Suomenlahden kaasuputkityömaalla makaa valtava luuranko. Mikä vainaja oli ja mistä se tuli? Meribiologi intoutui salapoliisintyöhön.

Teksti: Nuutti Kangas

Itämeren kaasuputken reitiltä on löydetty monenlaista kiinnostavaa, muun muassa puulaivojen ja sukellusveneiden hylkyjä. Nord Stream -putken ympäristövaikutuksia arvioivaan raporttiin on kirjattu myös vähemmän huomiota saanut kohde S-07-2744: ”Kasa ruskeita esineitä – Paleontologin arvion mukaan kyseessä on luonnontieteellinen kohde (luuranko). Selkänikamat ovat liian suuria pleistoseenikauden nisäkkään nikamiksi, kyseessä on mahdollisesti valaan luuranko. Etäisyys putkilinjoista: 8 metriä.”Luut lojuvat noin 70 metrin syvyydessä muutamien kymmenien kilometrien päässä Suomen rannikosta. Tarkkoja koordinaatteja ei kerrota, koska löytöjä halutaan suojella muun muassa urheilusukeltajilta. Viistokaikumittauksen perusteella luuranko on noin 19 metriä pitkä. Se on ainutlaatuinen, sillä muita näin suuria ei Itämerestä tunneta. Minua alkaa kiinnostaa, mitä kaikkea löydöstä voisi selvittää.

Kaskelotti vai hetulavalas?

Onnistun saamaan kertaalleen katsottavakseni robottikameralla kuvatun videon, josta näkyy muun muassa selkänikamia, kylkiluita ja kallon luu. Näyttää vilahtavan myös valaan rintaevä. Kyseessä on siis valas, mutta mitä lajia? Jo koon perusteella voi melko varmasti sulkea pois hammasvalaat. Niistä suurinta, kaskelottia, on tavattu Itämerestä, mutta kirjallisuuden mukaan se kasvaa enintään 18-metriseksi. Sopivan kokoisia hetulavalaita on monta, ja niitä on esiintynyt Itämeressä kaskelottia useam¬min. Suomen vesiltä on havaittu ryhävalas ja sinivalas. Myös sillivalas, joka ajautui Pohjois-Ruotsin rannikolle vuonna 1923, saattoi käydä Suomen alueella.Kuvista voisi laskea selkänikamien määrän, joka antaisi vinkin valaan lajista. Itse asiassa jo pelkkä rintanikamien eli kylkiluiden alueen laskeminen riittäisi. Tätä en kuitenkaan pysty tekemään sinä lyhyenä aikana, jona saan katsoa filmiä. Määritystä auttaisi myös niskanikamien ulkonäkö, mutta niitäkään en kuvanauhalla havaitse. Aivokoppakin lienee hajonnut tai peittynyt pohjasedimenttiin. Sen sijaan leukaluu näkyy. Se on hampaaton, ja sen muoto viittaa aiemmin mainitsemiini hetulavalaslajeihin. Samoin tekevät kylkiluut. Ryhävalaasta, sinivalaasta tai sillivalaasta on siis todennäköisesti kyse.

Muinainen vai uusi?

Luurangon pani ensimmäisenä tiedotusvälineenä merkille Hufvudstadsbladet. Kaivan artikkelin esiin. Sen mukaan kohdetta arveltiin tuntemattomaksi alukseksi, kunnes paleoarkeologi, professori M. van Kolfschoten tunnisti sen selkärankaisen eläimen luurangoksi. Sen pituutta tietämättä hän veikkasi löytöä mammutin lahtauspaikaksi, ennen kuin se tunnistettiin valaaksi.Paleontologi, professori Mikael Fortelius, pitää kuvailuni perusteella epätodennäköisenä, että kyseessä olisi muinainen valas, koska silloin luuranko olisi kokonaan sedimentin peitossa. Kyseessä lienee lähihistoriassa elänyt merten jättiläinen.

Sinivalas tai sillivalas?

