Suurmies kompastui suuriin luuloihinsa. Kun Julius Caesar nousi Rooman diktaattoriksi, hän ei järjestänyt verisiä vainoja vaan nosti kriitikoitaan korkeisiin asemiin. Itsevarmuus kostautui. Pari vuotta myöhemmin hän oli kuollut mies.

Alea iacta est. Veni, vidi, vici. Et tu Brute. Arpa on heitetty. Tulin, näin. voitin. Sinäkin, Brutukseni. Näiden lentävien lauseiden takaa paljastuu antiikin Rooman voimahahmo Gaius Julius Caesar, jonka persoona ei ole jättänyt jälkimaailmaa rauhaan. Vuosisadasta toiseen myös tutkijat ovat kysyneet: Mikä hän oli miehiään? Miksi hän joutui salamurhan uhriksi?

Onnekkaasti Caesarin elämä sijoittuu aikaan, joka kuuluu parhaiten dokumentoituihin kausiin Rooman historiassa. Tallessa on runsaasti niin Caesarin itsensä kuin hänen aikalaistensa kirjeitä ja muita kirjoituksia, ja ajanlaskun alun jälkeen kaksi tärkeää kirjailijaa, kreikkalainen Plutarkhos ja roomalainen Suetonius, laativat hänestä omat elämäkertansa. Näiden tekstien ansiosta Caesarista tiedetään huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi suuresta karthagolaiskomentajasta Hannibalista tai kuuluisasta orjasoturista Spartacuksesta, joista ei säästynyt aikalaiskuvauksia.

Tahtoi erottua joukosta

Julius Caesar syntyi Roomassa nykyisen kalenterin mukaan 13. päivänä heinäkuuta vuonna 100 ennen ajanlaskun alkua. Syntymävuosi ei kuitenkaan ole täysin varma, sillä jostakin syystä niin Suetoniuksen kuin Plutarkhoksen Caesar-elämäkertojen ensimmäiset osat ovat kadonneet.

Se kuitenkin tiedetään, että Caesarin perhe kuului patriiseihin, Rooman vanhimpaan ylimysluokkaan, jonka keskuudesta valittiin valtaa pitävä eliitti. Vaikka Juliusten suvussa vain harvat olivat päässeet huippuasemiin ja tehneet suuria tekoja, suvulla oli pitkä ja arvostettu historia. Juliukset laskivat polveutuvansa Troijan sodan sankarista, joka asettui Italiaan jo vuosisatoja ennen Rooman perustamista.

Antiikin lähteet kuvaavat nuorta Caesaria hinteläksi, tavallisen oloiseksi mieheksi. Vaatimattoman olemuksen korvasivat hänen rohkea luonteensa ja halunsa erottua joukosta. Hänestä varttui tyyliniekka, joka ei jäänyt huomaamatta.

Senaatin istunnoissa Caesar pukeutui vastoin tapoja lyhythihaisen tunikan sijasta pitkähihaiseen, ja diktaattoriksi tultuaan hän käytti laakeriseppelettä, punaisia saappaita ja purppuranpunaista tunikaa ja toogaa, jotka hänen itsensä mukaan viittasivat Juliusten suvun kuninkaalliseen alkuperään.

Caesarin pikkutarkkaa tyyliä pidettiin liioiteltuna jopa Rooman trendipiireissä, mutta silti poliittiset vastustajatkin antoivat tunnustusta viimeistellystä olemuksesta. Puhujana mainetta niittänyt Cicero ihmetteli, miten mies, jolla oli niin kauniisti muotoiltu tukka, saattoi ryhtyä suureen rikokseen, kaatamaan tasavaltaa.

Ulkonäkö ei ollut ainoa seikka, joka aikalaisia hämmästytti. Yllättäen keikari vietti hyvin kurinalaista elämää, söi niukasti ja joi kohtuullisesti. Tästä Caesarin toinen poliittinen vastustaja, senaattori Cato sai syyn todeta, että Caesar oli Roomassa ainoa mies, joka pyrki tekemään vallankaappauksen selvin päin.

