Ihmisestä voi jo pienenä nähdä, vietteleekö huono elämä.

Huonot aivot, huonot tavat. Näin yksinkertainen on rikollisen resepti, kun rikollisuuden biologisia juuria selvittävien tutkijoiden ajatukset äärimmilleen tiivistää, kuten tekee alan pioneeri Adrian Raine, brittisyntyinen vankilapsykologi, joka nykyään hoitaa kriminologian ja psykiatrian professuuria Pennsylvanian yliopistossa Yhdysvalloissa.

Raine on tutkinut rikollisen mielen biologiaa kohta 30 vuotta. Työ on ollut yksinäistä puurtamista, sillä lähestymistapaa on vieroksuttu fasistisena ja rasistisena. Näihin asti rikollisuutta on sopinut pitää vain sosiaalisena ilmiönä, joka johtuu hankalista oloista: köyhyydestä, kehnoista kavereista, koulutuksen puutteesta, työttömyydessä.

Nyt näkemykset ovat muuttumassa, kun evoluutiopsykologit ovat osoittaneet, ettei käyttäytymisemme pohjimmiltaan muuta olekaan kuin biologiaa, ja neuropsykologit ovat saaneet välineitä, joilla aivojemme toimintaa voi seurata aina vain tarkemmin. Uusista tuulista kertoo sekin, että Yhdysvaltain helmikuisella tiedeviikolla Washingtonissa aihetta puitiin omassa seminaarissaan.

Aivot ovat erilaiset

Adrian Raine kiinnostui rikollisuudesta alun perin omakohtaisista syistä. Teini-iässä hän kuului jengiin, jonka jäsenistä osa päätyi vankilaan ja osa hänen laillaan yliopistoon. Hän ihmetteli, mikä tovereilla meni vikaan. Sosiaaliset olot eivät asiaa selittäneet, ja lopulta Raine alkoi tutkia väkivaltarikollisten ja psykopaattien pääkoppaa.

Nyt hänellä on vastuksia kysymykseen, mikä tekee viattomasta piltistä pahiksen. Raine on magneettikuvauksin osoittanut, että rikollisten aivot ovat erilaiset. Heillä on poikkeavuuksia sekä limbisissä rakenteissa, aivojen syvissä alkukantaisissa osissa, että korkeampien toimintojen alueilla aivokuoressa. Erityisen ratkaisevia eroja löytyy

– mantelitumakkeesta: se on tilavuudeltaan 18 prosenttia pienempi kuin ihmisillä keskimäärin

– etuotsalohkosta: sen aivokuoressa on eri alueilla harmaata ainetta 4–20 prosenttia vähemmän kuin yleensä

– aivojuoviosta: se on noin 10 prosenttia suurempi kuin normaalisti.

Voivatko tällaiset poikkeavuudet mennä jälkiä jättämättä? Eivät, vastaa Raine. Ne petaavat tietä laittomuuksille.

Tunne-elämä häiriintyy

Rainen löytämät poikkeavuudet sijaitsevat elintärkeillä aivoaluilla, niillä, jotka tekevät meistä kelpo kansalaisia.

Mantelitumake käsittelee tunteita, sovittelee ristiriitoja ja rakentaa moraalia. Jos se ei toimi oikein, ihmiselle ei kehity kunnollista omaatuntoa eikä moraalista normistoa. Älyllisesti hän tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, mutta tunteillaan hän ei eroa tavoita.

Etuotsalohkossa sijaitsee aivojen kontrollikeskus, joka hallinnoi tunteita, sosiaalisia suhteita, suunnittelua ja päätöksentekoa. Se toimii eräällä tapaa suojelusenkelinä. Se varjelee huonoilta päätöksiltä ja äkkipikaisuuksilta, joilla voi olla kohtalokkaat seuraukset. Jos etuotsalohko vaurioituu, ihminen ei hallitse käyttäytymistään. Häneltä puuttuvat hätäjarrut, joilla aivojen syvistä osista kumpuavat primitiiviset reaktiot voi pysäyttää.

Aivojuovio kuuluu mantelitumakkeen lailla limbisiin rakenteisiin ja on tärkeä osa palkitsemisjärjestelmää. Tässä tapauksessa tavallista suurempi koko ei tarkoita parempaa toimintaa, vaikka aivoissa yleensä niin on laita. Päinvastoin toiminta on häiriintynyt, koska tarpeettomat hermoyhteydet ovat jääneet purkautumatta. Seurauksena on impulsiivinen tyydytyksen etsintä.

Merkit ilmaantuvat varhain

Tässä kohtaa Rainelta aina kysytään, mistä tietää, että rakenteelliset ja toiminnalliset muutokset aivoissa johtavat rikolliseen elämään eikä rikollinen elämä muokkaa aivoja. Raine ei väitä todistaneensa ensin mainittua syy-seuraus-suhdetta, mutta hänen järkeensä jälkimmäinen vaihtoehto käy vielä huonommin, sillä rikollisille tyypillinen käyttäytyminen näkyy jo hyvin pienissä lapsissa.

