Suomenlahden kaasuputkityömaalla makaa valtava luuranko. Mikä vainaja oli ja mistä se tuli? Meribiologi intoutui salapoliisintyöhön.

Teksti: Nuutti Kangas

Itämeren kaasuputken reitiltä on löydetty monenlaista kiinnostavaa, muun muassa puulaivojen ja sukellusveneiden hylkyjä. Nord Stream -putken ympäristövaikutuksia arvioivaan raporttiin on kirjattu myös vähemmän huomiota saanut kohde S-07-2744: ”Kasa ruskeita esineitä – Paleontologin arvion mukaan kyseessä on luonnontieteellinen kohde (luuranko). Selkänikamat ovat liian suuria pleistoseenikauden nisäkkään nikamiksi, kyseessä on mahdollisesti valaan luuranko. Etäisyys putkilinjoista: 8 metriä.”Luut lojuvat noin 70 metrin syvyydessä muutamien kymmenien kilometrien päässä Suomen rannikosta. Tarkkoja koordinaatteja ei kerrota, koska löytöjä halutaan suojella muun muassa urheilusukeltajilta. Viistokaikumittauksen perusteella luuranko on noin 19 metriä pitkä. Se on ainutlaatuinen, sillä muita näin suuria ei Itämerestä tunneta. Minua alkaa kiinnostaa, mitä kaikkea löydöstä voisi selvittää.

Kaskelotti vai hetulavalas?

Onnistun saamaan kertaalleen katsottavakseni robottikameralla kuvatun videon, josta näkyy muun muassa selkänikamia, kylkiluita ja kallon luu. Näyttää vilahtavan myös valaan rintaevä. Kyseessä on siis valas, mutta mitä lajia? Jo koon perusteella voi melko varmasti sulkea pois hammasvalaat. Niistä suurinta, kaskelottia, on tavattu Itämerestä, mutta kirjallisuuden mukaan se kasvaa enintään 18-metriseksi. Sopivan kokoisia hetulavalaita on monta, ja niitä on esiintynyt Itämeressä kaskelottia useam¬min. Suomen vesiltä on havaittu ryhävalas ja sinivalas. Myös sillivalas, joka ajautui Pohjois-Ruotsin rannikolle vuonna 1923, saattoi käydä Suomen alueella.Kuvista voisi laskea selkänikamien määrän, joka antaisi vinkin valaan lajista. Itse asiassa jo pelkkä rintanikamien eli kylkiluiden alueen laskeminen riittäisi. Tätä en kuitenkaan pysty tekemään sinä lyhyenä aikana, jona saan katsoa filmiä. Määritystä auttaisi myös niskanikamien ulkonäkö, mutta niitäkään en kuvanauhalla havaitse. Aivokoppakin lienee hajonnut tai peittynyt pohjasedimenttiin. Sen sijaan leukaluu näkyy. Se on hampaaton, ja sen muoto viittaa aiemmin mainitsemiini hetulavalaslajeihin. Samoin tekevät kylkiluut. Ryhävalaasta, sinivalaasta tai sillivalaasta on siis todennäköisesti kyse.

Muinainen vai uusi?

Luurangon pani ensimmäisenä tiedotusvälineenä merkille Hufvudstadsbladet. Kaivan artikkelin esiin. Sen mukaan kohdetta arveltiin tuntemattomaksi alukseksi, kunnes paleoarkeologi, professori M. van Kolfschoten tunnisti sen selkärankaisen eläimen luurangoksi. Sen pituutta tietämättä hän veikkasi löytöä mammutin lahtauspaikaksi, ennen kuin se tunnistettiin valaaksi.Paleontologi, professori Mikael Fortelius, pitää kuvailuni perusteella epätodennäköisenä, että kyseessä olisi muinainen valas, koska silloin luuranko olisi kokonaan sedimentin peitossa. Kyseessä lienee lähihistoriassa elänyt merten jättiläinen.

Sinivalas tai sillivalas?

