Ihmisestä voi jo pienenä nähdä, vietteleekö huono elämä.

Huonot aivot, huonot tavat. Näin yksinkertainen on rikollisen resepti, kun rikollisuuden biologisia juuria selvittävien tutkijoiden ajatukset äärimmilleen tiivistää, kuten tekee alan pioneeri Adrian Raine, brittisyntyinen vankilapsykologi, joka nykyään hoitaa kriminologian ja psykiatrian professuuria Pennsylvanian yliopistossa Yhdysvalloissa.

Raine on tutkinut rikollisen mielen biologiaa kohta 30 vuotta. Työ on ollut yksinäistä puurtamista, sillä lähestymistapaa on vieroksuttu fasistisena ja rasistisena. Näihin asti rikollisuutta on sopinut pitää vain sosiaalisena ilmiönä, joka johtuu hankalista oloista: köyhyydestä, kehnoista kavereista, koulutuksen puutteesta, työttömyydessä.

Nyt näkemykset ovat muuttumassa, kun evoluutiopsykologit ovat osoittaneet, ettei käyttäytymisemme pohjimmiltaan muuta olekaan kuin biologiaa, ja neuropsykologit ovat saaneet välineitä, joilla aivojemme toimintaa voi seurata aina vain tarkemmin. Uusista tuulista kertoo sekin, että Yhdysvaltain helmikuisella tiedeviikolla Washingtonissa aihetta puitiin omassa seminaarissaan.

Aivot ovat erilaiset

Adrian Raine kiinnostui rikollisuudesta alun perin omakohtaisista syistä. Teini-iässä hän kuului jengiin, jonka jäsenistä osa päätyi vankilaan ja osa hänen laillaan yliopistoon. Hän ihmetteli, mikä tovereilla meni vikaan. Sosiaaliset olot eivät asiaa selittäneet, ja lopulta Raine alkoi tutkia väkivaltarikollisten ja psykopaattien pääkoppaa.

Nyt hänellä on vastuksia kysymykseen, mikä tekee viattomasta piltistä pahiksen. Raine on magneettikuvauksin osoittanut, että rikollisten aivot ovat erilaiset. Heillä on poikkeavuuksia sekä limbisissä rakenteissa, aivojen syvissä alkukantaisissa osissa, että korkeampien toimintojen alueilla aivokuoressa. Erityisen ratkaisevia eroja löytyy

– mantelitumakkeesta: se on tilavuudeltaan 18 prosenttia pienempi kuin ihmisillä keskimäärin

– etuotsalohkosta: sen aivokuoressa on eri alueilla harmaata ainetta 4–20 prosenttia vähemmän kuin yleensä

– aivojuoviosta: se on noin 10 prosenttia suurempi kuin normaalisti.

Voivatko tällaiset poikkeavuudet mennä jälkiä jättämättä? Eivät, vastaa Raine. Ne petaavat tietä laittomuuksille.

Tunne-elämä häiriintyy

Rainen löytämät poikkeavuudet sijaitsevat elintärkeillä aivoaluilla, niillä, jotka tekevät meistä kelpo kansalaisia.

Mantelitumake käsittelee tunteita, sovittelee ristiriitoja ja rakentaa moraalia. Jos se ei toimi oikein, ihmiselle ei kehity kunnollista omaatuntoa eikä moraalista normistoa. Älyllisesti hän tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, mutta tunteillaan hän ei eroa tavoita.

Etuotsalohkossa sijaitsee aivojen kontrollikeskus, joka hallinnoi tunteita, sosiaalisia suhteita, suunnittelua ja päätöksentekoa. Se toimii eräällä tapaa suojelusenkelinä. Se varjelee huonoilta päätöksiltä ja äkkipikaisuuksilta, joilla voi olla kohtalokkaat seuraukset. Jos etuotsalohko vaurioituu, ihminen ei hallitse käyttäytymistään. Häneltä puuttuvat hätäjarrut, joilla aivojen syvistä osista kumpuavat primitiiviset reaktiot voi pysäyttää.

Aivojuovio kuuluu mantelitumakkeen lailla limbisiin rakenteisiin ja on tärkeä osa palkitsemisjärjestelmää. Tässä tapauksessa tavallista suurempi koko ei tarkoita parempaa toimintaa, vaikka aivoissa yleensä niin on laita. Päinvastoin toiminta on häiriintynyt, koska tarpeettomat hermoyhteydet ovat jääneet purkautumatta. Seurauksena on impulsiivinen tyydytyksen etsintä.