Hufvudstadsbladetissa on valokuva Nord Stream -löydön luista, muun muassa selkänikamasta. Vertaan sitä satoihin internetkuviin kaikenlaisista valaista ja nikamatyypeistä. Aluksi ei tunnu onnistavan. Vanhat ja ruskeat vertailunikamat täsmäävät kuitenkin paremmin kuin uudet. Luut lienevät siis maanneet pohjassa jo jonkin aikaa. Täsmällisemmän vertailun mahdollistamiseksi rekonstruoin nikaman piirroksena. Nyt määritys alkaa rajautua. Sinivalas näyttäisi sopivan, mutta kyseessä voi olla myös sillivalas. Kummassakin tapauksessa 19 metrin pituus viittaisi nuoreen yksilöön ja sopisi havaintoihin, joiden mukaan eksyneet valaat ovat useasti nuoria. Sekin sopii, että molempien lajien tiedetään aiemmin liikkuneen Itämerellä, jopa Suomen vesillä. Valashavaintoja on kirjattu Itämereltä ainakin vuodesta 1291.

Sinivalas löytynyt Poristakin

Salaperäinen jättiläinen on herättänyt sen verran mielenkiintoa, että Nord Stream on nostattanut muutamia luita. Niiden tieteellinen tutkimus on nyt kesken, enkä saa lupaa niiden valokuvaamiseen. Myöskään uutta videomateriaalia en tässä vaiheessa saa julkaistavaksi.Otan yhteyttä Helsingin yliopiston Eläinmuseon eli Luonnontieteellisen museon tutkijoihin, jolloin käy ilmi heidänkin tietämättömyytensä löydöstä. Museon edustajat pitävät kaikkia Itämeren valashavaintoja merkittävinä, ja museon tehtäviin kuuluu koota niistä tietoja. Saan audienssin luukokoelmiin. Olen aiemmin kuullut huhupuheita Porin Preiviikistä vuonna 1942 löytyneistä sinivalaan luista, ja Eläinmuseossa jutut osoittautuvat tosiksi. Luut löysi pellostaan maanviljelijä V. Jokinen.Nikamaluut ovat massiivinen näky, isojen kivenjärkäleiden kokoisia. Ja näitä saa kuvata! Ne ovat täynnä huokoisia reikiä aivan kuin sekin valaanluu, jonka löysin Yhdysvaltojen itärannikolta työskennellessäni merentutkijana Woods Holen tutkimuskeskuksessa. Luut todella tuoksuvat pellolta, josta ne on nostettu. Valaan öljystä ei ole enää hajuakaan.

Jättiläistarujen lähteillä

En enää ihmettele, että vanha kansa on luullut tällaisten luiden kuuluneen jättiläisille. Uppsalan yliopiston etnobiologin Ingvar Svanbergin mukaan esimerkiksi Pietarsaaressa kirkon veräjää pidettiin kansantarinoissa jättiläisenluisena. Ruotsissa ”jättiläisten luita” on säilytetty kirkoissa. Svanberg on todennut löytämänsä kappaleet valaiden luiksi. Ruotsista onkin useita kirjallisuusviitteitä valaiden rantautumisista ainakin vuodesta 1489 asti. Luen myös valaanluista, joita on säilytetty suomalaiskirkkojen vinteillä. Historiaa selvittämättä on mahdotonta sanoa, ovatko ne paikallisia löytöjä vai kulkeutuneet kaupankäynnin tai merimiesten mukana.