Tähtäsi vallan huipulle

Viehätysvoiman lisäksi Caesarilla oli muita avuja. Hän oli kunnianhimoinen, päättäväinen ja peräänantamaton. Hän oli erinomainen sotilas, taitava poliitikko, lahjakas puhuja ja loistava kirjoittaja. Lisäksi hänellä oli ylivertainen kyky solmia suhteita ja saavuttaa ihmisten luottamus. Itse asiassa Caesarin koko ura perustui pyrkimykseen saada ystäviä. Hän järjesti avokätisesti juhla-aterioita ja gladiaattorinäytöksiä, joilla hän markkinoi itseään niin Rooman kansalle kuin sen eliitille.

Ei ihme, että ura eteni. Vain 19-vuotiaana Caesar sai kansalaiskruunun sotapalveluksessa osoitetusta urhoollisuudesta. 26-vuotiaana hän pääsi arvostetun pappiskollegion jäseneksi. 28-vuotiaana hänet valittiin esiupseeriksi ja 30-vuotiaana Hispaniaan maaherran avustajaksi eli kvestoriksi. 36-vuotiaana hän sai tuomarin viran ja kaksi vuotta myöhemmin Hispanian kuvernöörin tehtävän.

Hispanian-vuosilta säästyneistä kertomuksista saamme käsityksen kunnianhimosta, suorastaan sisäisestä palosta, joka ajoi Caesaria eteenpäin.

Kvestorina ollessaan Caesar vieraili Gadesin eli nykyisen Cádizin kaupungissa ja näki Herkuleen temppelissä Aleksanteri Suuren patsaan. Sitä katsellessaan hän ahdistuneena totesi saavuttaneensa kovin vähän, sillä Aleksanteri oli samanikäisenä valloittanut puoli maailmaa.

Matkallaan kuvernööriksi Caesarin taas kerrotaan kulkeneen pienen alppikylän läpi. Siellä seurueen sotilaat tekivät pilaa miehistä, jotka näinkin vaatimattomissa oloissa pyrkivät valtaan ja virkoihin. Tähän Caesar vastasi: "Minä kumminkin tahtoisin mieluummin olla ensimmäinen täällä kuin toinen Roomassa."

Nämä tapaukset osoittavat, ettei Caesarille riittänyt menestys sinänsä. Hän halusi vallan huipulle, ensimmäiseksi vertaistensa joukossa.

Kasvatti mainetta Galliassa

Caesarin lyhyt, pari vuotta kestänyt kuvernöörikausi Hispaniassa oli tärkeä välivaihe hänen urallaan. Hän hioi sotapäällikön taitojaan, voitti heimosotia ja tunkeutui Atlantin rannikolle asti. Kun hän palasi Roomaan, hänestä ryhdyttiin tekemään konsulia.

Vuosittain valittavat kaksi konsulia olivat Rooman korkeimmat virkamiehet, eikä näille paikoille nostettu ketä tahansa. Caesaria auttoi se, että häntä tukivat Rooman vahvimmat miehet, mittaamattoman varakas Crassus ja sotilaiden sotilas, Spartacuksen orjakapinan kukistaja Pompeius. Caesar ei kuulunut vaikuttajien sydänystäviin, mutta he arvelivat, että menestynyt sotapäällikkö ja kansan suosikki edistäisi heidän omia hankkeitaan.

Vuonna 60 eaa. kolmikko solmi liiton, triumviraatin. Sen mukaisesti Caesarista tuli vuoden 59 konsuli. 41-vuotiaana Caesar oli päässyt sinne, minne oli pyrkinyt: Rooman mahtimiesten joukkoon. Ollakseen yhtä uskottava kuin sopimuskumppaninsa hän tarvitsi kuitenkin lisää sotilaallisia näyttöjä. Tähän tarjoutui tilaisuus, kun senaatti konsulivuoden jälkeen myönsi hänen hallintaansa rauhattoman Gallian.

