Oliko pohjoismainen hyvinvointivaltio vain ohimenevä vaihe, jonka kukoistus sattui viime vuosisadan jälkipuoliskolle? Miten suomalaisen turvaverkon käy?


jonka kukoistus sattui viime vuosisadan jälkipuoliskolle?
Miten suomalaisen turvaverkon käy?


Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2004


Ihmisistä on pidettävä huolta, eikä siihen aina riitä pelkkä perhe tai suku, vaan tarvitaan myös yhteiskuntaa. Suomessa tässä on kansainvälisten hyvinvointivertailujen perusteella onnistuttu mukavasti, kiitos pohjoismaisen hyvinvointipolitiikan.


Kyse ei ole vain köyhien auttamisesta. Brittitutkijat ovat osoittaneet, että itse asiassa keski- ja hyvätuloiset kansalaiset hyötyvät sosiaalipolitiikasta eniten, sillä juuri he nauttivat kauimmin eläkkeitä, jotka ovat lisäksi suurimpia, sekä käyttävät eniten koulutus- ja terveyspalveluja. Sitä paitsi jonkinlainen sosiaalipolitiikka on heillekin välttämätöntä: edes hyvätuloiset kansalaiset eivät pysty modernissa maailmassa rahoittamaan itselleen tai perheelleen kaikkea tarvittavaa sairaanhoitoa eivätkä turvaamaan talouttaan elinikäisen vammautumisen varalta.


Pohjoismaissa kansalaisilla on vahvat oikeudet toimeentulon perusturvaan. Vain harvoissa muissa maissa on esimerkiksi kaikkia koskeva kansaneläkejärjestelmä. Yhteiseen, julkiseen koulutusjärjestelmään ja opiskelijoiden tukemiseen panostetaan paljon.


Kaikkein tunnetuimpia Pohjoismaat ovat kuitenkin hyvinvointipalveluista, joilla tuetaan erityisesti naisia ja perheitä. Hoivapalvelut auttavat sovittamaan työ- ja perhe-elämää yhteen. Päivähoitoa on laajasti tarjolla myös alle kolmivuotiaille lapsille. Vanhempainvapaat ovat suhteellisen pitkiä, ja niiden ajalta maksetaan korvaus ansionmenetyksestä. Iäkkäät saavat enemmän rahallisesti tuettua kotipalvelua kuin muualla.


Pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideana on paitsi pitää huolta kansalaisista myös vaatia heiltä paljon. Yhteiskunta pitää yllä tiukkaa työetiikkaa. Kansalaisten etuudet rahoitetaan kaikkien ansiotyöpanoksella, jota hyvinvointipalvelutkin osaltaan kasvattavat. Kaikki hyötyvät, mutta kaikki myös maksavat.



Koko kansan kattavia järjestelmiä ei olisi syntynyt ilman vahvaa ja demokraattista valtiota. Varhaisen sosiaalisen turvan tuottajat - hyväntekeväisyysjärjestöt, ammattijärjestöt, työnantajat ja kirkko - luovuttivat vastuutaan ja valtaansa valtiolle.


Yhtä olennainen edellytys on ollut ihmisten mielikuva kansallisesta yhtenäisyydestä. Kansalaisten enemmistö ei ole halunnut sulkea mitään etnistä tai uskonnollista ryhmää tai yhteiskuntaluokkaa yhteisten järjestelmien ulkopuolelle.


Pohjoismaisen mallin varsinaiset luojat olivat Ruotsi ja Tanska, joissa poliittinen demokratia ja kansalaisten luottamus valtioon olivat jo varhain korkealla tasolla ja joissa luokkayhteiskuntaa ryhdyttiin tietoisesti miedontamaan jo 1900-luvun alussa. Työväenliikkeen ja muiden kansanliikkeiden vahva asema, valtauskonnon protestanttisuus ja laajojen etnisten vähemmistöjen puuttuminen helpottivat nekin yhteisten järjestelmien luomista.


Pohjoismaat rakensivat tulevalle hyvinvointivaltiolle perustaa jo 1800-luvun lopulla. Silloin modernisoitiin köyhäinhoitoa sekä perustettiin kansakouluja, kirjastoja, kunnansairaaloita ja kunnanlääkärin virkoja. Ideoita lainattiin ulkomailta, mutta toteutus oli kansallista.


