Italian Barissa Myran piispaa juhlitaan jouluna joulupukkina ja toukokuussa pyhimyksenä. Kuvat: Hannu Pesonen
Italian Barissa Myran piispaa juhlitaan jouluna joulupukkina ja toukokuussa pyhimyksenä. Kuvat: Hannu Pesonen
Purjehdus Adrianmerellä kunnioittaa Nikolaoksen pitkää matkaa mutta myös merimiehiä, jotka levittivät sanaa hurskaan piispan hyvistä töistä.
Purjehdus Adrianmerellä kunnioittaa Nikolaoksen pitkää matkaa mutta myös merimiehiä, jotka levittivät sanaa hurskaan piispan hyvistä töistä.
Rituaalien mukaisesti Nikolaos kiertelee myös kaupungilla. Häntä kannetaan suurissa kul­kueissa, ja keskustorille hän saapuu ulkoilmamessuun.
Rituaalien mukaisesti Nikolaos kiertelee myös kaupungilla. Häntä kannetaan suurissa kul­kueissa, ja keskustorille hän saapuu ulkoilmamessuun.
Muistelu huipentuu nimikkokirkkoon. Komean basi­likan rakennustyöt käyn­nis­­ti paavi Urbanus jo 1089, vain kaksi vuotta jäännösten ryöstön jälkeen.
Muistelu huipentuu nimikkokirkkoon. Komean basi­likan rakennustyöt käyn­nis­­ti paavi Urbanus jo 1089, vain kaksi vuotta jäännösten ryöstön jälkeen.
Nikolaoksen jäännöksiä säilytetään kirkon alttarin alla suuressa holvissa. Viimeisenä juhlapäivänä haudalla riittää pyhiinvaeltajia tungokseen asti.
Nikolaoksen jäännöksiä säilytetään kirkon alttarin alla suuressa holvissa. Viimeisenä juhlapäivänä haudalla riittää pyhiinvaeltajia tungokseen asti.
Nikolaoksen suosiota selittää se, että häntä pitävät pyhänä niin katoliset kuin ortodoksit.
Nikolaoksen suosiota selittää se, että häntä pitävät pyhänä niin katoliset kuin ortodoksit.

Joulupukin esikuva on antelias piispa, jonka luut ryöstettiin keskiajalla Turkista Italiaan.

Juhlaliputettu huvijahti keinuu navakassa aamuaallokossa Barin satamassa Italian saappaankorossa. Sen ympärillä parveilee niin kumi-, purje- kuin moottoriveneitä. Tyypillistä eteläitalialaista tungosta, casinoa, ei kuitenkaan synny. Suuret ja pienet veneet asettuvat kiltisti jonoon ja lähestyvät kukin vuorollaan jahtia.

Niin mekin. Kun ohjaamme kohti jahdin perää, erotamme aluksen nimen: Nicolaus. Vastaanottokomitea on ylväs. Kantta peittävän kangaskatoksen edessä seisoo juhlapukuisten meriupseerien rivistö. Katseemme kiinnittyvät rivistön takana komeilevaan luonnollisen kokoiseen patsaaseen, koko näytelmän tähteen. Keltaiseen piispanviittaan ikuistettu parrakas ja roteva mies on 300-luvulla elänyt Pyhä Nikolaos, jonka hahmosta aikojen kuluessa kehkeytyi joulupukki.

Juhlinta alkoi 1000-luvulla

Nikolaosta juhlitaan Barissa joka vuosi 7.–9. toukokuuta lahjoja antaen, iloiten ja hiljentyen. Festa di San Nicolan keskimmäinen päivä on hyvässä vauhdissa, ja mekin pääsemme vihdoin lipumaan jahdin kylkeen. Pitkävartinen kolehtihaavi ojennetaan veneeseemme. Panemme siihen lahjamme. Haavi vedetään takaisin ja palautetaan vielä kerran meille. Mukana on paperiarkki: Pyhän Nikolaoksen siunaus.