Luissa öljyä jäljellä

Jättiläistarujen alkuperä kiehtoo, mutta nyt alan verrata Preiviikin sinivalaan nikamaa Nord Streamin kuvaamaan kappaleeseen. Vaikka Preiviikin nikama on hyvin haurastunut, ei yhdennäköisyyttä voi kieltää. Kokoluokkakin on sama. Olisiko Nord Stream -löytö siis nuori sinivalas? Ehkä, mutta tässä vaiheessa se on vasta niukkaan aineistoon perustuva akateeminen arvaus.Eläinmuseossa tarkastelen museomestari Martti Hildénin opastuksella myös Porvoon saaristosta löytynyttä pullonokkadelfiinin kalloa vuodelta 1951. Leukaluussa näkyvät hammasvalaille tyypilliset hampaankolot, jollaisia Nord Streamin videon leukaluussa ei ollut. Kallossa on vielä tuoksua. Öljy säilyy luissa pitkään. Museoviraston virkamies tiesi kertoa minulle, että Nord Streamin nostattamat luut olivat ”hyvin huonokuntoisia ja likaisia”. Tarkoittiko hän, että ne tihkuivat öljyä ja olivat siksi keränneet pintaansa huonosti irtoavaa likaa, kuten valaanluilla on tapana? Merenpohjan hajottajaeliöt syövät vähitellen öljyn pois, joten jäämä antaisi vihiä siitä, miten kauan valas on levännyt syvässä haudassaan. Jos luista tosiaan yhä tihkuu öljyä, kuten niiden ulkonäön kuvauksesta voi arvella, luuranko on todennäköisesti ollut pohjassa vasta alle sata vuotta. Miten 1900-luvulla Itämerelle harhautunut suurvalas on kuollut, ja miksi raato on uponnut Suomenlahteen keskellä ulappaa?Kirjallisuuden mukaan näin isot valaat ovat Itämerellä menehtyneet nälkiintymiseen tai matalikolle eksymiseen tai tulleet pyydystetyiksi, mutta muitakin mahdollisuuksia on.

Törmäsi ehkä laivaan

Vilkkaasti liikennöidyllä alueella valas on voinut törmätä rahtialukseen. Näin käy vaarallisen helposti etenkin mustavalaille, jotka rasvapitoisuutensa vuoksi ovat valaista parhaita kellujia. Niiden ei tarvitse uida koko ajan estääkseen uppoamistaan, mutta laivaväylillä tämä etu voi kostautua. Hufvudstadsbladetin artikkelissa museoviraston meriarkeologi Stefan Wessman ehdottaakin valaan kuolleen törmäykseen. Toistaiseksi on selvittämättä, onko luurangossa kolarin merkkejä tai saisiko merenkulkijoilta tai lähelle uponneista hylyistä viitteitä tällaisesta tapauksesta.

Voi jäädä verkkoon

Entä jos valas on jäänyt kiikkiin johonkin ja hukkunut? Valaita on kirjallisuuden mukaan vasiten pyydystetty myös Itämeren pohjoisosissa, mutta epäonnistuneesta suuren valaan pyyntiyrityksestä ei ole säilynyt perimätietoa. Kiinniotto on voinut tapahtua vahingossakin. Pienten valaiden kohtalona on toisinaan ollut kalanpyydykseen jääminen, kuten vuonna 1996 kävi Merikarvialla seikkailleelle pyöriäiselle ja 2006 Paraisten eteläpuolella kahdelle valkonokkadelfiinille. Suuri valas rikkoisi pienet pyydykset. Puolalainen valastutkija Krzysztof Skóra tosin mainitsee kahdeksanmetrisen ryhävalaan, joka pelastettiin kalanpyydyksestä joitakin kymmeniä vuosia sitten. Toisen maailmansodan aikana Porkkalasta Viron Naissaareen ulottui sotahistorian suurin sukellusveneverkko, jonka silmäkoko oli kaksi metriä. Tiettävästi se ei koitunut minkään ison merinisäkkään kohtaloksi, mutta maailman merillä tiedetään ainakin kaskelottien takertuneen vastaaviin verkkoihin.