Ruotsi oli edelläkävijä kansanvakuutuksessa: vuoden 1913 yleinen kansaneläkejärjestelmä oli maailman ensimmäinen kaikki kattava sosiaaliturvaohjelma. Tarkoituksena oli hävittää vanhojen ihmisten köyhäinhoidon tarve.


Suomi oli kehityksessä hyvin mukana aina ensimmäiseen maailmansotaan asti, jolloin luokkien välisen ristiriidan kärjistyminen sisällissodaksi vei jatkon edellytykset. Maailmansotien välisenä aikana Suomi päätyi länsimaisen sosiaalipolitiikan kehityksen takariviin. Meillä hyvinvointivaltiosta tuli laajasti hyväksytty tavoite oikeastaan vasta 1970-luvulla.



Hyvinvointivaltio-opin juuret ovat pyrkimyksessä päästä eroon luokkayhteiskunnasta, mutta 1960-luvulta lähtien hyvinvointivaltion laajenemista selittää etenkin naisliikkeen nousu ja sukupuolten välisen tasa-arvopolitiikan vahvistuminen. Naisten laajamittainen siirtyminen kodin ulkopuolelle ansiotyöhön on kasvattanut etenkin hyvinvointipalvelujen tarvetta.


Toisesta maailmansodasta selviytyneelle maailmalle hyvinvointivaltio oli suuri poliittinen lupaus. Nimenomaan Ruotsi tuli kuuluisaksi kolmannesta tiestä, joka erosi selvästi Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton aatteellisista malleista. Hyvinvointia, turvallisuutta ja sukupuolten tasa-arvoa tarjonnut ruotsalainen kansankoti oli vetovoimainen ihanne.


Suomessa ei kuitenkaan puhuttu kansankodista. Suomi oli Ruotsia köyhempi, maatalousvaltaisempi ja työkeskeisempi maa, jossa sosiaalipolitiikkaan suhtauduttiin käytännöllisesti ja välttäen suuria sanoja. Pekka Kuusen ohjelma 60-luvun sosiaalipolitiikaksi oli kuitenkin lupaus paremmasta. Ohjelmasta tuli aikansa kansallinen mediailmiö ehkä juuri siksi, että Kuusi näki eurooppalaisen kehityksen mahdolliseksi myös Suomessa, vaikka suomalaiset mielsivät maansa kurjaksi ja köyhäksi.


Suomen sosiaalipolitiikka oli pitkään jäljessä Ruotsista ja Tanskasta. Ajanmukaisten eläkejärjestelmien ja työttömyysturvan kehittäminen oli hidasta. Kaikki kansalaiset kattava sairausvakuutus saatiin miltei viimeisenä länsimaana vasta 1960-luvun alussa. 1970-luku merkitsi kuitenkin kiivasta laajentumista. Palveluvaltion kehittäminen pääsi hyvään vauhtiin, kun lainsäätäjä siunasi pitkään suunnitteilla olleet reformit: saatiin kansanterveyslaki, laki peruskoulusta ja laki kunnallisesta päivähoidosta.






Miltei kaikissa maailman maissa harjoitetaan sosiaalipolitiikkaa, mutta mitään yhteistä kansain-välistä mallia ei silti ole syntynyt edes Euroopan unionin sisällä. Sosiaalipolitiikka on luonteeltaan hyvin kansallista. Etenkin julkisen vallan rooli vaihtelee suuresti eri maissa. Myös toiminnan ra-hoitus on järjestetty monella eri tavalla: vero-tuloilla, verovähennyksillä, käyttäjämaksuilla, pakollisilla vakuutuksilla ja niin edelleen.


Julkisuudessa kuvaillaan usein sosiaalimenojen suuria kansainvälisiä eroja. Ne perustuvat kuiten-kin reaalimaailmaa yksinkertaistaviin tilastoihin, sillä OECD-maiden todelliset erot eivät ole dramaattisia. Pohjoismaat eivät ole sosiaali-poliittisesti niin anteliaita eikä Yhdysvallat niin kitsas kuin yleensä luullaan. Yhdysvalloissa työnantajat kantavat osan siitä vastuusta, joka meillä kuuluu valtiolle ja kunnille. Tästä seuraa tietysti suuria eroja työvoiman ulkopuolella olevien asemaan.