Hufvudstadsbladetissa on valokuva Nord Stream -löydön luista, muun muassa selkänikamasta. Vertaan sitä satoihin internetkuviin kaikenlaisista valaista ja nikamatyypeistä. Aluksi ei tunnu onnistavan. Vanhat ja ruskeat vertailunikamat täsmäävät kuitenkin paremmin kuin uudet. Luut lienevät siis maanneet pohjassa jo jonkin aikaa. Täsmällisemmän vertailun mahdollistamiseksi rekonstruoin nikaman piirroksena. Nyt määritys alkaa rajautua. Sinivalas näyttäisi sopivan, mutta kyseessä voi olla myös sillivalas. Kummassakin tapauksessa 19 metrin pituus viittaisi nuoreen yksilöön ja sopisi havaintoihin, joiden mukaan eksyneet valaat ovat useasti nuoria. Sekin sopii, että molempien lajien tiedetään aiemmin liikkuneen Itämerellä, jopa Suomen vesillä. Valashavaintoja on kirjattu Itämereltä ainakin vuodesta 1291.

Sinivalas löytynyt Poristakin

Salaperäinen jättiläinen on herättänyt sen verran mielenkiintoa, että Nord Stream on nostattanut muutamia luita. Niiden tieteellinen tutkimus on nyt kesken, enkä saa lupaa niiden valokuvaamiseen. Myöskään uutta videomateriaalia en tässä vaiheessa saa julkaistavaksi.Otan yhteyttä Helsingin yliopiston Eläinmuseon eli Luonnontieteellisen museon tutkijoihin, jolloin käy ilmi heidänkin tietämättömyytensä löydöstä. Museon edustajat pitävät kaikkia Itämeren valashavaintoja merkittävinä, ja museon tehtäviin kuuluu koota niistä tietoja. Saan audienssin luukokoelmiin. Olen aiemmin kuullut huhupuheita Porin Preiviikistä vuonna 1942 löytyneistä sinivalaan luista, ja Eläinmuseossa jutut osoittautuvat tosiksi. Luut löysi pellostaan maanviljelijä V. Jokinen.Nikamaluut ovat massiivinen näky, isojen kivenjärkäleiden kokoisia. Ja näitä saa kuvata! Ne ovat täynnä huokoisia reikiä aivan kuin sekin valaanluu, jonka löysin Yhdysvaltojen itärannikolta työskennellessäni merentutkijana Woods Holen tutkimuskeskuksessa. Luut todella tuoksuvat pellolta, josta ne on nostettu. Valaan öljystä ei ole enää hajuakaan.

Jättiläistarujen lähteillä

En enää ihmettele, että vanha kansa on luullut tällaisten luiden kuuluneen jättiläisille. Uppsalan yliopiston etnobiologin Ingvar Svanbergin mukaan esimerkiksi Pietarsaaressa kirkon veräjää pidettiin kansantarinoissa jättiläisenluisena. Ruotsissa ”jättiläisten luita” on säilytetty kirkoissa. Svanberg on todennut löytämänsä kappaleet valaiden luiksi. Ruotsista onkin useita kirjallisuusviitteitä valaiden rantautumisista ainakin vuodesta 1489 asti. Luen myös valaanluista, joita on säilytetty suomalaiskirkkojen vinteillä. Historiaa selvittämättä on mahdotonta sanoa, ovatko ne paikallisia löytöjä vai kulkeutuneet kaupankäynnin tai merimiesten mukana.