Eräässä tuoreessa tutkimuksessaan Raine seurasi lähes 1 800:ta lasta kolmivuotiaasta aikuisuuteen. Pieninä pelottomat olivat 23-vuotiaana enemmän tai vähemmän kriminaaleja.

– Jos lapsi ei kykene pelkäämään, hän ei opi karttamaan ikävyyksiä eikä katumaan ja tuntemaan syyllisyyttä. Hän ei välitä väkivallan vaaroista eikä rangaistuksista. Häntä pelko ei pysäytä kuten meidät tavalliset ihmiset.

Myös muu tunteettomuus on tunnistettavissa varhain, jo nelivuotiaassa, sanoo Rainen kollega Nathalie Fontaine Indianan yliopistosta. Hänen uusimmat tuloksensa perustuvat lähes 10 000 brittikaksosen aineistoon. Lapset, joilta tutkimuksen alkaessa puuttuivat emootiot ja syyllisyydentunto, olivat 12-vuotiaana toistuvasti vakavissa vaikeuksissa aggressiivisen käytöksensä takia.

Puolet päättää ympäristö

Rikollisuutta ruokkivat rakenteet eivät tietenkään ilmaannu aivoihin tyhjästä. Pohjimmiltaan ne juontuvat geeneistä. Rainen mukaan aivojen poikkeamiin on kytketty ainakin seitsemän geeniä. Niistä tutkituin on mielialakemikaaleja ohjaava Maoa. Miehillä, joilla on geenistä ylivilkas muoto, on myös surkastunut etuaivokuori ja mantelitumake.

Silti rikollisuus ei ole pelkkää perimää. Paljon vaikuttaa se, mitä lapselle tapahtuu, kun hän varttuu. Nykyään tiedetään, että ympäristötekijät säätelevät geenien toimintaa. Ne kääntävät geenejä päälle ja päältä pois.

Elämää sivuraiteelle ohjaavien ympäristötekijöiden listalle ovat nousseet muun muassa äidin odotusaikainen tupakointi ja päihteiden käyttö, sikiöajan ja ensimmäisten elinvuosien huono ravinto, vanhempien välinpitämättömyys, sosiaalisten virikkeiden puute ja hyväksikäyttö. Kaikki nämä voivat vaikuttaa siihen, miten geenit toimivat ja aivot rakentuvat.

Nykynäkemyksen mukaan rikollisesta mielenlaadusta karkeasti ottaen puolet selittyy kasvuoloilla, toisen puolen ratkaisee biologia, joskin miehillä perimän merkitys saattaa olla selvästi suurempi. Nathalie Fontainen kaksostutkimuksessa poikien käyttäytymistä veivät vahvimmin vikaan geenit. Niiden kontolle meni lähes 80 prosenttia huonotapaisuudesta.

Pitäisikö mennä väliin?

Tutkijat eivät siis väitä, että biologia tuomitsee jonkun rikolliseksi. He väittävät, että biologia järjestää riskejä – ja samalla keinoja torjua niitä.

Raine on päätynyt miettimään, miten aivo- ja käyttäytymistutkimuksista kertyvään tietoon pitäisi suhtautua. Olisiko ryhdyttävä tunnistamaan lapsia, joilla on alttius joutua rikollisille teille, vai pitäisikö asian antaa olla – vaikka ensimmäiset merkit rakenteellisista heikkouksista voi nähdä jo kuuden kuukauden ikäisen lapsen aivoissa?

Raine sanoo tietävänsä, että hän liikkuu tulenaralla alueella. On eettisesti arveluttavaa hoitaa lapsia, ennen kuin he ovat tehneet mitään väärää, mutta toisaalta:

– Yhtä lailla väärin on panna pää pensaaseen eikä käyttää tietoa lasten parhaaksi. Jos emme mene väliin, emme koskaan onnistu vähentämään tappoja, murhia ja raiskauksia.

Ensimmäinen lääke rikollisuutta vastaan saattaa löytyä lähempää kuin lähin kasvatusterapeutti. Rainella on menossa kolme tutkimusta, joissa hän kokeilee, miten soluille elintärkeä omega-3-rasvahappo vaikuttaa lapsen aivojen kehitykseen. Alustavien tulosten mukaan se tukee hermosolujen uusiutumista ja hermoyhteyksien kasvua ja korjaa käyttäytymistä.

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri. Juttu perustuu esitelmiin Yhdysvaltain tiedeviikolla Washingtonissa 17.–21.2.2011. Julkaistu Tiede -lehdessä 3/2011.

