Paikoin petollisen kaunista. Suomenlahti säästyi myrkyiltä, mutta keskisellä Itämerellä ammuksia ruostuu puhki ja veteen vapautuu taistelukaasuja. Kuva: Nasa
Paikoin petollisen kaunista. Suomenlahti säästyi myrkyiltä, mutta keskisellä Itämerellä ammuksia ruostuu puhki ja veteen vapautuu taistelukaasuja. Kuva: Nasa

Itämeren pohjassa lojuu vähintään 50 000 tonnia myrkyllisiä ammuksia ja muita aseita. Ne ovat maailmansodan perintö, jonka kunnosta tiedetään huolestuttavan vähän.

Kalastajan on syytä olla varuillaan Itämerellä. Ei ole tavatonta, että troolaaja saa parhailla turska-apajilla verkkoonsa kimpaleen kivettynyttä sinappikaasua tai puhki ruostuneen ammuksenkuoren.

Ne päätyivät kotimereemme toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, jolloin Itämereen upotettiin kymmeniätuhansia tonneja sotamateriaalia ja taisteluaineita. Tähän saakka ne ovat saaneet melko rauhassa maata sijoillaan, mutta nyt merenpohjaa myllätään muun muassa maakaasuputkien alta. Siitä, millaisen vaaran sotamyrkyt aiheuttavat, tiedetään huolestuttavan vähän.

Äkkiä pois silmistä

Kun toinen maailmansota loppui, liittoutuneet ottivat Saksalta haltuunsa sotatarvikkeita noin 300 000 tonnia. Niistä noin 65 000 tonnia sisälsi myrkyllisiä taisteluaineita, joista yli kolmannes oli sinappikaasua.

Potsdamin konferenssissa 1945 sovittiin, miten nämä aseet hävitettäisiin. Kukin miehitysvalta sai vastuulleen oman alueensa varastot.

Päätettiin, että kemialliset aseet kuljetetaan Atlantille ja upotetaan laivoineen vähintään kilometrin syvyyteen. Upotusta pidettiin nopeimpana ja edullisimpana tapana päästä niistä eroon – tuolloin tuskin kukaan ajatteli ekologisia seurauksia. Ympäristötietoisuus ja huoli kemikalisoitumisesta heräsi vasta parikymmentä vuotta myöhemmin.

Päätyivät mataliin vesiin

Seuraavina vuosina Saksan satamissa koottiin kuljetuksiin valtava kirjo erilaista sotamateriaalia: ammuksia, miinoja, kranaatteja, pommeja ja säiliöitä. Suurin osa hävitettävästä oli myrkyllisin kemikaalein ladattuja lentokonepommeja ja tykistökranaatteja.

Alkuperäistä upotussuunnitelmaa ei kuitenkaan noudatettu. Taisteluaineita ei koskaan viety Atlantille, vaan ne pudotettiin lähemmäksi Pohjanmereen ja Itämereen, paikoin vain kymmenien metrien syvyyteen.

Skagerrakiin Tanskan ja Norjan väliin upotettiin kokonaisia aselastissa olleita laivoja. Tanskan Vähän-Beltin salmeen heitettiin tabuuni-hermomyrkyllä ladattuja ammuksia. Myöhemmin osa niistä kuitenkin nostettiin ylös ja upotettiin uudelleen Biskajanlahdelle syvempään veteen.

Itämeren asehaudaksi valittiin Gotlannin allas. Materiaalia oli kuitenkin niin paljon ja matka Saksasta Gotlannin vesille niin pitkä, että valtaosa myrkyistä vietiin puolimatkassa sijaitsevaan Bornholmin syvänteeseen. Se on huomattavasti Gotlannin allasta matalampi.

Itämeren pääasiallinen upotuspaikka on paikannettu Bornholmin altaan eteläosaan, Tanskalle kuuluvan Bornholmin saaren itäpuolelle. Sinne on upotettu arviolta 32 000 tonnia kemiallisia aseita. Niistä noin 11 000 tonnia oli myrkyllisiä kemikaaleja.

Operaatiot salattiin

Bornholmin upotuspaikka on merkitty halkaisijaltaan noin kuuden merimailin ympyräksi, mutta todellisuudessa hylkytavaraa päätyi laajemmalle alueelle. Lastia paiskattiin laidan yli jo matkalla. Osa tavarasta oli pakattu puukirstuihin, jotka eivät uponneet heti vaan ajelehtivat ulapalla.