Pohjoismaat eivät myöskään ole olleet ainoita hyvinvointivaltioita. Niiden kanssa johtopaikasta kilpaili pitkään Englanti, jossa toisen maailman-sodan aikana kehittyi vahva hyvinvointivaltion ideologia. Sota pommituksineen opetti, että riskit ovat yhteisiä: kuka tahansa saattoi vammautua, joutua kodittomaksi tai menettää omaisensa. Englannissa suosittu klassisen liberalismin oppi omillaan pärjäävästä kansalaisesta horjui. 1980-luvulla kehitys kuitenkin kääntyi taas liberalismin suuntaan.



Suomen katsottiin varauksetta kuuluvan pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden joukkoon vasta 1980-luvun alussa. Vielä silloinkin meillä toimi eräänlainen pohjoismaisen mallin halpaversio, sillä sosiaalimenot jäivät alle OECD-maiden keskitason.


Suomalaisen hyvinvointivaltion kultakausi alkoi vasta silloin, kun se muualla jo rakoili. Kun Suomi oli toipunut 1970-luvun öljykriisistä idänkaupan ansiosta nopeammin kuin länsimaat yleensä, siitä tuli kansainvälinen edelläkävijä etenkin 1980-luvun perhepoliittisissa ratkaisuissa.


Perhepolitiikka oli monesti aiemminkin ollut suomalaisen sosiaalipolitiikan erityisen kiinnostuksen kohteena: 1930-luvulla siksi, että väestöä katsottiin olevan liian vähän, ja myöhemmin siksi, että naisten ansiotyö oli köyhässä maassa välttämätöntä. Maatilat vaativat kaikkien työpanoksen, eivätkä miesten tavanomaiset palkat riittäneet kotiäitien elättämiseen edes kaupungeissa.


1980-luvun puolivälissä saatiin aikaan keskustan ja vasemmiston perhepoliittinen kompromissi, joka oli kahdessa suhteessa ainutlaatuinen. Ensimmäisenä maailmassa Suomessa annettiin vanhemmille oikeus saada pienet lapset päivähoitoon ja samoin ensimmäisenä alettiin maksaa kotihoidon tukea niille, jotka eivät halunneet käyttää oikeuttaan päivähoitopaikkaan. Samaan aikaan laajennettiin vanhusten, vammaisten ja pitkäaikaissairaiden hoivaajille maksettavaa omaishoidon tukea. Näillä reformeilla irtauduttiin samalla kuin huomaamatta pohjoismaisen palveluvaltion perinteestä: johtavaksi ideologiaksi palveluissa tuli valinnanvapaus.



Hyvinvointivaltion etuuksien ja palvelujen laajeneminen oli yleisesti pysähtynyt muissa länsimaissa valtiontalouden vaikeuksiin. Hetken aikaa Suomi oli kansainvälinen ihme: laajentuva hyvinvointivaltio vailla julkistalouden kriisiä. Tämä vaihe jäi lyhyeksi, ja lama vei mukanaan myös haaveet hyvinvointivaltiosta.


1990-luvulla sanaa "hyvinvointivaltio" ryhdyttiin käyttämään useammin kielteisessä kuin myönteisessä yhteydessä. Tilalle tuli sana "hyvinvointiyhteiskunta". Sillä tarkoitetaan, että kansalaisten on yhdessä käytettävä omaa aikaansa ja omia rahojaan hyvinvoinnin rakentamiseen. Tulos ei saisi liiaksi perustua verotuloilla maksettaviin julkisiin palveluihin eikä valtion ohjaukseen.


Poliittisen ajattelun muuttuminen näkyy siinä, että nyt korostetaan julkista rahankäyttöä investointina tulevaisuuteen. Se merkitsee sekä lasten ja nuorten että koulutuksen suosimista, sen sijaan toimeentuloturvaa on karsittu. Usko sosiaaliseen investointivaltioon voi ajan mittaan uhata ikääntyneiden sosiaaliturvaa.