Kun otamme sen vastaan, liitymme huomaamattamme kauas keskiajalle vievään ihmisketjuun. Samalla tavalla juhlijat ovat toimineet jo 926 vuoden ajan. Pyhän Nikolaoksen muistelu on uskollisesti toistanut samoja rituaaleja siitä lähtien, kun juhlinta alkoi vuonna 1088 – kauan ennen kuin joulupukista oli tietoakaan.
Katselen tarkkaan katoksen alla seisovaa patsasta. Joulupukin esikuvan parrassa on jotain joulupukkimaista, mutta silmät ovat ruskeat ja kasvot tummiksi paahtuneet. Piirteet tuovat mieleen ennemmin euraasialaisen kansanmiehen kuin joulupukin.

Ei ole tietoa, kuinka tarkasti patsas vastaa alkuperäistä esikuvaansa.

Mahdollisuudet ovat kuitenkin kohtalaiset, sillä patsas on veistetty niin realistiseksi kuin mahdollista. Viitoittajina ovat toimineet vanhat maalaukset ja Nikolaoksesta säilynyt suullinen ja kirjallinen perimätieto.

Joka tapauksessa kuvanveistäjällä on ollut käytettävissään lähteitä paljon runsaammin kuin monilla muilla taiteilijoilla, jotka ovat kuvanneet ajanlaskumme ensimmäisillä vuosisadoilla eläneitä henkilöitä. Nikolaos kuuluu aikansa tarkimmin ja laajimmin dokumentoituihin ihmisiin. Hänen elämästään ja teoistaan on säilynyt runsas sikermä tarinoita mutta myös paljon historiallisia merkintöjä, joista vanhimmat ovat jo 400-luvun alusta. Kuten muidenkin aikalaisten tapauksessa, tarua ja totta on tietysti vaikea erottaa toisistaan.

Sai nimeä hyvillä teoilla

Nikolaos syntyi vuosien 261 ja 280 välillä ja kuoli ilmeisesti 6. joulukuuta vuonna 343. Hän toimi Lounais-Turkissa Antalyan alueella sijainneen Myran eli nykyisen Demren piispana.

Nikolaoksen elinaikaan Rooman valtakunta kieppui jo kohti romahdustaan. Jatkuvat sodat, alati vaihtuvat valtaliitot ja vallanpitäjien rapistuva moraali tekivät elämästä vaarallista ja usein väkivaltaista. Ihmisten arjen täyttivät yllättävät kohtalon oikut ja iskut.

Niitä sai kokea myös Nikolaos. Hänen isänsä Theophanes ja äitinsä Nonna menehtyivät ruttoon, joka tappoi kokonaisia sukuja niin Nikolaoksen synnyinkaupungissa Patarassa kuin yhteisöissä sen ympäristössä. Teini-ikäinen Nikolaos peri kuitenkin runsaan omaisuuden ja sai kasvattajakseen luostarin esimiehenä toimineen setänsä.

Kasvattipojasta tuli luostariveli muttei munkkia. Ennen kuin Nikolaos ehti antaa munkkilupausta, hän muutti Myraan papiksi. Myra oli aikansa mahtikaupunkeja. Siellä oli vieraillut Rooman keisari Hadrianus, ja sinne oli pysähtynyt apostoli Paavali matkallaan tuomittavaksi Roomaan. Tiedetään, että Nikolaos nousi hyvillä teoillaan poikkeukselliseen suosioon ja hänet valittiin kansanäänestyksellä Myran piispaksi.

Onni kuitenkin vaihteli. Kun keisari Diocletianus 300-luvun taitteessa käynnisti Rooman valtakunnan viimeiset kristittyjen vainot, Nikolaos vangittiin ja karkotettiin maanpakoon. Hän pääsi palaamaan virkaansa vasta kahdeksan vuotta myöhemmin, kun keisari Konstantinus I Suuri armahti kristityt ja palautti heille kansalaisoikeudet.

Sekä perimätiedon että asiakirjalähteiden mukaan Nikolaos oli yksi Konstantinuksen koolle kutsuman Nikean kirkolliskokouksen 318 osanottajasta. Nämä kirkon mahtimiehet päättivät vuonna 325 kristinuskon ja Raamatun ”oikeasta” sisällöstä. Nikolaosta on kuvattu näkyväksi ja toimeliaaksi osallistujaksi, joka vaikutti vahvasti siihen, että kristillinen kolminaisuusoppi virallistettiin ja sen kyseenalaistanut areiolaisuus tuomittiin harhaopiksi.