Kun laatikoiden raportoitiin seilanneen rantaan Bornholmissa, Ruotsissa ja Puolassa, annettiin käsky upottaa ajelehtijat ampumalla niihin reikiä.

Ahkerimmin upotuksia tehtiin vuoden 1947 loppupuoliskolla. Lehdet kertoivat kansainvälisillä vesillä operoivista kaasuille löyhkäävistä aluksista, ulapalla ajelehtivista puukirstuista, sairastuneista kalastajista sekä rantaan huuhtoutuneista kuolleista kaloista ja ammuslaatikoista.

Seuraavina vuosina moni sairastui syötyään alueelta pyydetyn turskan mätiä. Se määrättiin hetkeksi myyntikieltoon, mutta kalastusta alueella rajoitettiin vasta lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

Liittoutuneet sopivat, että upotusten ensi vuosien yksityiskohdat pidetään salassa 50 vuotta. Sittemmin Britannian ja Yhdysvaltain puolustusministeriöt päättivät jatkaa tietojen salaamista vuoteen 2017.

Hankala tutkia

Upotukset eivät kuitenkaan päättyneet sodanjälkeisiin vuosiin. Ne jatkuivat yli neljännesvuosisadan, kunnes vuonna 1972 Lontoon sopimuksella myrkyllisten jätteiden upotus mereen kiellettiin.

Vanhimmat sotatarvikkeet ovat lojuneet merenpohjassa nyt yli 60 vuotta. Osa ammuksista ja säiliöistä on ruostunut puhki ja kemikaali vuotanut ulos. Osa on vajonnut sedimenttiin ja säilynyt todennäköisesti lähes muuttumattomana. Ammusten ruostumisesta ja myrkyllisten kemikaalien käyttäytymisestä meressä tiedetään hyvin vähän.

Mereen upotetut kemialliset aseet ovat mutkikkaita tutkia. Aihe on poliittisesti herkkä, koska se nostaa esille kiusallisia vastuukysymyksiä. Erityisesti kylmän sodan aikana sekä operaatioiden suorittajat että upotusalueiden naapurit olivat haluttomia tarttumaan ongelmaan. Toisekseen tutkimus vaatii monen alan asiantuntijuutta ja taloudellista ja teknologista panostusta.

Viime vuosina huoli mereen upotetuista kemiallisista aseista on ollut monen kansainvälisen kokouksen aihe. Tutkijat yrittävät hahmotella kokonaisuutta tiedonsiruista.

Syöpyvät puhki

Mereen laskettujen taisteluaineiden vapautumisnopeus riippuu paitsi säilytysastian syöpymisestä myös kunkin aineen hajoamisnopeudesta merivedessä.

Useat raportit ennakoivat syöpymisen kestävän 50 vuotta, mutta havaintojen mukaan ammukset ruostuvat puhki nopeammin. Ennen kuviteltiin, että ruostuminen tapahtuisi tasaisesti ja ammus hiljalleen pienenisi ja pienenisi. Nyt tiedetään, että ruostuminen voi olla pistemäistä. Kun kuoreen ruostuu reikä, vesi pääsee ammukseen ja aine hajoaa paljon arvioitua nopeammin.

Aineiden käyttäytyminen meressä riippuu niiden ja ympäristön ominaisuuksista. Itämeressä veden happamuus on melko tasainen, joten suolaisuus ja lämpötila vaikuttavat kemiallisiin reaktioihin eniten. Kun lämpötila nousee, liukoisuus ja reaktionopeus yleensä kasvavat. Myös virtaukset nopeuttavat liukenemista.

Liukeneminen on hajoamisen ratkaiseva ensiaskel, ja heikko liukoisuus hidastaa sitä. Esimerkiksi sinappikaasu, jota suurin osa hävitetyistä taisteluaineista oli, liukenee veteen erittäin hitaasti. Sinappikaasu voi myös muodostaa pinnalleen suojaavan kapselin.

Aikaisemmin nostetut sinappikaasun kimpaleet olivat pinnalta kiinteitä ja sisältä nestemäisiä, mutta viime vuosina ne ovat olleet läpeensä kiinteitä. Kimpaleiden koko vaihtelee, mutta ne voivat painaa jopa sata kiloa.

Tietoja puuttuu

Riskien hallinta on hankalaa, koska upotuspaikkojen tarkoista sijainneista ja sotamateriaalien levinneisyydestä meressä on vain vähän tietoa. Jotkin ovat kansainvälisillä vesillä mutta monet aluevesillä tai lähellä naapurivaltioiden rajoja.

