Muutaman sadan oppilaan ihannekoulu päihittää opetustehtaat: oppilaat viihtyvät, pinnaus vähenee ja arvosanat paranevat. Kuva: Wikimedia Commons
Muutaman sadan oppilaan ihannekoulu päihittää opetustehtaat: oppilaat viihtyvät, pinnaus vähenee ja arvosanat paranevat. Kuva: Wikimedia Commons

Etevät pärjäävät kaikkialla. Heikommat hukkuvat kolosseihin.

Koulu-uudistusten johtoajatus kuuluu: suuri on kaunista. Suurtuotannon edut sanelevat paitsi margariinin ja makkaran valmistusta myös lasten kouluttamista. Isossa koulussa kustannukset lasta kohti jäävät pienemmiksi kuin pikkukoulussa.

"Säästöä!" iloitsee kuntapäättäjä, lakkauttaa lähikoulut ja pistää pystyyn tuhannen oppilaan opetustehtaan.

Monen vanhemman mielestä pieni on kauniimpaa. Mikä sen herttaisempaa kuin kylä- tai korttelikoulu, jossa kaikki tuntevat toisensa. Kaukana on kavala massojen maailma, jonne oma silmäterä uhkaa hukkua.

Pieni koulu tuntuu kotoisalta, mutta oppiiko siellä paremmin kuin isossa? Luulisi, että vastaus riippuu vain opettajien kyvystä opettaa ja oppilaiden kyvystä oppia eikä koulun koolla ole niin väliä. Tutkimuksissa on kuitenkin huomattu niin Suomessa kuin maailmalla, että koulun koko ja koulumenestys kytkeytyvät toisiinsa. Tulokset vain ovat olleet jokseenkin ristiriitaisia: milloin pienen, milloin suuren eduksi.

Alkuun arvosanat paranevat

Suomen kouluissa keskimääräiset arvosanat paranevat koulun koon kasvaessa, osoittaa Sitran julkaisema tutkimus Koulu, syrjäytyminen ja sosiaalinen pääoma. Esimerkiksi ala-asteen päättötodistuksen keskiarvo on alle 200 oppilaan koulussa 8,15, kun se yli 500 oppilaan koulussa on 8,28.

Keskiarvojen ero ei ole huikea. Suunta on silti tämän tutkimuksen mukaan selvä: suuremmissa kouluissa oppilaat saavat keskimäärin parempia arvosanoja.

Tutkimusta johtanut psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen muistuttaa, että tulos sisältää virhelähteitä. Arvosanoja ei voi suoraan verrata, koska arvostelukäytännöt vaihtelevat: samantasoisesta suorituksesta saa toisessa koulussa yhdeksikön ja toisessa kahdeksikon. Pienessä koulussa myös arvosanojen hajonta voi olla suurempi, mikä heikentää vertailtavuutta.

Liika tungos kostautuu

Vaikka numerot paranevat suuremmissa kouluissa, liika näyttää tässäkin olevan liikaa. Yli 600 oppilaan kouluissa keskiarvot alkavat tutkimuksen mukaan taas laskea. Liika tungos vie veronsa. Jättikouluissa myös erot hyvien ja huonojen oppilaiden välillä kasvavat.

Etevät oppilaat menestyvät Keltikangas-Järvisen mukaan, vaikka koulu olisi minkälainen. Suurkoulusta kärsivät varsinkin murrosikäiset ”seiskan pojat”. Seuraukset eivät näy ainoastaan arvosanoissa vaan myös motivaatiossa ja itseluottamuksessa, jotka ovat elämässä vielä tärkeämpiä valttikortteja kuin hyvät numerot.

– Suuressa koulussa huonosti menestyvällä pojalla oli myös heikko itsetunto. Pienessä koulussa taas huonolla koulumenestyksellä ei ollut mitään vaikutusta pojan itsetuntoon, Keltikangas-Järvinen sanoo.