Saattoi uida miinaan

Suomenlahti on myös täynnä merimiinoja, joita vieläkin räjäytellään. Kaasuputken laskupaikallakin on tehty miinanraivaustöitä. Sotahistorian laitoksen johtajan Jarmo Niemisen mukaan yleisin miinatyyppi sakaramiina räjähtää kosketuksesta ja veisi varmasti hengen jättiläismäiseltä valaaltakin. Valaathan ovat uteliaita ja leikkisiä. Miinat on kiinnitetty vaijereilla eri syvyyksiin, eikä tarvittaisi kuin yksi utelias töytäisy tai satunnainen kosketus kohtalokkain seurauksin. Ensimmäisessä maailmansodassa Saksa, Englanti, Suomi ja Venäjä laskivat Suomenlahteen Porkkala–Naissaari-linjalle noin 40 000 miinaa, joista vain noin tuhat tuhottiin heti sodan jälkeen. Toisessa maailmansodassa Saksa, Suomi ja Neuvostoliitto upottivat Suomenlahteen yli 50 000 miinaa, joista vain noin 9 000 raivattiin sodan jälkeen vuosina 1945–1950. Olisiko tässä selitys siihen, miksi valaan pääkallo ja osa muista luista näyttävät puuttuvan?

Eksyi kenties jään alle

Kuolleissa valaissa kehittyvä kaasu pitää ne aluksi pinnalla, ja ne voivat ajelehtia viikkojakin ennen vajoamistaan pohjaan. Siksi ne ajautuvat helposti maihin, jos matkaa on vain muutamia kymmeniä kilometrejä, kuten Suomenlahdella. Etenkin rasvaiset silovalaat kelluvat pitkään, ja ne ajautuvatkin useammin maihin kuin uurteisvalaat (ks. laatikkoa yllä).Miksi Nord Streamin löytämä valas on vajonnut keskellä merta? Kenties valasnuorukainen eksyi jääkannen alle eikä kuoltuaan irronnut jään otteesta ennen vajoamistaan.

Täsmennystä dna:sta

Kun loppuvuodesta viimeistelen tätä artikkelia, kuulen Nord Streamista, että nostetut luut ovat tutkittavina tanskalaisessa tutkimuslaitoksessa. Ne ajoitetaan radiohiilimenetelmällä, ja niistä pyritään ottamaan myös dna-näyte. Jos jälkimmäinen onnistuu, saatetaan saada selville jopa missä päin eläneestä valaspopulaatiosta harhailija oli syntyisin.Suomenlahden valasmysteeristä kiinnostuneiden kannattaa alkaa tarkkailla Nord Streamin nettisivuja (www.nord-stream.com), sillä tuloksista tiedotetaan siellä.

Nuutti Kangas on filosofian tohtori ja biologi, joka on tutkinut merieläimiä.Valaanraatojen hajoamisesta: Kuollut valas on merenpohjan keidas, Tiede 7/2007 tai tiede.fi/arkisto

Useimmat lajit voi sulkea pois

– Hammasvalaat: suurinkin eli kaskelotti liian pieni ja leukaluu erilainen.– Kääpiövalaat: liian pieniä.– Harmaavalaat: liian pieniä.– Silovalaat (mustavalas, grönlanninvalas): luut erimuotoisia.– Uurteisvalaat (ryhävalas, sinivalas, sillivalas, seitivalas): luut sopivat sini- ja sillivalaaseen. Ryhä- tai seitivalas olisi kooltaankin poikkeusyksilö.

Kovia valaskohtaloita Itämerellä

Vuonna 1978 Suomen vesillä seikkaili Valpuriksi kutsuttu ryhävalas, joka myöhemmin löytyi nälkään kuolleena eteläiseltä Itämereltä. Onnekkaampi oli vuonna 2008 sen lajitoveri Bucki, joka osasi pois Itämerestä. Puolikuollut lahtivalas pyydystettiin Siikajoella vuonna 1881, ja siitä otti hetulat talteen paikallinen luonnontieteen opettaja maisteri Sidbäck. Hetuloiden nykyinen olinpaikka ei ole tiedossa; ne eivät olleet varmasti osoitettavissa Eläinmuseon kokoelmista. Isompiakin valaita on pyydystetty, kuten ryhävalas Raumonsaaressa Viron vesillä huhtikuussa 1851. Pienemmille valaille ei ole käynyt sen paremmin. Ammutuksi tuli pullokuonodelfiini Lappohjassa syyskuussa 1905. Eläin päätyi Eläinmuseoon samalle hyllylle Porin Preiviikin pellosta vuonna 1945 löytyneiden sinivalaanluiden kanssa. Terijoella kesällä 1935 elävänä mutta huonokuntoisena rantautuneen valkokuonodelfiinin kohtaloksi koitui hengiltä mukilointi ja joutuminen niin ikään Eläinmuseon kokoelmiin. Pyöriäisiä on pyydystetty muutenkin kuin luonnontieteellisten kokoelmien täydentämiseksi. Tanskan salmien pyöriäiskantaa metsästettiin 1800-luvun lopulla 1 000–2 000 yksilön vuosivauhtia.

