Syvyyksien salaperäinen hirmu tarttui jo videollekin.



Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2009

Jättiläiskalmari lienee myyttisten merihirviöiden esikuva. On todennäköistä, että rantautuneita raatoja havaittiin aiemminkin kuin 1500-luvulla, jolloin kirjoitettiin vanhimmat tunnistettavat kuvaukset.

Aivan viime vuosiin asti syvyyksien jättiä ei kuitenkaan ollut nähty todistettavasti elävänä.

Useita legendoja toki eli. Kuuluisa on tarina Kraken-hirviöstä, joka iski laivoihin valtavilla lonkeroillaan.

Vähemmän tunnettu on viime vuosisadan tarina neuvostoliittolaisesta aluksesta, jonka pyydykseen kalmari jäi. Kertoman mukaan laivan kokki teki siitä oivallisia illallisia, joita nautittiin votkan ja laulun kera.

Hyvää tai ei, lonkerokuninkaan maussa lienee salmiakkia. Sen lihakset ovat nimittäin täynnä ammoniumkloridia, joka kelluttaa sitä vapaasti syvyyksissä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suurimpia selkärangattomia

Vuonna 2001 Uuden-Seelannin vesiltä pyydettiin ensimmäiset elävinä kiinni saadut jättiläiskalmarit: muutaman millimetrin kokoiset poikaset. Ne elivät akvaarioissa lyhyen ajan.

Poikaset syövät pintavesissä planktonia ja ovat siis aluksi vain millien mittaisia ja läpikuultavia.

Aikuiset ovat toista maata. Jättiläiskalmarit ovat serkkuineen maapallon suurimpia selkärangattomia. Etelämantereen kolossikalmarin, Mesonychoteuthiksen, ennätyspituus lonkeroineen on kymmenen metriä ja paino lähes 500 kiloa. Parhaiten tunnetun jättiläiskalmarin, Architeuthiksen, ruumis on jopa viisimetrinen ja levitettyjen lonkeroiden kärkiväli voi olla yli 20 metriä. Paino voi nousta tonniin.

Naaraat ovat puolet isompia kuin koiraat, mikä on johdonmukaista, sillä miljoonien munien tuotanto vie huomattavasti enemmän energiaa kuin siittiöiden.

Gigantin kasvua on mitattu sen tasapainoelimen kalkkisista tasapainokivistä, joihin kertyy vuorokausirenkaita. Mittauksien mukaan jätti kasvaa nopeasti: yhdestä puoleentoista metriä vuodessa. Tasapainokivien mukaan se voi elää viisikin vuotta. Tämä tekee siitä kalmareiden metusalemin, sillä sukulaislajit elävät vain vuoden verran.

Pitkäikäisyyden ansiosta jokin satunnainen huono lisääntymisvuosi ei verottane jätin sukua niin pahasti kuin sen pienempiä serkkuja.


Saatiin filmatuksi vuonna 2006

Vuonna 2006 japanilainen tutkimusryhmä onnistui Tyynenmeren pohjoisosan Ogasawarasaarilla ensimmäisenä maailmassa videoimaan elävän aikuisen jättiläiskalmarin. Otus oli langennut katkarapuhoukuttimeen, ja laji määritettiin koukkuun jääneen lonkeron dna:sta. Pari vuotta aiemmin sama ryhmä oli saanut elävistä jättiläiskalmareista ensimmäiset merenalaiset valokuvat samassa paikassa.

Ei tiedetä, miten syvälle jätit sukeltavat tai miten laajalti meriä ne asuttavat, mutta elintapoja on päätelty löytyneistä raadoista.

Jättiläiskalmarin ihoon johtava hermoston osa on muihin kalmareihin nähden pieni, joten voi olla, ettei naamiovärityksen säätely ole niille tärkeä kyky, mutta tätä ei tiedetä varmasti. Elävinä kuvatut yksilöt näyttävät punertavilta.

Näkökyvystä tiedetään vähän. Syvyyksien otuksilla on usein isot, tehokkaasti valoa vastaanottavat silmät. Jättiläiskalmarilla on peräti eläinkunnan suurimmat - jopa ihmisen pään kokoiset - mutta niihin johtavat hermoston osat ovat vaatimattomampia kuin muilla kalmareilla. Tämä selittynee sillä, että hämärässä signaaleja tulee niukasti.

Lisääntymistavat näyttävät olevan pienempien kalmareiden kaltaisia. Naaraiden lonkeroista on löytynyt usean koiraan siittiöpaketteja. Myös koiraiden lonkeroihin on takertunut muiden koiraiden siittiöpaketteja, mikä viittaa kalmarimaiseen lisääntymiskilpailuun, jossa kaikki keinot ovat käytössä.

Jättiläiskalmarin on arveltu olevan hidasliikkeinen, koska aivojen suurin hermo, jättiläisaksoni, on huomattavasti ohuempi kuin muilla tunnetuilla lajeilla ja koska eläimen peräevät ovat suhteellisen pienet. Tämä päätelmä on kuitenkin tainnut mennä pieleen, sillä ainakin japanilaistutkijoiden videoima otus osoitti itsensä nopeaksi ja vahvaksi.


Syö jopa omia lonkeroitaan

Jättiläiskalmarilla on voimakkaat lonkerot, joiden viiden sentin levyisillä imukupeilla se tarttuu saaliiseen. Papukaijamainen nokka jauhaa uhrin, ennen kuin se tulee nielaistuksi vatsan syövereihin.

Jättiläiskalmarit saalistavat kalojen ohella lajitovereitaan. Tämä on päätelty mahalaukun sisällöstä. Sieltä löytyneiden mineraalien koostumus sopii kalkkikuorisiin eläimiin ja kalmarien nokkaan. Merkkejä on myös omien lonkeroiden syömisestä. Outo tapa ei ole katastrofaalinen, sillä menetettyjen lonkeroiden tilalle kasvaa uusia.

Vaikka jättiläiskalmari on syvyyden ruhtinas, se ei silti ole ravintoketjunsa viimeinen lenkki. Jättiläiskalmarin nokkia on löytynyt kasoittain kaskelottien mahasta, ja onpa havaittu valaan poskeen tarttunut lonkerokin, joka ei ilmeisesti ollut häirinnyt mässäilyä. Imukuppien jäljet kaskelottien nahassa kertovat karuista kohtaamisista.

Titaanien yhteenottoa on yritetty dokumentoida valaaseen kiinnitetyllä kameralla, mutta toistaiseksi tuloksetta.


Nuutti Kangas on filosofian tohtori ja biologi, joka on työskennellyt tutkijana mustekalaekspertti Roger Hanlonin laboratoriossa Yhdysvalloissa.


Aiheesta lisää:

http://seawifs.gsfc.nasa.gov/squid.html

Ensimmäinen video jättiläiskalmarista: www.reuters.com/news/video?videoId=1117&newsChannel=scienceNews

Sisältö jatkuu mainoksen alla