Merkit ilmaantuvat varhain

Tässä kohtaa Rainelta aina kysytään, mistä tietää, että rakenteelliset ja toiminnalliset muutokset aivoissa johtavat rikolliseen elämään eikä rikollinen elämä muokkaa aivoja. Raine ei väitä todistaneensa ensin mainittua syy-seuraus-suhdetta, mutta hänen järkeensä jälkimmäinen vaihtoehto käy vielä huonommin, sillä rikollisille tyypillinen käyttäytyminen näkyy jo hyvin pienissä lapsissa.

Eräässä tuoreessa tutkimuksessaan Raine seurasi lähes 1 800:ta lasta kolmivuotiaasta aikuisuuteen. Pieninä pelottomat olivat 23-vuotiaana enemmän tai vähemmän kriminaaleja.

– Jos lapsi ei kykene pelkäämään, hän ei opi karttamaan ikävyyksiä eikä katumaan ja tuntemaan syyllisyyttä. Hän ei välitä väkivallan vaaroista eikä rangaistuksista. Häntä pelko ei pysäytä kuten meidät tavalliset ihmiset.

Myös muu tunteettomuus on tunnistettavissa varhain, jo nelivuotiaassa, sanoo Rainen kollega Nathalie Fontaine Indianan yliopistosta. Hänen uusimmat tuloksensa perustuvat lähes 10 000 brittikaksosen aineistoon. Lapset, joilta tutkimuksen alkaessa puuttuivat emootiot ja syyllisyydentunto, olivat 12-vuotiaana toistuvasti vakavissa vaikeuksissa aggressiivisen käytöksensä takia.

Puolet päättää ympäristö

Rikollisuutta ruokkivat rakenteet eivät tietenkään ilmaannu aivoihin tyhjästä. Pohjimmiltaan ne juontuvat geeneistä. Rainen mukaan aivojen poikkeamiin on kytketty ainakin seitsemän geeniä. Niistä tutkituin on mielialakemikaaleja ohjaava Maoa. Miehillä, joilla on geenistä ylivilkas muoto, on myös surkastunut etuaivokuori ja mantelitumake.

Silti rikollisuus ei ole pelkkää perimää. Paljon vaikuttaa se, mitä lapselle tapahtuu, kun hän varttuu. Nykyään tiedetään, että ympäristötekijät säätelevät geenien toimintaa. Ne kääntävät geenejä päälle ja päältä pois.

Elämää sivuraiteelle ohjaavien ympäristötekijöiden listalle ovat nousseet muun muassa äidin odotusaikainen tupakointi ja päihteiden käyttö, sikiöajan ja ensimmäisten elinvuosien huono ravinto, vanhempien välinpitämättömyys, sosiaalisten virikkeiden puute ja hyväksikäyttö. Kaikki nämä voivat vaikuttaa siihen, miten geenit toimivat ja aivot rakentuvat.

Nykynäkemyksen mukaan rikollisesta mielenlaadusta karkeasti ottaen puolet selittyy kasvuoloilla, toisen puolen ratkaisee biologia, joskin miehillä perimän merkitys saattaa olla selvästi suurempi. Nathalie Fontainen kaksostutkimuksessa poikien käyttäytymistä veivät vahvimmin vikaan geenit. Niiden kontolle meni lähes 80 prosenttia huonotapaisuudesta.

Pitäisikö mennä väliin?

Tutkijat eivät siis väitä, että biologia tuomitsee jonkun rikolliseksi. He väittävät, että biologia järjestää riskejä – ja samalla keinoja torjua niitä.

Raine on päätynyt miettimään, miten aivo- ja käyttäytymistutkimuksista kertyvään tietoon pitäisi suhtautua. Olisiko ryhdyttävä tunnistamaan lapsia, joilla on alttius joutua rikollisille teille, vai pitäisikö asian antaa olla – vaikka ensimmäiset merkit rakenteellisista heikkouksista voi nähdä jo kuuden kuukauden ikäisen lapsen aivoissa?

Raine sanoo tietävänsä, että hän liikkuu tulenaralla alueella. On eettisesti arveluttavaa hoitaa lapsia, ennen kuin he ovat tehneet mitään väärää, mutta toisaalta:

– Yhtä lailla väärin on panna pää pensaaseen eikä käyttää tietoa lasten parhaaksi. Jos emme mene väliin, emme koskaan onnistu vähentämään tappoja, murhia ja raiskauksia.

Ensimmäinen lääke rikollisuutta vastaan saattaa löytyä lähempää kuin lähin kasvatusterapeutti. Rainella on menossa kolme tutkimusta, joissa hän kokeilee, miten soluille elintärkeä omega-3-rasvahappo vaikuttaa lapsen aivojen kehitykseen. Alustavien tulosten mukaan se tukee hermosolujen uusiutumista ja hermoyhteyksien kasvua ja korjaa käyttäytymistä.