Epätietoisuus johtuu osittain sodanjälkeisestä kaoottisesta tilanteesta ja asiakirjojen puuttumisesta tai salaamisesta. Saksalaisilla on tunnetusti tarkat asiakirjat ja hyvät arkistot, mutta Saksojen yhdistyessä niitä tuhottiin ja osin siirrettiin Neuvostoliittoon.

Itämeren suojelukomissio Helcom keräsi vuonna 1993 senhetkiset tiedot upotuspaikoista ja -materiaalista. Tietoja saatiin myös Venäjältä, joka liennytyksen hengessä avasi arkistojaan Neuvostoliiton hajottua, mutta sen jälkeen ei päivitystä ole herunut.

Pääupotusalueella Bornholmissa vuosina 1947–1948 tehdyt operaatiot on dokumentoitu hyvin, mutta niiden jälkeen upotuksia on tehty lisää, ja esimerkiksi Gotlannin tiedot ovat epämääräiset.

Brittien käyttämä upotusalue Bornholmin länsipuolella on huonosti kuvattu. Brittien ja amerikkalaisten operaatiot Tanskan salmissa ovat yhä salaiset, eikä kansainvälinen oikeus velvoita valtioita antamaan tarkkaa tietoa kemiallisten aseiden upotuspaikoista.

Näytteet välttämättömiä

Vaikka operaatioiden täysi laajuus on yhä epäselvä, upotusalueet on jo varsin hyvin paikannettu. Tarkkojen paikkojen tunteminen ei kuitenkaan kerro nykyisistä vuodoista tai niiden aiheuttamista mahdollisista saastumisista.

Itämeren pohjan koostumus on eri paikoissa erilainen. Esimerkiksi Bornholmin alueella pohja on pehmeä, joten aseet ovat vajonneet sedimenttiin. Gotlannissa pohja on kovempi ja aseet ruostuvat puhki nopeammin. Siksi pitää analysoida vesi- ja sedimenttinäytteitä.

Tutkimus käykin kiivaana. Kansainvälinen, johtavien tutkimuslaitosten ja merenkulkuviranomaisten yhteishanke Chemsea kerää tietoa ja analysoi näytteitä sekä arvioi kemiallisten aseiden ekologisia riskejä. Suomesta asiantuntijoina ovat Helsingin yliopiston alainen, ulkoministeriön ohjauksessa toimiva Kemiallisen aseen kieltosopimuksen instituutti Verifin ja Suomen ympäristökeskus.

Merentutkimusalus Aranda laski alkukesästä Bornholmin syvänteeseen simpukkahäkkejä. Simpukka on hyvä vedenlaadun ilmaisin, ja kun häkit nyt syksyllä nostetaan, toivotaan tietoja myrkkyjen vaikutuksista eliöihin.

Lisäksi tutkitaan vesi- ja sedimenttinäytteitä. Bornholmin tilannetta on selvitetty jo paljon, mutta tarkoitus on tuottaa uutta tietoa myös vähemmän tutkituilta alueilta.

Upotusalueiden pohjakerrostumista on löytynyt kemiallisten aseiden hajoamistuotteita. Pohjan lähistön vedestä niitä ei ole löytynyt, mikä on ymmärrettävää, sillä vesiliukoiset yhdisteet kulkeutuvat nopeasti virtausten mukana. Bornholmin alueelta löytyi bakteereja, jotka ovat vastustuskykyisiä sinappikaasun hajoamistuotteille. Saastuneisuus ulottuu kauas virallisten upotuspaikkojen rajoista, mikä vahvistaa, että materiaali lojuu pitkin pohjaa ja että se vuotaa.

Monika Pohjoispää valmistelee orgaanisen kemian väitöskirjaa Helsingin yliopistossa.

Artikkelin asiantuntijoina koordinaattori Martin Söderström ja laboratoriopäälliköt Harri Koskela ja Ullastiina Hakala Verifinistä.

Chemsea-kokous Helsingissä 12.–14.9.2012. Viimeinen päivä on yleisölle avoin. www.chemsea.eu

 

Lähteitä:

Tine Missiaen et al. MERCW Deliverable 2.1 Synthesis report of available data, 2006.

H. Sanderson ja P. Fauser. Historical and qualitative analysis of the state and impact of dumped chemical warfare agents in the Bornholm basin from 1947–2008. International report DMU-75-00061B. National Environmental Research Institute 2008.