Caesar ryhtyi järjestelemään Gallian oloja ilman korkealentoisia motiiveja. Alistaessaan kapinoivat heimot ja torjuessaan germaanivaaran hän ei täyttänyt pitkäaikaista unelmaansa vaan tavoitteli kunniaa ja kaunisteli ansioluetteloaan. Plutarkhoksen mukaan Gallian-sota komistikin Caesarin cv:n kertaheitolla: hän valloitti 800 kaupunkia, lannisti 300 heimoa ja taisteli kolmea miljoonaa miestä vastaan. Heistä hän kaatoi yhden miljoonan ja otti toisen miljoonan vangiksi.

Onnistui uhkayrityksessään

Samaan aikaan kun olot Galliassa rauhoittuivat, muuttui tilanne imperiumin johtomiesten suhteissa. Caesarin, Crassuksen ja Pompeiuksen sopimus purkautui, kun Crassus vuonna 53 eaa. sai surmansa parthialaisia vastaan käydyssä taistelussa. Kysymys siitä, kuka olisi primus inter pares – ensimmäinen vertaistensa joukossa – jäi nyt ratkaistavaksi Pompeiuksen, Caesarin ja virkamiesten toimintaa valvovan senaatin välillä.

Caesar oli Galliaan lähtiessään tehnyt selväksi, että hän haluaisi uuden konsulikauden sotatoimien päätyttyä. Aika alkoi olla käsillä, ja Caesar oli vahvoilla, sillä hän oli urotöillään hankkinut maineen Pompeiuksen veroisena sotilaana. Kannatusta lisäsi se, että Roomassa oli herännyt vahvan johtajan kaipuu. Kansalaiset halusivat eroon valtiolliseen elämään pesiytyneistä väärinkäytöksistä ja korruptiosta.

Senaattoreiden vaikutusvaltainen ydinjoukko Cato etunenässä oli toista mieltä. Se katsoi parhaaksi valita Hispanian provinssien johtoon nousseen Pompeiuksen yksin konsuliksi. Senaattorit uskoivat pystyvänsä pitämään hänet Caesaria paremmin talutusnuorassaan.

Caesar ei aikonut seurata syrjäyttämistään sivusta. Tammikuussa 49 eaa. hän lähti liikkeelle. Rubiconjoelle, Gallian ja Italian vanhalle rajajoelle, saavuttuaan hän päätti ylittää sen. Suetonius kuvaa päätöksen peruuttamattomuutta kertomalla Caesarin todenneen ytimekkäästi: "Alea iacta est."

Lause, jos se on totta, sopi tilanteeseen hyvin. Päätös marssia Roomaan oli uhkayritys, sillä Caesarilla oli muassaan vain legioona miehiä, paljon vähemmän kuin Pompeiuksella omissa joukoissaan. Hän kuitenkin oivalsi, ettei menestystä nyt ratkaissut miesvahvuus vaan uskallus. Odottamaton hyökkäys kauhistuttaisi Pompeiusta enemmän kuin suuri armeija. Caesar laski oikein. Sotilaiden sotilas julisti valtakuntaan sotatilan ja pakeni Kreikkaan, silloiseen Makedonian provinssiin.

Alkoi vähätellä senaattia

Sisällissodassa Pompeius jäi heti alakynteen, ja kaikista yhteenotoista Caesar hävisi vain kaksi. Sodan vielä jatkuessa senaatti katsoi – taas kerran – viisaaksi turvautua poikkeusjärjestelyyn, tällä kertaa Caesarin eduksi. Hänelle annettiin diktaattorin valtuudet. 54-vuotiaana Caesar johti Roomaa yksinvaltiaana.

Kaikkien hämmästykseksi hän ei käyttänyt asemaansa kostotoimiin, kuten olivat tehneet edellisen, 80-luvulla käydyn sisällissodan voittajat. Hän ei järjestänyt verisiä puhdistuksia, vaan oli valmis antamaan vihamiehilleen anteeksi. Hän myös jakoi viljaa köyhille ja perusti siirtokuntia Karthagoon ja Korinttiin ja onnistui näin asuttamaan uskollisesti palvelleet veteraaninsa. Edes Caesarin arvostelijat eivät kyseenalaistaneet päätösten järkevyyttä ja hyödyllisyyttä.