Maine kantoi pyhäksi

Nikolaoksen merkittävän aseman ja vaikutusvallan puolesta puhuu se, että häntä ryhdyttiin hyvin nopeasti kuoleman jälkeen palvomaan pyhimyksenä kaikkialla Vähässä-Aasiassa. Jo 500-luvulla yksin Konstantinopolissa, Itä-Rooman eli Bysantin keisarikunnan pääkaupungissa, hänelle oli omistettu 25 kirkkoa.

Bysantista Nikolaoksen palvonta levisi Länsi-Roomaan. Hänestä syntyi useita legendoja, jotka kuvasivat, miten hyväntahtoinen, antelias ja huumorintajuinen piispa oli toiminut köyhien, petettyjen ja syyttömästi vangittujen hyväksi. Niin luostareissa kuin kodeissa ja viinituvissa kerrottiin tarinaa, joka myöhemmin osaltaan nosti piispan lasten ja nuorten hyväntekijäksi ja joulupukin esikuvaksi.

Tässä tarinassa Nikolaos tutustuu ylimykseen, joka on menettänyt koko suuren omaisuutensa. Mies kertoo epätoivoissaan aikovansa luovuttaa kaikki kolme tytärtään prostituoiduiksi, koska ei kykenisi mitenkään maksamaan heidän myötäjäisiään. Nikolaos kuuntelee hiljaa. Myöhemmin kotonaan hän menee arkulleen, ottaa esiin kourakaupalla kultarahoja, jakaa ne kolmeen osaan ja käärii kankaaseen. Kolmena perättäisenä yönä hän hiipii köyhtyneen ylimyksen linnan portille ja heittää aina yhden rahanyytin muurin yli. Niin tytöt saavat myötäjäisensä.

Luista alkoi kilpajuoksu

Maineikas pyhimys nosti myös Myran maailmanmaineeseen. Nikolaoksen haudalle pystytettyyn kirkkoon virtasi pyhiinvaeltajia, ja kaupunki kukoisti. Myra eli kaikin puolin mahtiaikaansa, sillä Bysantin keisari Theodosius II oli korottanut sen Lykian provinssinsa pääkaupungiksi.

Nikolaos ei kuitenkaan saanut levätä rauhassa. Vuonna 808 kalifi Harun al-Rašidin sotajoukot valtasivat Myran kristityiltä. Valtaus oli osa islamilaista maailmanvalloitusta, joka oli 600-luvun alkupuolelta lähtien edennyt yhä laajemmalle profeetta Muhammedin synnyinsijoilta Arabian niemimaalta.

Nikolaoksen pyhäinjäännösten pelastamisesta kristikunnan haltuun käynnistyi kiihkeä kilpajuoksu. Sitä kävi kaksi Italian kaupunkia – Bysantin valtapiiriin kuulunut Bari ja itsenäinen Venetsian kaupunkitasavalta – jotka kamppailivat katkerasti itäisen Välimeren kauppareittien herruudesta.

Barilaiset voittivat. Keväällä 1087 kaksi pappia, Lupo ja Grimoldo, johti kolmen aluksen venekunnan Barista Myraan. Kaikkiaan 62 barilaisen muodostama pelastuspartio käytti hyväkseen sekasortoa, joka Myrassa oli vallinnut siitä pitäen, kun turkkilaisen seldžukkivaltakunnan joukot olivat vallanneet kaupungin arabialaisilta uskonveljiltään. Barilaiset marssivat kirkkoon, kahmivat arkusta pyhimyksen luut ja pakenivat merelle.

Voittoisa venekunta rantautui aarteineen Barin satamaan 8. toukokuuta 1087. Seuraavana päivänä pyhäinjäännökset kannettiin juhlasaattueessa kaupungin benediktiinikirkkoon.

Kaksi vuotta myöhemmin jäännökset siirrettiin hautaholviin kaupungin vanhaan hallintopalatsiin, jota saman tien ryhdyttiin muuttamaan Nikolaoksen nimikkokirkoksi. Tieto pyhimyksen uudesta leposijasta levisi halki Euroopan, ja Bariin alkoi vaeltaa ihmisiä yhtä sankoin joukoin kuin ennen Myraan. Pian Nikolaoksesta tuli koko kristikunnan tunnetuimpia ja suosituimpia pyhimyksiä.