Amerikkalaistutkimuksen mukaan tekonöyrä kerskuminen on omakehun inhotuin muoto.

Omakehu haisee, sanotaan. Pahimmalta haisee kuitenkin sellainen omakehu, joka on verhottu vaatimattomuuden kaapuun.

Esimerkiksi näin: ”Voitin juuri viihdepalkinnon mutta eipä siinä, täällä seistään Taco Bellin autokaistalla niinkuin kaikki muutkin.” Näin twiittasi amerikkalainen radiojuontaja Cody Alan vuonna 2013.

Se on tyyppiesimerkki niin sanotusta ”humblebragging”-tyylistä, jota näkee paljon etenkin sosiaalisessa mediassa. Sille ei ole luontevaa suomennosta, mutta kirjaimellisesti se tarkoittaa vaatimatonta kerskumista. Ihminen tahtoo ylistää omia saavutuksiaan, mutta yrittää samalla vähätellä itseään, jotta ei kuulostaisi kerskailijalta.

Uusi amerikkalaistutkimus viittaa siihen, että juuri tällainen omakehu on kaikista rasittavinta. Ihmiset näkevät sen läpi.

Journal of Personality and Social Psychology -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa Pohjois-Carolinan yliopiston tutkijat värväsivät satoja opiskelijoita tilanteisiin, joissa he saivat esimerkiksi rahaa antamalla osoittaa tukeaan ihmisille, jotka pyysivät apua.

Yhdessä kokeessa nuori nainen lähestyi opiskelijoita ja pyysi allekirjoituksia vetoomukseen, joka liittyi uuden ruokarekan perustamiseen. Vetoomusta esitellessään nainen kysyi opiskelijoilta tuttavallisesti, mitä he aikovat tehdä kesällä, ja vastasi sitten itse kahdella tapaa.

Joko näin: ”Kuulostaapa hienolta! Minä sain unelmieni harjoittelupaikan ja myös rahat Pariisin-matkaan!”

Tai näin: ”Onpa hienoa! Minä sain unelmieni harjoittelupaikan ja myös rahat Pariisin-matkaan, mutta äh, on niin vaikea päättää kumman valitsisi!”

Ensimmäinen tapa kehua ei näyttänyt ärsyttävän ihmisiä kovin paljon. 86 prosenttia opiskelijoista allekirjoitti naisen vetoomuksen, kun hän vain totesi saaneensa harjoittelupaikan ja matkan.

Jälkimmäinen tapa ja selittely vaikeasta päätöksestä ei miellyttänyt opiskelijoita. Sen jälkeen vain 65 prosenttia suostui tukemaan naista.

Toisessa kokeessa 150 opiskelijaa laitettiin vastaaviin tilanteisiin. He saivat antaa pyytäjille 0–5 dollaria mielensä mukaan.

Tässäkin kokeessa opiskelijat antoivat keskimäärin 35 senttiä vähemmän henkilöille, jotka harrastivat vaatimattomuuteen verhottua omakehua.

Organisaatiokäyttäytymisen apulaisprofessori Ovul Sezer perkaa tuloksia New Scientist -lehdessä.

Hän uskoo, että tällaisen nöyrän kehumisen tarkoitus on yrittää kalastella samalla sekä kunnioitusta että sympatiaa. Se on yritys mainostaa saavutuksiaan näyttämättä kuitenkaan ylimieliseltä.

Se ei toimi, koska se ei näytä vilpittömältä, Sezer sanoo.

”Vaikka ihmiset eivät pidä kerskailusta, se on kuitenkin rehellistä. Vaatimaton kerskailu sen sijaan on viekkauteen perustuva strategia, ja ihmiset näkevät suoraan sen läpi.”

Parempi on siis vain rehellisesti todeta saaneensa jotain hyvää tai onnistuneensa jossain yrittämättä väännellä viestiään vinoksi vaatimattomuudeksi.

Ihmiset ovat tutkimuksen mukaan myös hyviä tunnistamaan tällaisen nöyrän kerskailun. Tutkijat tekivät myös kyselytutkimuksen 646 henkilöllä, ja 70 prosenttia vastaajista pystyi kertomaan esimerkin hiljattain kuulemastaan ”humblebragista”.

Tutkijat pilkkovat tällaisen huonon omakehun vielä kahteen kategoriaan. Ensimmäisen tapa perustuu valittamiseen:

”Onpa rasittavaa näyttää näin nuorelta: äsken 19-vuotias yritti iskeä minua!”

Ja toinen vaatimattomuuteen:

”Miksi minut aina laitetaan tekemään kaikkein tärkeimpiä tehtäviä?”

Jopa valittaminen vetosi ihmisiin paremmin kuin nöyristely.

Kysely

Kumpi on pahempaa: suora vai peitelty omakehu?