Julkaistu Tiede -lehdessä 1/2011.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018

Keskiaika toi viinamarjat, perunat ja plomut.

Kesäkuumalla tekee mieli syödä mehukkaita hedelmiä. Globaalien markkinoiden ansiosta niitä on nykyään tarjolla ympäri vuoden, mutta kesäntuoreina ne maistuvat aivan erikoisen hyviltä.

Suomessa ei kasva yhtään kotoperäistä hedelmälajia. Kaikki ovat alkuaan muualta tuotuja.

Vanhimmasta päästä on omena, jonka nimityksellä on vastine muutamissa lähisukukielissä. Sanaa on arveltu vanhaksi iranilaiseksi lainaksi, mutta sen esihistorialliset kulkureitit ovat hämärän peitossa. Vanhoina aikoina kauppaa käytiin etenkin ylellisyystuotteilla, koska jokapäiväisessä elämässä tarvittavat perushyödykkeet tuotettiin itse.

Keskiajan Turun arkeologisissa kaivauksissa on löydetty viinirypäleiden ja viikunoiden jäänteitä, ja ilmeisesti myös niihin viittaavat sanat ovat olleet kaupunkilaisille tuttuja. Muualla Suomessa fiikunat ja viinamarjat opittiin tuntemaan viimeistään 1500-luvun puolimaissa, kun Mikael Agricola kertoi niistä suomenkielisissä teoksissaan.

Viini oli tärkeä tuontituote jo keskiajalla, ja siitä käytettiin vanhaa germaanista lainanimitystä viina 1800-luvun alkuun asti. Viikunan alkujuuret ovat latinassa, jossa ficus tarkoittaa sekä viikunahedelmää että viikunapuuta.

Agricola mainitsee myös perunan, jolla hän tarkoittaa päärynää, latinaksi pirum. Niitä kasvatettiin hänen aikanaan jo Suomenlahden eteläpuolella. Päärynä-sana on kuitenkin lainattu ruotsista, jossa latinan sanaa on muokattu omaan kieleen sopivaksi ottamalla mallia marjaa tarkoittavasta bär-sanasta.

Luumutkin olivat Itämeren alueen vanhaa kauppatavaraa, ja niitä saatettiin jopa viljellä Naantalin luostarissa 1400-luvulla. Luumu-sana on tullut ruotsista, ensi alkuun asussa plomu tai plumo.

Murteissa ja vanhassa kirjakielessä luumuja on nimitetty myös väskynäksi. Se on lainaa varhaisuusruotsin sanasta swetzkon, joka puolestaan perustuu uusyläsaksan sanaan Zwetschge. Se on alkuaan mukaeltu loppuosa latinan sanasta damascena ja kertoo, että luumut tulivat alun perin Damaskoksen suunnalta.

Tavallisten suomalaisten ruokavalioon metsämarjat ovat kuuluneet esihistoriallisista ajoista lähtien, mutta tuoreiden tuontihedelmien syöntiä on alettu opetella vasta 1800-loppupuolella. Sanomalehti Suometar raportoi huhtikuussa 1856, kuinka kauppalaiva täynnä ”appelsiinia, sitronia ja mandelia” oli saapunut Tallinnan satamaan. Muutaman vuoden kuluttua sama onni kohtasi myös helsinkiläisiä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2018