Aitoudesta syntyi kiista

Vaikka barilaiset ehtivät Myraan ensin, myös venetsialaiset saivat osansa pyhän piispan jäännöksistä. Kiireessään barilaiset olivat kahmineet mukaansa vain noin puolet Nikolaoksen luista.

Venetsialaiset saivat tilaisuutensa vuonna 1099 ensimmäisellä Lähi-itään suuntautuneella ristiretkellä. Venetsialaiset toimivat retken laivanvarustajina ja merimiehinä ja poikkesivat matkallaan Myraan. He keräsivät lähes autioituneesta tuomiokirkosta kolme lippaallista luunsirpaleita. Niistä osa oli kuulunut Nikolaoksen sedälle – mutta yhden kupariuurnan sisältö eli noin viisisataa luunpalaa Nikolaokselle itselleen, vakuuttivat kirkossa jäljellä olleet papit.

Pyhät jäännökset saatuaan Venetsia perusti oman Pyhän Nikolaoksen katedraalinsa ja alkoi juhlia pyhimystä tämän kuolinpäivänä 6. joulukuuta. Välimeren suurin merimahti valitsi Nikolaoksen myös laivastonsa suojelijaksi. Tämän peruina Nikolaos on yhä merimiesten suojeluspyhimys.

Vuosisatojen ajan Bari ja Venetsia riitelivät katkerasti siitä, kumpi piti hallussaan oikeita pyhäinjäännöksiä. Lopulta moderni tiede ratkaisi kiistan onnellisimmalla mahdollisella tavalla 1990-luvulla.

Barin yliopiston anatomian professori Luigi Martino sai luvan verrata Venetsian luita Barin luihin, joita hän oli tutkinut jo 1950-luvulla. Tehtyään perusteellisia oikeuslääketieteellisiä ja anatomisia tutkimuksia ja vertailtuaan tuhansia röntgen- ja valokuvia hän pystyi vuonna 1992 todistamaan, että Barin luuranko ja Venetsian luunsirpaleet ovat kuuluneet samalle ihmiselle.

Martino hahmotteli myös Nikolaoksen kasvonpiirteitä rekonstruoimalla pehmytkudoksia kallon luiden ympärille. Lopputulos muistuttaa suuresti Barin tuomiokirkon patsaaseen ikuistettuja kasvoja.

Venetsialaiset ovat kuitenkin joutuneet myöntämään, että Bari on sittenkin numero uno ja sellaisena pysyy. Joka toukokuu Bari täyttyy pyhiinvaeltajista, ja kaupunki hullaantuu kolmeksi päiväksi juhlimaan Nikolaosta.

Ensimmäisenä juhlailtana Nikolaos kannetaan kaupungin keskustorille. Toisena päivänä hän keinuu aluksessaan satamassa ja ottaa vastaan lahjoituksia ja jakaa siunauksia. Kolmantena Nikolaosta hiljennytään muistamaan kirkoissa. Silloin pyhimyksen nimikkokirkon hautaholvi pysyy tungokseen asti täynnä aamusta iltaan.

Palvonta herätti närää

Nikolaoksen taipaleesta joulupukiksi antaa joitain viitteitä tapa, jolla häntä on kuolinpäivänään juhlittu vuosisatojen ajan Venetsiassa ja muualla Pohjois-Italiassa. Juhlapäivän aattona 5. joulukuuta lapset kirjoittavat Nikolaokselle kirjeen ja jättävät sen kotona jonnekin. Seuraavana aamuna kirjeen paikalla on omena, mandariini, makeisia ja lahjoja – tai tuhmille lapsille hiilenpaloja. Tapa pohjautuu legendaan, jossa pyhimys antaa kolmelle köyhälle lapselle punaisen omenan kullekin. Yön aikana hedelmät muuttuvat kullaksi.

Nikolaoksen muodonmuutoksen joulupukiksi käynnisti toden teolla uskonuudistaja Martti Luther. Hän suhtautui karsaasti Nikolaoksen ylenpalttiseen palvontaan ja päätti korvata piispan Jeesus-lapsella. Hän alkoi opettaa, että kaikki hyvä on Jeesuksen ansiota ja että lahjat tuo Jeesus-lapsi, joka joulun aikaan liikkuu ihmisten keskuudessa.