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri. Juttu perustuu esitelmiin Yhdysvaltain tiedeviikolla Washingtonissa 17.–21.2.2011. Julkaistu Tiede -lehdessä 3/2011.

Ruotsissa työntekijät avaavat jo oven kädessä olevalla sirulla.

Tukholmassa sijaitseva teknologia-alan yritysten toimisto Epicenter alkoi kaksi vuotta sitten asentaa työntekijöidensä käsiin siruja. Niillä työntekijät voivat esimerkiksi avata työpaikalla ovia, kirjautua tietokoneille tai maksaa lounaan, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Istute toimii kuin mikä tahansa siru uimahallien rannekkeissa tai työpaikkojen kulkuluvissa. Sitä ei vain tarvitse muistaa pitää mukana.

Tänä kesänä Yhdysvalloissa seurattiin esimerkkiä. Wisconsinilainen yritys asennutti sirun kymmenille työntekijöilleen.

Terveydenhoidossa erilaisia implantteja on käytetty jo pitkään. Uutta ruotsalais- ja amerikkalaisyrityksessä on käyttää istutteita muuhun kuin terveystarkoituksiin.

Kysely

Ottaisitko tunnistesirun ihosi alle?

Kun kelloa ei ollut, auringon asema kertoi, milloin syödään

Ilmansuunnilla on ollut suuri merkitys entisajan ihmisten elämässä. Niiden mukaan on valittu asuinpaikat ja katsottu kulkureitit. Kun ei vielä tunnettu karttoja eikä kompasseja, määriteltiin suunnat taivaankappaleiden ja muiden luonnonilmiöiden mukaan.

Öisen tähtitaivaan kiintopiste oli Pohjantähti eli Pohjannaula. Se näytti olevan tukevasti kiinni taivaan pohjassa. Taivas kuviteltiin kupumaiseksi kanneksi, joka pyöri hitaasti Pohjantähden ympäri. Tähden suunta oli pohjoinen tai länsimurteissa pohjainen. Pohja on ikivanha indoeurooppalainen laina. Se on alkuaan tarkoittanut peräosaa tai takaosaa.

Auringolla on ollut tärkeä rooli ilmansuuntia nimettäessä.

Itä kuuluu yhteen itää-verbin kanssa ja viittaa suuntaan, josta aurinko nousee eli ikään kuin itää aamulla.

Koillisen kantasana koi on perintösana, joka tarkoittaa sarastusta.

Länsi on ilmeisesti alavaa maata merkitsevän murteellisen lansi-sanan muunnelma, joka ilmansuunnan nimenä viittaa matalalle painuneeseen aurinkoon.

Luode-sanan alkuperä on epäselvä, mutta se voi olla ikivanhan heittämistä merkitsevän luoda-verbin johdos ja tarkoittaa suuntaa, jonne aurinko lopulta katoaa.

Louna tai lounas on alkuaan merkinnyt päivää ja päivänvaloa ja sitten myös ateriaa, joka on nautittu puolipäivän maissa. Kun ei ollut kelloja, piti eri tahoille hajaantuneen työväen katsoa auringosta, milloin oli yhteisen aterian aika. Tärkeä suunta sai nimekseen lounas tai lounainen.

Etelä on vanhaan perintösanastoon kuuluvan esi-sanan johdos ja tarkoittaa sananmukaisesti edessä olevaa paikkaa. Asumusten oviaukot avattiin mielellään lämpimimpään ilmansuuntaan, jossa aurinko oli korkeimmillaan. Etelä oli siis suunta, joka oli pirtistä ulos astuttaessa oven edessä.

Kaakko on siinä mielessä poikkeus, ettei se liity taivaankappaleisiin vaan vesilintujen ikiaikaisiin muuttoreitteihin. Se oli upeasti kailottavien kaakkolintujen eli kuikkien ja kaakkurien tulosuunta keväällä.

Nykyään ilmansuuntien ja niiden nimien järjestelmä näyttää selvältä, mutta se ei ole syntynyt itsestään. Murteissa nimityksiä on paljon enemmän, ja samojenkin nimitysten merkitykset vaihtelevat.

Tähän moninaisuuteen kyllästyi Elias Lönnrot, joka kehitti suomea sivistyskieleksi 1800-luvulla. Hän valikoi sopivat termit ja esitteli ne Mehiläinen-lehdessään. Niitä me käytämme edelleen.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2017