Kirikaze
Seuraa 
Viestejä24
Liittynyt16.1.2018

Viikon gallup: Kumpi on pahempaa: suora vai peitelty omakehu?

Miksi omakehu olisi lainkaan ärsyttävää? Ehkä, jos kehuu itseään jatkuvasti tai jotenkin liioitellen, mutta kyllä minua kehun itseäni toisinaan ja annan arvoa itselleni tai jollekkin tekemälleni asialle, mielestäni se on osa hyvää itsetuntoa. Jatkuva itsekehu taas kielii huonosta itsetunnosta, tarpeesta korostaa itseään ja paremmuuttaan. Itsekehu muuttuu myös aivan muuksi jos se on ylemmyydentuntoista tai ylimielistä tai jos ei vastapainoksi tunnista myös niitä huonoja puolia ja huonoja...
Lue kommentti
Keijona
Seuraa 
Viestejä7157
Liittynyt13.3.2015

Viikon gallup: Kumpi on pahempaa: suora vai peitelty omakehu?

<strong> kirjoitti: Miksi omakehu olisi lainkaan ärsyttävää? Ehkä, jos kehuu itseään jatkuvasti tai jotenkin liioitellen, mutta kyllä minua kehun itseäni toisinaan ja annan arvoa itselleni tai jollekkin tekemälleni asialle, mielestäni se on osa hyvää itsetuntoa. Jatkuva itsekehu taas kielii huonosta itsetunnosta, tarpeesta korostaa itseään ja paremmuuttaan. Itsekehu muuttuu myös aivan muuksi jos se on ylemmyydentuntoista tai ylimielistä tai jos ei vastapainoksi tunnista myös niitä huonoja...
Lue kommentti

Rikkaalla riittävästi, köyhä haluaa lisää.

Lähisukukielissä kapina on pelkkää kopinaa.

Viime vuonna vietettiin Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaa, mutta alkavan vuoden satavuotismuistot ovat synkempiä. Tammikuussa vuonna 1918 puhkesi sisällissota, jota kesti toukokuun puoliväliin asti.

Vuoden 1918 tapahtumista käytetyt nimitykset ovat malliesimerkki siitä, kuinka näkökulmat, yhteiskunnalliset taustat ja ideologiat ohjaavat sananvalintaa.

Vuoden 1918 sota voi olla kansalaissota, kapina, luokkasota, punakapina, torpparikapina, vapaussota tai veljessota. Eri tahot ovat nähneet ja nimenneet sodan omalla tavallaan.

Vanhimmassa perintösanastossa ei ole selvästi sotaan viittaavia sanoja. Sellaiset aseiden nimet kuin jousi, nuoli ja piikkiä tai keihästä tarkoittava ota ovat ilmeisesti metsästyssanastoa. Sama pätee verbiin ampua. Sota voisi rakenteensa puolesta olla ikivanha sana, mutta kun sillä ei ole vastineita etäsukukielissä, sitä ei voi todistaa uralilaiseksi.

Kapina on selvästi nuorempi sana. Askelten synnyttämän kopisevan äänen merkityksessä sillä on vastineita lähisukukielissä, mutta mellakan ja kansannousun merkitykset tunnetaan vain suomesta. Sana selittyy ääntä jäljittelevän kapista-verbin johdokseksi.

Kantasuomalaisten sanastollinen arsenaali on alkanut karttua Itämeren alueella. Germaanisilta naapureilta on lainattu keihäs, miekka, huotra, tuppi ja ilmeisesti myös kilpi. Kalpa-sanalle on etsitty lähtökohtia sekä balttilaisista että germaanisista naapurikielistä. Tappara tulee venäjästä.

Suuri osa suomen sotasanastosta on saatu ruotsista tai ruotsin kautta aikana, jolloin Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa. Tästä esimerkkejä ovat armeija, kanuuna, kivääri, luoti, mörssäri, peitsi, pyssy, ruuti ja sapeli.

Sotilasarvojen nimityksiä tuli etenkin 1600-luvulla, kun käytiin 30-vuotista sotaa ja sotimista koskevaa lainsäädäntöä käännettiin suomeksi.

Tämän ajan lainoja ovat eversti, kapteeni, kenraali, kersantti, korpraali, luutnantti, majuri, vänrikki ja vääpeli. Zachris Topelius kuvasi sodan tapahtumia romaanissaan Välskärin kertomuksia, jossa välskäri tarkoitti entisajan lääkintämiestä.

Vanhimmat suomalaiset sotilasarvot edustavat hierarkian ääripäitä. Ne ovat sotamies ja marski, jotka esiintyvät jo Mikael Agricolan teoksissa. Sotamies ja sotaväki mainitaan useissa yhteyksissä, marski löytyy Uuden testamentin esipuheesta, jossa kerrotaan Torkkeli Knuutinpojan sotaretkestä Karjalaan.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Tutun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2018