Kuva: Wikimedia Commons
Kuva: Wikimedia Commons

Sienten syömisen perinne ei ole pitkä varsinkaan Länsi-Suomessa, eikä edes tutuimmilla ruokasienillä ole vanhoja yhteisiä nimityksiä. Suurin osa on muodostettu oppitekoisesti vasta 1900-luvun kuluessa.

Sana sieni kuuluu kyllä vanhaan perintösanastoon, mutta se on kaikesta päättäen tarkoittanut alkuaan kääpää. Länsi-Suomessa halveksiva yleisnimitys sienille on ollut madonlakki.

Täsmällisemmän nimistön vanhimmasta päästä on tatti. Se on ilmestynyt kirjallisuuteen 1700-luvun puolimaissa, aluksi lehmäntatin nimityksenä. Sananmukaisesti tatti on tarkoittanut limaa tai räkää. Nimenantaja on ilmeisesti ajatellut sientä elinkaarensa loppupäässä.

Hapero on otettu käyttöön aivan 1900-luvun alussa. Nimi tarkoittaa haurasta ja murenevaa. Haperoiden vanhempi nimitys on pilperoinen, joka perustuu sälettä tai pirstaletta merkitsevään murresanaan pilpa.

Rouskutkin murtuvat helposti, joten nimen on arveltu johtuvan suoraan rouskuvan äänen jäljittelystä. Rousku-sana on kuitenkin ollut satoja vuosia käytössä ruston ja erityisesti korvalehden ruston merkityksessä ennen kuin siitä tuli rustomaisten sienten nimitys. Korvan rusto ja sen muoto ovat nimeämisperusteena myös korvasienen tapauksessa.

Jotkut nimet kuvaavat sienen kokonaishahmoa, esimerkiksi haarakas, piispanhiippa ja mustatorvisieni, toiset nostavat esiin tunnusomaisia yksityiskohtia: orakas, samettijalka, seitikki. Myös väri on tavallinen tuntomerkki: kultarousku, viinihapero, voitatti. Tuoksun mukaan ovat saaneet nimensä esimerkiksi jauhosieni, lakritsirousku ja sillihapero.

Eräät nimet kertovat tyypillisestä kasvupaikasta: huhtasieni on viihtynyt kaskimailla, kangasrousku kuivilla kankailla. Monet sienet ovat valinneet seuralaisekseen tietyn puunlajin: koivuhapero, kuusenleppärousku, männynpunikkitatti. Joskus nimeämisperuste on käyttötarkoitus: kärpässientä on entisaikaan pilkottu kärpästen myrkkysyötiksi, herkkusieni ja herkkutatti kelpaavat herkkuaterian ainekseksi. Nam! Toivottavasti hellekesä ei kuivattanut sienirihmastoja aivan kuoliaaksi.

Kirjoittaja on suomen kielen professori Turun yliopistossa.

 Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2010