Kun protestanttiset opetukset levisivät Saksasta muihin maihin, käytännölliset hollantilaiset yhdistivät Pyhän Nikolaoksen, sikäläisittäin Sinterklaasin, ja Jeesus-lapsen juhlinnan. Kotien ovia kolkutteli edelleen Nikolaoksen oloinen taatto, mutta lahjat kävi tuomassa enkelimäinen lapsonen yöllä perheiden nukkuessa.

Kun hollantilaisia 1600-luvulla lähti siirtolaisiksi Pohjois-Amerikkaan, he veivät kaksoisjuhlan mukanaan. Uudella mantereella perinne alkoi elää omaa elämäänsä ja kehittyä kohti Santa Clausia, joulupukkia.

Kaiken kansan tietoisuuteen muodonmuutoksen kokenut Nikolaos nousi vasta 1823 kirjailija Clement Clarke Mooren runossa A visit from St. Nicholas. Siinä Moore kuvailee iloista, pulskaa herraa, joka jouluaattoyönä saapuu poroillaan jakamaan lahjoja takanreunukselle ripustettuihin sukkiin. Mooren runo yhtenäisti ja ”virallisti” joulupukin olemuksen Yhdysvalloissa ja Kanadassa – ja ajan mittaan muuallakin maailmassa.

Barissa Nikolaos kuitenkin esiintyy edelleen kullankeltaisessa piispanviitassaan. 

– Tiedämme kyllä, että häntä pidetään myös meillä Italiassa Babbo Natalena, joulupukkina. Tilanne on hiukan hämmentävä, mutta emme anna sen vaivata päätämme, ovathan molemmat hyvän mielen ja hyvän tahdon tuojia, tiivistävät ystäväni veneessä.

Tämä on tyypillinen barilainen suhtautumistapa. Niinpä Nikolaosta juhlitaan toukokuussa pyhimyksenä ja joulukuussa joulupukkina.

Hannu Pesonen on ulkomaanaiheisiin erikoistunut vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2013

 

Lähes kaikkien pyhimys

Tältä Myran piispa näytti. Muotokuvan loihti säilyneiden jäännösten pohjalta Liverpoolin yliopiston professori Caroline Wilkinson 2014. Kuva: Liverpool John Moores University FaceLab

Pyhä Nikolaos on paitsi joulupukki myös merimiesten, kalastajien, apteekkarien, lasten, tynnyrintekijöiden, asianajajien, kauppiaiden, hajuvesitehtailijoiden ja oikeusmurhan uhrien suojeluspyhimys.

Myös useat kaupungit ja alueet Euroopassa ovat valinneet hänet suojeluspyhimyksekseen. Niitä on kymmenien Italian kaupunkien lisäksi Belgiassa, Luxemburgissa, Sveitsissä, Itävallassa ja Saksassa. Myös Lorraine Ranskassa, Amsterdam ja Flanderi Hollannissa, Leon, Kastilia ja Andalusia Espanjassa sekä Kreikan Psara luottavat Nikolaokseen.

Barin ja Venetsian lisäksi Nikolaoksen pyhäinjäännöksiä säilytetään Romanian pääkaupungissa Bukarestissa ja Saint-Nicolas-de-Portin kylässä Ranskan Lorrainessa. Sinne päätyi aikoinaan pyhimyksen oikea käsi ristiretkiritari Aubert di Varangévillen mukana. Sen äärellä kävi näyttävästi rukoilemassa ”Orleansin neitsyt” Jeanne d’Arc, ennen kuin hän 1429 alkoi johtaa Ranskan joukkoja sodassa Englantia vastaan.

 

Pitkä matka piispasta pukiksi

Nikolaoksesta tuli pyhimys parissa vuosisadassa, joulupukki puolessatoista vuosituhannessa.

 

Vuosi

Noin 270 Nikolaos syntyy Patarassa Lykiassa nykyisessä Turkissa.

Noin 300 Nikolaos toimii piispana Myrassa, nykyisessä Demressä.