Arvostuksesta huolimatta ärtymys häntä kohtaan kasvoi. Caesar alkoi osoittaa narsistista piittaamattomuutta lain kirjainta ja perinteitä kohtaan. Hän laajensi senaattia ja nimitti sinne barbaareja Galliasta. Hän vähätteli konsuleita ja tuomareita ja kohteli heitä kuin keitä tahansa kansalaisia. Hän ohitti senaattorit ja teki päätöksiä lähipiirinsä kanssa. Hän kieltäytyi henkivartiokaartista, koska uskoi kansansuosion olevan parempi turva.

Rooman poliittinen eliitti tunsi asemansa uhatuksi. Kukaan ei tiennyt, mitkä olivat Caesarin poliittiset päämäärät. Monien mielestä hän pyrki palauttamaan roomalaisten kauan sitten hylkäämän monarkian. Näissä oloissa joukko senaattoreita alkoi suunnitella Caesarin salamurhaa.

Kerrotaan, että vain päivä ennen kuolemaansa Caesar osallistui päivällisille, joilla nousi esiin kysymys siitä, millainen on paras kuolema. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, Caesar huudahti: "Odottamaton!" Hänen "toiveensa" kävi toteen 15. maaliskuuta 44 eaa. Salajuonen punojat surmasivat hänet senaatin istunnossa.

Unohti olevansa kuolevainen

Caesarin poikkeukselliset ominaisuudet nostavat esiin kysymyksen hänen traagisesta lopustaan.

Caesar ei ollut mielivaltainen tyranni vaan järkevä uudistaja, joka vastuuntuntoisesti pyrki edistämään laajojen yhteiskuntapiirien asioita, ei ajamaan vain eliitin etuja. Hän oli altis unohtamaan kaunat ja tavoittelemaan ystävikseen niitäkin, jotka olivat häntä eniten häirinneet. Osoituksena tästä hän nosti korkeisiin asemiin useita tulevia salamurhahankkeen suunnittelijoita.

Miksi hänelle sitten kävi niin kuin kävi? Miksi hänen kaltaisensa älykäs ja useimpia muita etevämpi poliitikko ei osannut ennakoida itseensä kohdistuneita uhkia?

Caesarin suurpiirteisen ja suopean käytöksen takaa paljastuu narsismiin taipuvainen, itseriittoinen opportunisti, joka hamusi valtaa ja toimi kaikissa tilanteissa sen mukaan, mikä oli edullisinta hänelle itselleen. Itsekeskeisyyttä ruokki epäilemättä se, että Caesar oli ylipäällikkönä tottunut määräämään ja uskomaan, etteivät asiat sujuneet, ellei hän ollut itse niitä johtamassa.

Caesar tiesi, että senaattoreista osa inhosi, jopa vihasi häntä, mutta hän ei nähnyt tunteiden syvyyttä. Hän uskoi, että menneet voidaan unohtaa, ettei kukaan jaksa kantaa kaunaa loputtomasti. Kyse oli kuitenkin paljon enemmästä: vallasta ja kunniasta. Caesarin kohtaloksi koitui se, että hän unohti olevansa kuolevainen kuolevaisten joukossa.

Alex Aissaoui on väitöskirjaopiskelija Helsingin yliopiston Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksessa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2012

Sota syttyi vallasta ja kunniasta

Meille sisällissota tuo mieleen etnisten tai aatteellisten näkemysten yhteentörmäyksen, mutta Roomassa sotaa ei käyty suurista linjoista. Kyse oli henkilökohtaisesta vallasta ja kunniasta.

Kun Caesar Gallian-sodan päätyttyä halusi pyrkiä konsuliksi, Rooman korkeimpaan virkaan, hän odotti, että senaattorisäädyn jäsenet arvostaisivat ja kunnioittaisivat hänen toivomustaan. Olihan hän palvellut maataan hyvin. Hän oli valloittanut Gallian, rauhoittanut valtakunnan pohjoisrajan ja hankkinut miljoonia uusia veronmaksajia.