– Tiedetään, että pojat kärsivät ulkoisista stressitekijöistä jostain syystä enemmän kuin tytöt. Suuressa koulussa kuutosen ja seiskan pojat hukkuvat massaan eivätkä saa tarvitsemaansa tukea, professori selittää.

Pieni hyötyy pienestä

Muualla maailmassa tehtyjen tutkimusten vaaka kallistuu pienen puolelle, erityisesti kun on kyse alakoululaisista. Tämä selviää katsauksesta, jossa Toronton yliopiston Kenneth Leithwood ja Doris Jantzi tarkastelevat lähes 60:tä koulun koon vaikutuksia käsittelevää tutkimusta.

Yksimielisin näyttö osoittaa, että juuri nuorimmat koululaiset hyötyvät eniten pienistä opinahjoista. Pieni koulu parantaa heidän arvosanojaan riippumatta siitä, millainen kotitausta heillä on. Yhtä yksimielisiä tutkimukset ovat siitä, että eniten suoritustaan kohentavat vähävaraisten perheiden lapset, joilla opintie tapaa olla kivikkoisempi. Pienessä koulussa eritasoiset oppijat voidaan huomioida paremmin.

Keskeyttäjät vääristävät kuvaa

Enemmistö tutkimuksista puoltaa myös ylempien kouluasteiden koon rajaamista pieneen tai keskisuureen. Britanniassa on tosin havaittu päinvastaistakin.

Erään tutkimuksen mukaan 11–16-vuotiaiden koulusuoritukset olivat huipussaan 900–1 500 oppilaan kouluissa, kun taas 11–18-vuotiaat ylsivät parhaimpaansa 1 200–1 800 oppilaan kouluissa. Suomen oloissa näin isot koulut ovat jo megaluokkaa.

Leithwood ja Jantzi epäilevät megakoulujen ansioita. Niissä keskeyttäjien määrä on suuri, ja jos heikommat lapset putoavat, nousee koulun keskiarvo väistämättä.

Opetuskin vaikuttaa

Suurten koulujen menestystä on selitetty myös sillä, että laajempi opettajakunta voi tarjota eriytyneempää lisäopetusta edistyneille. Ratkaisevaa ei olisikaan pytingin koko ja oppilasmäärä vaan kattava ja asiantunteva opetustarjonta.

Joka tapauksessa suurin osa tutkimuksista asettuu pienten oppilaitosten puolelle. Tutkimukset myös tukevat ihmisten näppituntumaa pienten koulujen paremmasta tunnelmasta: oppilaat viihtyvät paremmin, pinnaavat vähemmän ja kokevat kuuluvansa kiinteämmin kouluyhteisöön.

Torontolaistutkijat suosittelevat ala-asteen maksimikooksi 300–500:aa oppilasta ja yläasteen 600–1 000:ta oppilasta. Pienempi enimmäiskoko sopii kouluihin, joiden oppilaat tulevat enimmäkseen vähävaraisista perheistä. Hyvin toimeen tulevien kotien kasvatit pärjäävät sankemmassakin joukossa.

Raha ei mene seiniin

Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan koulun ihannekoko olisi 200:n ja 500 oppilaan välillä. Tämänkokoinen koulu tukisi parhaiten paitsi koulumenestystä myös myönteistä minäkuvaa. Ajatus ei ole kuitenkaan tavoittanut niitä kuntien päättäjiä, jotka havittelevat säästöjä kokoamalla oppilaat suurkouluihin ja lakkauttamalla pienempiä.

– Sanotaan, että ei seinistä kannata maksaa. Väite osoittaa hyvin ohutta tietoa murrosikäisen lapsen kehityksestä. Eihän siinä seinistä makseta vaan huolenpidosta ja vuorovaikutuksesta, Keltikangas-Järvinen sanoo.

Suomessa on perinteisesti ajateltu, että koulu ei ole vain tapa auttaa etevimpiä lapsia menestymään. Koulun tehtävä on myös tasoittaa kodin antamia lähtökohtia ja tarjota kaikille mahdollisimman hyvät elämän eväät. Jättikoulut eivät tässä auta.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2012

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018