Luissa öljyä jäljellä

Jättiläistarujen alkuperä kiehtoo, mutta nyt alan verrata Preiviikin sinivalaan nikamaa Nord Streamin kuvaamaan kappaleeseen. Vaikka Preiviikin nikama on hyvin haurastunut, ei yhdennäköisyyttä voi kieltää. Kokoluokkakin on sama. Olisiko Nord Stream -löytö siis nuori sinivalas? Ehkä, mutta tässä vaiheessa se on vasta niukkaan aineistoon perustuva akateeminen arvaus.Eläinmuseossa tarkastelen museomestari Martti Hildénin opastuksella myös Porvoon saaristosta löytynyttä pullonokkadelfiinin kalloa vuodelta 1951. Leukaluussa näkyvät hammasvalaille tyypilliset hampaankolot, jollaisia Nord Streamin videon leukaluussa ei ollut. Kallossa on vielä tuoksua. Öljy säilyy luissa pitkään. Museoviraston virkamies tiesi kertoa minulle, että Nord Streamin nostattamat luut olivat ”hyvin huonokuntoisia ja likaisia”. Tarkoittiko hän, että ne tihkuivat öljyä ja olivat siksi keränneet pintaansa huonosti irtoavaa likaa, kuten valaanluilla on tapana? Merenpohjan hajottajaeliöt syövät vähitellen öljyn pois, joten jäämä antaisi vihiä siitä, miten kauan valas on levännyt syvässä haudassaan. Jos luista tosiaan yhä tihkuu öljyä, kuten niiden ulkonäön kuvauksesta voi arvella, luuranko on todennäköisesti ollut pohjassa vasta alle sata vuotta. Miten 1900-luvulla Itämerelle harhautunut suurvalas on kuollut, ja miksi raato on uponnut Suomenlahteen keskellä ulappaa?Kirjallisuuden mukaan näin isot valaat ovat Itämerellä menehtyneet nälkiintymiseen tai matalikolle eksymiseen tai tulleet pyydystetyiksi, mutta muitakin mahdollisuuksia on.

Törmäsi ehkä laivaan

Vilkkaasti liikennöidyllä alueella valas on voinut törmätä rahtialukseen. Näin käy vaarallisen helposti etenkin mustavalaille, jotka rasvapitoisuutensa vuoksi ovat valaista parhaita kellujia. Niiden ei tarvitse uida koko ajan estääkseen uppoamistaan, mutta laivaväylillä tämä etu voi kostautua. Hufvudstadsbladetin artikkelissa museoviraston meriarkeologi Stefan Wessman ehdottaakin valaan kuolleen törmäykseen. Toistaiseksi on selvittämättä, onko luurangossa kolarin merkkejä tai saisiko merenkulkijoilta tai lähelle uponneista hylyistä viitteitä tällaisesta tapauksesta.

Voi jäädä verkkoon

Entä jos valas on jäänyt kiikkiin johonkin ja hukkunut? Valaita on kirjallisuuden mukaan vasiten pyydystetty myös Itämeren pohjoisosissa, mutta epäonnistuneesta suuren valaan pyyntiyrityksestä ei ole säilynyt perimätietoa. Kiinniotto on voinut tapahtua vahingossakin. Pienten valaiden kohtalona on toisinaan ollut kalanpyydykseen jääminen, kuten vuonna 1996 kävi Merikarvialla seikkailleelle pyöriäiselle ja 2006 Paraisten eteläpuolella kahdelle valkonokkadelfiinille. Suuri valas rikkoisi pienet pyydykset. Puolalainen valastutkija Krzysztof Skóra tosin mainitsee kahdeksanmetrisen ryhävalaan, joka pelastettiin kalanpyydyksestä joitakin kymmeniä vuosia sitten. Toisen maailmansodan aikana Porkkalasta Viron Naissaareen ulottui sotahistorian suurin sukellusveneverkko, jonka silmäkoko oli kaksi metriä. Tiettävästi se ei koitunut minkään ison merinisäkkään kohtaloksi, mutta maailman merillä tiedetään ainakin kaskelottien takertuneen vastaaviin verkkoihin.

Saattoi uida miinaan

Suomenlahti on myös täynnä merimiinoja, joita vieläkin räjäytellään. Kaasuputken laskupaikallakin on tehty miinanraivaustöitä. Sotahistorian laitoksen johtajan Jarmo Niemisen mukaan yleisin miinatyyppi sakaramiina räjähtää kosketuksesta ja veisi varmasti hengen jättiläismäiseltä valaaltakin. Valaathan ovat uteliaita ja leikkisiä. Miinat on kiinnitetty vaijereilla eri syvyyksiin, eikä tarvittaisi kuin yksi utelias töytäisy tai satunnainen kosketus kohtalokkain seurauksin. Ensimmäisessä maailmansodassa Saksa, Englanti, Suomi ja Venäjä laskivat Suomenlahteen Porkkala–Naissaari-linjalle noin 40 000 miinaa, joista vain noin tuhat tuhottiin heti sodan jälkeen. Toisessa maailmansodassa Saksa, Suomi ja Neuvostoliitto upottivat Suomenlahteen yli 50 000 miinaa, joista vain noin 9 000 raivattiin sodan jälkeen vuosina 1945–1950. Olisiko tässä selitys siihen, miksi valaan pääkallo ja osa muista luista näyttävät puuttuvan?