Virkamiehistöä valvovat senaattorit eivät kuitenkaan halunneet Caesaria julkiseen elämään ja epäsivät häneltä ehdokkuuden. He pelkäsivät, että poikkeuksellisen etevänä Caesar keräisi kaiken maineen ja kunnian, vaikka tasavallassa kenenkään ei kuulunut nousta ylitse muiden.

Senaattoreiden asenne loukkasi Caesaria syvästi. Hänen näkövinkkelistään vallanki­peät senaattorit sivuuttivat lait ja hyökkäsivät hänen kunniaansa vastaan. Caesar, joka oli tarkka arvostaan, piti velvollisuutenaan puolustaa mainettaan ja valtaoikeuksiaan.

Sota tarjoutui välineeksi, kun Caesarin ystävä ja liittolainen Pompeius ilmoitti kannattavansa senaatin näkemystä. Hispanian-joukkojen komentajan motiivit olivat aivan yhtä yksityiset kuin Caesarin. Pompeius tahtoi säilyttää asemansa valtakunnan johtajavana sotapäällikkönä. Hän tiesi, että jos Caesar pääsisi kehumaan saavutuksiaan, tämä nousisi sankariksi sankarin rinnalle.

Näissä oloissa kahden suuren egon yhteentörmäystä oli mahdoton välttää. "Caesar ei voinut hyväksyä ylempäänsä eikä Pompeius vertaistaan", tiivisti terävänäköinen eeppinen runoilija Lucanus vuosisata myöhemmin sisällissodan syyt.

1 Uxellodunum, kevät 51 eaa: Caesar kukistaa viimeisen gallialaisten kansannousun. Kahdeksan vuotta jatkuneet taistelut päättyvät. Rooman valtakunta on laajentunut Alpeilta Reinille.

2 Rubicon, tammikuu 49 eaa: Caesar ylittää Gallian ja Italian vanhan rajajoen. Peruuttamaton askel kohti sisällissotaa on otettu.

3 Rooma, maaliskuu 49 eaa: Sisällissotaa on käyty kaksi kuukautta. Pompeius on paennut Kreikkaan, ja Caesar on taisteluitta valloittanut koko Manner-Italian.

4 Ilerda, touko-kesäkuu 49 eaa: Caesar kukistaa Pompeiuksen joukkoja Hispaniassa. Henkiin jääneet liittyvät Caesarin armeijaan.

5 Dyrrachium, heinäkuu 48 eaa: Caesar ottaa yhteen Pompeiuksen kanssa. Hän on hetken hätää kärsimässä. Sotilaat pakenevat pakokauhun vallassa, mutta yllättäen Pompeius ei tee ratkaisevaa iskua.

6 Farsalos, elokuu 48 eaa: Caesar ottaa tärkeän voiton Pompeiuksesta. Pompeius vetäytyy turvapaikan toivossa Egyptiin. Senaatti nimittää Caesarin diktaattoriksi vuoden ajaksi.

7 Aleksandria, syyskuu 48 eaa: Farao Ptolemaios XIII murhauttaa Pompeiuksen päästäkseen Caesarin suosioon. Caesar kuitenkin liittoutuu Ptolemaioksen sisaren Kleopatran kanssa. Parin kiihkeä suhde saa Caesarin jäämään kaupunkiin.

8 Zela, elokuu 47 eaa: Pontoksen kuningas Farnakes hyökkää Rooman Aasian-joukkoja vastaan vahvistaakseen asemaansa sisällissodan siivellä. Caesar tyrmää aikeet salamasodalla ja kirjoittaa Roomaan: "Veni, vidi, vici."

9 Thapsus, helmikuu 46 eaa: Pompeiuksen pojat Gnaeus ja Sextus ovat jatkaneet isänsä sotaa. Caesar käy voittoisan taistelun heitä vastaan. Senaatti antaa hänelle diktaattorin valtuudet kymmeneksi vuodeksi.

10 Munda, maaliskuu 45 eaa: Caesar peit­toaa Pompeiuksen pojat. Gnaeus teloitetaan, mutta Sextus pääsee pakoon. Sisällissota päättyy. Caesarista tulee virallisesti yksinvaltias.

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018