Suomalaisen hyvinvointivaltion voisi sanoa muuttuneen hyvinvointiyhteiskunnaksi kolmessa mielessä. Ensinnäkin kunnat saavat entistä vapaammin päättää, minkä tasoisia palveluja ne tuottavat kansalaisille. Toiseksi kansalaisten suorat palvelumaksut ovat nousseet. Kolmanneksi palvelujen tuottamisessa toimii paljon entistä enemmän yrityksiä ja järjestöjä, joskin pitkälti julkisella rahoituksella.






Hyvinvointivaltion muutos näkyy erityisen selvästi kotipalveluissa. Lapsiperheet on lähes kauttaaltaan poistettu niiden piiristä, eivätkä ikääntyneiden palvelut ole lähelläkään sitä maailmanennätystasoa, jolle ne nousivat 1980-luvulla. Omaisten odotetaan ottavan ai-kaisempaa suuremman vastuun hoivasta. Yksityisten ja järjestöjen tuottamat kotipalvelut kasvavat nopeasti.


Lapsilisä ja kotihoidon tuki ovat niukentuneet. Oikeutta päivähoitoon laajennettiin 1990-luvun puolivälissä, mutta nyt sen heikentämisestä keskustellaan.


Koulutus on ilmaista peruskoulusta yliopistoon, mutta silti yhteiskunnallinen asema heijastuu koulutusvalintoihin. Koulutuksessa pohjois-maisen hyvinvointivaltiomallin voi kuitenkin sanoa toimivan edelleen. Opiskelijoiden määrä lisääntyy vuosi vuodelta, vaikka opiskelu-paikkaa kohti käytetään entistä vähemmän rahaa ja opintotuen taso on jäänyt jälkeen.


Terveydenhuollossa julkiset varat eivät ole riittäneet, vaan yksityistyminen on ollut nopeaa. Psykiatrinen hoito, jota leikattiin voimakkaasti jo 1980-luvulla, kärsii edelleen resurssien puutteesta. Perusterveydenhoito on lähes maksutonta, mutta ihmiset joutuvat käyttämään yhä enemmän omia varojaan päästäkseen hoitoon silloin, kun he sitä tarvitsevat.


Työttömien perustoimeentuloturva on heiken-tynyt ja toimeentulotuen ehdot ovat tiuken-tuneet; köyhyys on yleistynyt ja vaikeutunut. Kontrolli- ja rangaistusmentaliteetti on voimis-tunut, mikä näkyy työmarkkinatuen ja toimeen-tulotuen muutoksissa sekä nuorten työttömien asemassa.


Kaikki ikääntyneet saavat edelleen henkilö-kohtaisen eläkkeen, mutta kansaneläke ei enää takaa kohtuullista toimeentuloa.


Kulttuuripalvelujen julkista rahoitusta on leikat-tu tuntuvasti, joten käyttäjät puolestaan saavat maksaa enemmän.



Viime aikojen muutokset ovat koskeneet Pohjoismaista eniten Suomea ja Ruotsia. Laman jälkeen Suomi onnistui nopeasti säästämään sosiaalimenonsa kansainvälisen keskitason alapuolelle. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut ongelmitta. Esimerkiksi syrjäytymisen torjunnassa Tanska panostaa voimakkaasti työvoimapolitiikkaan ja Ruotsi puolestaan sairausvakuutukseen. Suomen nykymalli sen sijaan tuottaa pitkäaikaistyöttömiä, joiden toimeentuloturva pienenee, jos toisilla perheenjäsenillä on tuloja. Raskasta työttömille, mutta halpaa valtiolle.


 Perhepolitiikassa Tanska ja Ruotsi suosivat päivähoitoa ja naisten ansiotyötä mutta myös osapäivätyötä. Suomessa pienten lasten äidit joutuvat usein valitsemaan joko kotihoidon tuen tai kokopäivätyön. Näillä linjaeroilla on vaikutuksensa siihen, että työllisyysaste on Tanskassa ja Ruotsissa selvästi korkeampi kuin Suomessa. Suomi säästää sosiaalimenoissa mutta saa sen vuoksi vähemmän verotuloja kuin naapurinsa. Perhepoliittinen valinnanvapauskin on jäänyt puolitiehen: pienten lasten vanhemmilla ei ole mahdollisuutta lyhentää työaikaansa ilman toimeentulon huomattavaa heikentymistä.