Eksyi kenties jään alle

Kuolleissa valaissa kehittyvä kaasu pitää ne aluksi pinnalla, ja ne voivat ajelehtia viikkojakin ennen vajoamistaan pohjaan. Siksi ne ajautuvat helposti maihin, jos matkaa on vain muutamia kymmeniä kilometrejä, kuten Suomenlahdella. Etenkin rasvaiset silovalaat kelluvat pitkään, ja ne ajautuvatkin useammin maihin kuin uurteisvalaat (ks. laatikkoa yllä).Miksi Nord Streamin löytämä valas on vajonnut keskellä merta? Kenties valasnuorukainen eksyi jääkannen alle eikä kuoltuaan irronnut jään otteesta ennen vajoamistaan.

Täsmennystä dna:sta

Kun loppuvuodesta viimeistelen tätä artikkelia, kuulen Nord Streamista, että nostetut luut ovat tutkittavina tanskalaisessa tutkimuslaitoksessa. Ne ajoitetaan radiohiilimenetelmällä, ja niistä pyritään ottamaan myös dna-näyte. Jos jälkimmäinen onnistuu, saatetaan saada selville jopa missä päin eläneestä valaspopulaatiosta harhailija oli syntyisin.Suomenlahden valasmysteeristä kiinnostuneiden kannattaa alkaa tarkkailla Nord Streamin nettisivuja (www.nord-stream.com), sillä tuloksista tiedotetaan siellä.

Nuutti Kangas on filosofian tohtori ja biologi, joka on tutkinut merieläimiä.Valaanraatojen hajoamisesta: Kuollut valas on merenpohjan keidas, Tiede 7/2007 tai tiede.fi/arkisto

Useimmat lajit voi sulkea pois

– Hammasvalaat: suurinkin eli kaskelotti liian pieni ja leukaluu erilainen.– Kääpiövalaat: liian pieniä.– Harmaavalaat: liian pieniä.– Silovalaat (mustavalas, grönlanninvalas): luut erimuotoisia.– Uurteisvalaat (ryhävalas, sinivalas, sillivalas, seitivalas): luut sopivat sini- ja sillivalaaseen. Ryhä- tai seitivalas olisi kooltaankin poikkeusyksilö.

Kovia valaskohtaloita Itämerellä

Vuonna 1978 Suomen vesillä seikkaili Valpuriksi kutsuttu ryhävalas, joka myöhemmin löytyi nälkään kuolleena eteläiseltä Itämereltä. Onnekkaampi oli vuonna 2008 sen lajitoveri Bucki, joka osasi pois Itämerestä. Puolikuollut lahtivalas pyydystettiin Siikajoella vuonna 1881, ja siitä otti hetulat talteen paikallinen luonnontieteen opettaja maisteri Sidbäck. Hetuloiden nykyinen olinpaikka ei ole tiedossa; ne eivät olleet varmasti osoitettavissa Eläinmuseon kokoelmista. Isompiakin valaita on pyydystetty, kuten ryhävalas Raumonsaaressa Viron vesillä huhtikuussa 1851. Pienemmille valaille ei ole käynyt sen paremmin. Ammutuksi tuli pullokuonodelfiini Lappohjassa syyskuussa 1905. Eläin päätyi Eläinmuseoon samalle hyllylle Porin Preiviikin pellosta vuonna 1945 löytyneiden sinivalaanluiden kanssa. Terijoella kesällä 1935 elävänä mutta huonokuntoisena rantautuneen valkokuonodelfiinin kohtaloksi koitui hengiltä mukilointi ja joutuminen niin ikään Eläinmuseon kokoelmiin. Pyöriäisiä on pyydystetty muutenkin kuin luonnontieteellisten kokoelmien täydentämiseksi. Tanskan salmien pyöriäiskantaa metsästettiin 1800-luvun lopulla 1 000–2 000 yksilön vuosivauhtia.

Julkaistu Tiede -lehdessä 1/2011.