Tine Missiaen, M. Söderström, I. Popescu ja P. Vanninen. Evaluation of a chemical munition dumpsite in the Baltic Sea based on geophysical and chemical investigations. Science of the Total Environment, 2010.

 

Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2012 

Monta tapaa sotia myrkyillä

Kemiallisen sodankäynnin aineet ovat myrkkyjä, jotka vammauttavat, tappavat tai tekevät toimintakyvyttömäksi.

Taisteluaineita on käytetty tykistöammuksissa, ohjuksissa, lentopommeissa, raketeissa, maamiinoissa ja käsikranaateissa.

Aineita voi levittää myös kaasuna, pisaroina tai aerosolina lentokoneista, helikoptereista tai panssariajoneuvoista.

 

Massatuotanto syntyi maailmansodissa

Kemiallinen sodankäynti alkoi ensimmäisessä maailmansodassa. Kemiallisia aseita käyttivät sodan molemmat osapuolet sekä länsi- että itärintamilla.

Kemiallisten aseiden käyttö sodassa kiellettiin 1925. Tutkimus sai jatkua, ja maailmansotien välissä kehitettiin ensimmäiset hermokaasut.

Toisessa maailmansodassa taisteluaineita ei juuri käytetty sotatoimissa, mutta niitä tuotettiin sodan aikana peräti 137 000 tonnia.

 

Itämereen päätyi ainakin kahdeksaa myrkkyä

Nimi / Olomuoto sekä sulamis- ja kiehumispiste / Vesiliukoisuus / Käyttötapa / Vaikutuksia

Sinihappo AC neste, sp –13°C, kp 26°C, sekoittuu kaasuna, liuoksena hengenahdistus, kouristus, sydänpysäys

Fosgeeni CG kaasu, sp –128°C, kp 8°C, liukenee hitaasti, kaasuna, aerosolina hengenahdistus, keuhkopöhö

Sinappikaasu HD jähmeä neste, sp 14°C, kp 228°C, liukenee hyvin hitaasti, aerosolina ihovauriot, keuhkopöhö, sokeus, syöpä

Klooriasetofenoni CN kiinteä, sp 54–56°C, kp 244°C, ei liukene, kaasuna kuvotus, keuhkopöhö

Clark I DA kiinteä, sp 38–44°C, kp 307–333°C, liukenee, aerosolina kuvotus, elinvauriot, syöpä

Adamsiitti DM kiinteä, sp 195°C, kp 410°C, ei liukene, aerosolina kuvotus, elinvauriot, syöpä

Lewisiitti L neste, sp –18°C, kp 190°C, liukenee, aerosolina rakkulat, elinvauriot, syöpä

Tabuuni GA neste, sp –50 °C, kp 246 °C, liukenee, aerosolina hengenahdistus, hengityslama

 

Aineita upotettiin valtavia määriä

Skagerrakiin vähintään 170 000 tonnia

Bornholmin syvänteen alueelle vähintään 40 000 tonnia

Gotlannin syvänteen alueelle 958 tonnia

 

Asehautoja muissakin merissä

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina satoja tuhansia tonneja kemiallisia aseita hävitettiin meriin.

Usein materiaali upotettiin hätäisesti ja salaten. Koostumusta, määrää ja sijainteja ei tunneta tarkasti, koska kirjaus oli kehnoa ja navigointitekniikka epävarmaa.

Yhdysvaltain liepeillä upotettiin usein syviin vesiin ja riittävän kauas rannikosta. Matalissa vesissä, kuten Itämerellä, Adrianmerellä ja Japanissa, on raportoitu satoja kalastajien loukkaantumisia.

 

Kemiallisten aseiden lyhyt historia

1800-luvulla ymmärrys kemiasta lisääntyy nopeasti. Myrkkyjen tuntemus syvenee etupäässä onnettomuuksien kautta.

1811 Ranskassa keksitään sinihappo.

1812 Britanniassa keksitään fosgeeni.

1822 Belgiassa opitaan valmistamaan sinappikaasua.

1848 Britanniassa keksitään klooripikriini.

1871 Saksassa keksitään klooriasetofenoni.

1881 Saksassa keksitään Clark I.

1899 Haagin sopimus kieltää kaasuaseet sotilailta.

1913 Saksassa keksitään adamsiitti.

1914–1918 Ensimmäinen maailmansota.