Ehkä ei ole liian rohkeaa yleistää, että Pohjoismaista Suomi on ottanut eniten taka-askeleita kohti perinteistä omillaan selviytymisen vaatimusta. Tähän on kuitenkin syytä lisätä, että ideologinen kamppailu hyvinvointivaltion jatkuvuudesta on ollut muissa pohjoismaissa jo vuosikymmenet kiivaampaa kuin Suomessa. Suomalainen pragmatismi on sietänyt yllättävän hyvin sen, että pohjoismaisen mallin ihanteet ovat hämärtyneet.



Viime vuosikymmenen alusta lähtien poliittisessa keskustelussa on kuultu monenlaisia epäilyksiä hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.


• Yhdet puhuvat vaikeuksista ylläpitää pohjoismaista verotustasoa.


Korkean verotustason ylläpitäminen voikin olla vaikeaa, jos kansalaiset eivät koe saavansa riittävää vastinetta maksuilleen. Sosiaalipolitiikkaa voidaan kuitenkin harjoittaa myös turvautumatta nykyisessä määrin valtioon ja sen verotuloihin.


Jos valtioon ei luoteta, voidaan sosiaalipolitiikkaa rakentaa nykyistä enemmän sosiaalivakuutuksen varaan. Vakuutukset voisivat myös suojata toimeentulon nykyistä kansainvälisemmällä ja kansallisesta politiikasta riippumattomammalla pohjalla. Ihmisten halukkuus turvata toimeentulonsa ei varmasti ole katoamassa minnekään. Siksi uudenlaisista vaihtoehdoista on syytä keskustella.


• Toiset pelkäävät työllisten määrän alenevan niin pieneksi, ettei ikääntynyttä väestöä jakseta elättää. Ikääntyneiden ihmisten toimeentulosta ja hyvinvoinnista huolehtiminen onkin nyky-Suomen sosiaalipolitiikan ainoa asia, jossa säästämällä enää voitaisiin massiivisesti vähentää menoja.


On kuitenkin vaikea uskoa sellaiseen tulevaisuuteen, jossa ikääntyneet köyhtyisivät työikäisten vaurastuessa. Ikääntyneiden hallussa on ensinnäkin suuri osuus kansallisomaisuudesta. Toiseksi heillä on sellainen painoarvo poliittisessa demokratiassa, että vuosien mittaan eläkkeet todennäköisesti nousevat ja laskevat yleisen palkkatason mukana.


Ikääntyneiden asema tuskin yleisesti heikkenee, mutta samalla pitää muistaa, etteivät ikääntyneet ole yksi yhtenäinen ryhmä. Monille heistä voi hoivan puute olla suurempi riski kuin toimeentulon niukkuus. On myös mahdollista, että tulevaisuuden Suomessa löytyy köyhien joukossa yllättävän paljon ikäihmisiä.


• Kolmannet näkevät Kiina-ilmiön eli työpaikkojen siirtymisen halvan työvoiman maihin uhkaavan koko länsimaista elämänmuotoa.


Varsinainen kohtalonkysymys onkin lopulta, onko länsimainen elämänmuoto ylipäänsä liian kallis. Pystyvätkö länsimaat pitämään yllä elintasonsa, jos talouskilpailu aidosti vapautuu? Tähän uskaltanee antaa kaksi vastausta.


Ensimmäisen vaihtoehdon mukaan olemme keskellä ylimenokautta, joka siirtää työpaikkoja monilla tuotannon aloilla ja tuo mukanaan paikallisia vaikeuksia mutta ei aiheuta dramaattisia pitkäaikaisseurauksia.


Toisen vaihtoehdon mukaan vakavia seurauksia tulee pitkälläkin aikavälillä, mutta silloin länsimaisissa demokratioissa äänestäjät ja heistä riippuvaiset poliitikot tekevät lopun vapaasta talouskilpailusta. Jälkimmäinen vaihtoehto on ikävä ainakin kehitysmaille.


Historiasta on hyvä oppia ainakin se, etteivät mitkään poliittiset ja ideologiset trendit jää pysyviksi. Ei olisi ennenkuulumatonta, vaikka ihmiset tulevaisuudessa taas kaipaisivat vahvempaa valtiota sosiaalipolitiikkaan.



Anneli Anttonen on sosiaalipolitiikan professori Tampereen yliopistossa (syksyn 2004 Tukholman yliopistossa).


Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.