305 Nikolaos joutuu maanpakoon kristittyjen vainoissa.

313 Nikolaos palaa virkaansa ja auttaa nälänhädän uhreja jakamalla vehnää.

325 Nikolaos puolustaa pyhää kolminaisuutta Nikean kirkolliskokouksessa.

343 Nikolaos kuolee 6. joulukuuta.

350 Paavi Julius I määrää joulukuun 25. päivän Jeesuksen syntymäpäiväksi.

440 Konstantinopolin patriarkka Proclus ylistää kirjoituksissaan Nikolaoksen hyvyyttä ja ihmetekoja.

700 Konstantinopolin arkkimandriitta Mikael kirjoittaa pyhimyselämäkerran Nikolaoksesta.

973 Nikolaoksen muistelu alkaa Saksassa.

987 Nikolaoksesta tulee Venäjän suojeluspyhimys.

1087  Barilaisten retkikunta ryöstää Nikolaoksen luut Myrasta.

1089 Nikolaoksen jäännökset siirretään nimikkokirkon hautaholviin.

1099 Venetsialaiset ryöstävät Nikolaoksen luita Myrasta.

1119 Normannilaismunkki Jean kirjoittaa Nikolaoksen elämäkerran.

1120 Ranskassa nunnat jakavat lahjoja köyhille lapsille 6.12.

1163 Pyhä Nikolaos tuo lahjoja lapsille Utrechtissa Hollannissa.

1300 Nikolaos muuttuu kuvissaan tummapartaisesta valkopartaiseksi.

1492 Kristoffer Kolumbus rantautuu Haitiin 6.12. Satamapaikka saa nimen St. Nicolas.

1535 Luther alkaa opettaa, että lahjoja tuo Jeesus-lapsi jouluaattona.

1626 Hollantilaiset siirtolaiset perustavat Uuden Amsterdamin, New Yorkin.

1664 Englantilaiset valtaavat Uuden Amsterdamin ja puritanismin hengessä julistavat Nikolaoksen pannaan.

1804 New Yorkin historiallinen seura ottaa Nikolaoksen suojeluspyhimyksekseen.

1809 Historiallinen seura viettää ensimmäistä Nikolaoksen päivää. Puupiirroksessa piispan seurana on pieni olento, Sancte Claus.

1821 kirjanpainaja William Gilley julkaisee Children´s Friend -kirjan. Se kertoo Sancte Clausista, joka tuo jouluaattoyönä lahjoja kilteille lapsille.

1823 Gilleyn ystävä Clement Clarke Moore kirjoittaa runon pulskasta, piippua polttelevasta Santa Clausista.

1847 Moritz von Schwind piirtää Weihnachtsmannin, Nikolaoksen saksalaisen muunnelman.

1863 Kuvittaja Thomas Nast piirtää lahjasäkkiä kantavan Santa Clausin Harpers´s Weeklyyn. Kuva on vielä mustavalkoinen.

1869 Runoilija George Webster nimeää pohjoisnavan Santa Clausin kotipaikaksi. Thomas Nast piirtää ensimmäisen punapukuisen Santan.

1870-luvulla Santa Claus alkaa kierrellä tavarataloissa Yhdysvalloissa ja Kanadassa.

1910-luvulla joulutaatto saapuu Saksasta Suomeen.

1927 Markus-setä paljastaa Yleisradion lastenohjelmassa, että joulupukki asuu Korvatunturilla.

1931 Haddon Sundblom piirtää Coca-Cola-pukin ja sementoi Santa Clausin yleiseen tietoisuuteen.

1953 Nikolaoksen hauta Barissa avataan kirkon korjauksen yhteydessä. Luigi Martino pääsee tutkimaan luita.

1960-luvulla suomalainen pukki vaihtaa nuttunsa punaiseen.

1987 Hollantilaisarkeologi Aart Blom osoittaa, että Nikolaoksen legendoissa on historiallisia elementtejä.

1992 Luigi Martino saa luvan tutkia Nikolaoksen luita Venetsiassa. Hän toteaa, että ne kuuluvat samalle henkilölle kuin Barin luut.

2004 Manchasterin yliopiston kasvoantropologi Caroline Wilkinson tekee 3D-rekonstruktion Nikolaoksen kasvoista Luigi Martinon tutkimusaineiston pohjalta.

2014 Caroline Wilkinson päivittää Nikolaoksen kasvot uusimmalla tekniikalla uusimman anatomisen tiedon pohjalta Liverpoolin Johns Moores -yliopistossa.

Lähteet: stnicholascenter.org ja livius.org

Aikajana päivitetty vuoden 2014 tiedolla 26.11.2015.

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

Koko projektin tapahtumia

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018