1915 saksalaiset tekevät ensimmäisen laajan kaasuhyökkäyksen Belgian Ypresissä. 10 000 sotilasta altistuu kloorikaasulle. Puolet tukehtuu.

1917 saksalaiset ottavat sinappikaasun käyttöön.

1918 Italiassa kehitetään Clark II, Yhdysvalloissa lewisiitti.

1925 Geneven sopimus kieltää kemiallisten ja biologisten aseiden käytön. Ranska käyttää sinappikaasua Marokossa.

1934 Japani alkaa käyttää sinappikaasua Kiinassa.

1935 Italia käyttää sinappikaasua Abessiniassa.

1936 Saksassa kehitetään ensimmäinen hermokaasu, tabuuni.

1938 Saksassa keksitään hermokaasu sariini.

1939–1945 Toinen maailmansota. Taisteluaineita valmistetaan paljon.

1944 Saksassa kehitetään hermokaasu somaani.

1945 liittoutuneet jakavat Saksalta valloitetut kemialliset aseet ja sopivat Potsdamissa niiden hävittämisestä.

1946 Upotukset alkavat.

1947 Upotusten päävaihe. Aseita hävitetään Pohjan- ja Itämereen noin 36 000–50 000 tonnia. Liittoutuneet luokittelevat tiedot salaisiksi 50 vuodeksi.

1948 hermokaasuja upotetaan lisää Bornholmin altaaseen. Niitä ajelehtii Ruotsiin.

1952 Britannia kehittää VX-kaasun, joka on tappavin hermokaasu.

1952–1965 Itä-Saksan viranomaiset määräävät Bornholmin syvänteeseen lisää upotuksia.

1962 kemiallisin asein lastattu proomu upotetaan Bornholmiin. Suomen ensimmäinen ajanmukainen ympäristölaki, vesilaki, tulee voimaan.

1964–1972 Yhdysvallat hävittää tavanomaisia ja kemiallisia aseita Atlanttiin.

1965–1975 Yhdysvallat käyttää kemiallisia aseita Vietnamin sodassa.

1969 kalastajat tekevät ilmoituksia kemiallisista aseista Bornholmin alueella. Siitä pitäen niitä on kertynyt yli 720. Samoihin aikoihin Ruotsin rannikon kalakuolemien syyksi epäillään kemiallisista aseista päässeitä myrkkyjä.

1972 Ruotsin merivoimien mukaan kaikki pohjalta löydetyt aseet ovat ruostuneita, rikkinäisiä tai tyhjiä ja kemialliset aineet ovat möykkyinä pohjassa. Lontoon sopimus kieltää merten saastuttamisen ja jätteen upottamisen.

1974 Itämeren meriympäristön suojelukomissio Helcom perustetaan Helsingissä.

1975 Turskassa havaitaan syöpäkasvaimia, jotka voivat johtua myrkyistä.

1980 Itämeren suojelusopimus tulee voimaan.

1981–1988 Kemiallisia aseita, kuten sinappi-kaasua, käytetään Irakin ja Iranin välisessä sodassa.

1984  Kalastus kielletään pääasiallisella upotuspaikalla Bornholmin liepeillä.

1992 uudistettu, entistä sitovampi Itämeren suojelusopimus astuu voimaan.

1993 Helcom selvittää, mitä kemiallisia aseita on upotettu; tietoja saadaan myös Venäjältä.

1995 Tokion metrossa tehdään sariini-isku.

1997 kemiallisen aseen kieltosopimus astuu voimaan. Britannian ja Yhdysvaltain puolustusministeriöt määräävät vuosien 1946–1947 operaatioiden tiedot salaisiksi vielä 20 vuodeksi.

1999–2000 tutkimuksia Bornholmin alueella. Ammuksia löytyy.

2003 kalastajien verkoissa nousee noin tonni kemiallisia aseita.

2006–2008 mereen upotettujen kemiallisten aseiden tutkimusohjelma Mercw käynnistyy.

2011 ensimmäinen Nord Stream -maakaasuputki valmistuu. Chemsea-tutkimusohjelma alkaa.

2012 Uusi Helcommuni-raportti päivittää nykytilan. Syke tutkii simpukoista Bornholmiin upotettujen kemiallisten aseiden ja taisteluaineiden ympäristövaikutuksia. Syyrian kriisi kärjistyy: tiedustelutietojen mukaan armeija siirtelee sariinia ja muita taisteluaineita.

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

Koko projektin tapahtumia

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018