu. Hägglundin näyttö riitti kuolemantuomioon Isontalon Antille. Se kuitenkin lieveni armonanomuksesta vankilaksi. Antti itse piti elämänsä loppuun asti kiinni syyttömyydestään.